Meillä oli talo Ranskassa, pienessä kylässä, jonne pääsi ajamalla loputtomien pikkukylien ja peltojen halki. Pellon pientareilla kukkivat unikot, leikkuupuimurit kaatoivat satoa pimeässä yössä. Kotikyläämme tultiin aurinkokuninkaan akveduktin alta, pienet kadut olivat kapeita ja remontissa. Asuimme keskellä tyypillistä omakotialuetta. Piha oli iso ja rehevä, runsaasti korkeita lehtipuita, puun rungoilla murattihuntua, mikrokosmoksessa kymmenittäin leppäkerttuja. Katolla kujersi aamuisin kyyhky, öisin pihaa halkoivat lepakot. Jos olisin asunut talossa vakituisesti, olisin karsinut taloa pimentäviä puita, kantanut pihaan saviruukkuja ja istuttanut ne täyteen pelargoneja, laatikoihin samettiruusuja, sinne tänne ruusupensaita ja salkoruusuja.
Aamuisia oli koleaa ja yleensä satoi. Hienon hienoa sumutetta, valtavia pisaroita tai vinoa piiskaa. Iltapäiväksi kirkastui. Teimme retkiä, kävimme ruokaostoksilla, pesimme pyykkiä tai viihdyimme pihapiirissä. Lapset grillasivat vaahtokarkkeja takapihan grillissä, perustivat salaseuroja, valokuvasivat ja lepäilivät riippumatossa. Illalla panimme takkaan tulen. Olin pakannut mukaan ihan vääriä vaatteita, vaikka tarkkaan sääennusteet ennakkoon luinkin. Iltaöisin perhe rauhottui pelikorttien, piirtämisen, editointien, lehtien tai elokuvien pariin. Mies kävi irrottelemassa yläkerran huoneiden nurkista lukit. Maisteltiin pieniä leivoksia, kaadettiin lasillinen viiniä, kuunneltiin sadetta. Minä istuin kirjoituspöydän ääreen ja aloin kirjoittaa.
