Illalla Krakowska-kadulla pyöräilee mies, joka tekee ristinmerkin ohittaessaan Pyhän Johanneksen, sairaiden pyhimysten kirkon. Ihailemme portin takaa puutarhaa. Sade on lakannut, Veiksel virtaa kiireettä laskeva aurinko aalloillaan. Taivas on punatiilenvärinen, vaihtaa hiljalleen väriä öiseen purppuraan. Pääskyset lentävät ja tirskuvat kirkontornien ja puiden latvojen yllä, mustarastas laulaa rotkopuutarhan saarnipuussa, laulaa koko yön, aamun aloittaa peippo, kotimme viereisellä tyhjällä tontilla huomaamme Wolfgang Bächlerin kottaraiset. 
(Kaksi alinta kuvaa mieheni ottamia.)

Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

Yö. Lunta, pimeää. Kani kaipaa puolisoaan, niin minäkin omaani. Lohdutetaan, yritetään nukkua. Talokaan ei saa unta, pakkanen jäätää joka nurkkaa, saa rakenteet naksumaan. Peitellään talo valkealla koirankarvalla, höytyväisellä untuvalla, sanotaan ettei ole mitään hätää, me pidämme sinut lämpimänä. Kerrotaan talolle satuja, viedään se talviteille ja -puroille. Astu rohkeasti yli, joku on tehnyt sillan, voit peilata, jos haluat, ei haittaa vaikka astuisit veteen, ei se tarraudu hyiseksi renkaaksi nilkan ympärille, ei vedä syvälle eikä pimeään, kohta ollaan vastarannalla, niin äkkiä nukahdetaan.

Aamulla kello viisi

Uneton nousee kello viisi aamulla, kuuntelee kaskaat ja kukkojen kiekaisut, avaa pimennysverhon ja kävelee parvekkeelle, jonka toisen liukuoven takana nukkuu kaksi lasta, kolmannella on oma huone, hän on arktinen luonne, käväisee vain helteessä, istuu varjossa, hymyileee vesipedoille ja palaa huoneensa viileyteen. Parvekkeen avoimella sivulla on hiljainen sivukatu, jolla jäätelöauto pysähtyy päivällä ja jonka kaarteen kaiken nieleviin jätesäiliöihin viemme omat roskamme, kivenheiton päässä niistä on vihannes- ja hedelmätarha (illalla äiti käy korjaamassa satoa kahden pojan kanssa, molemmilla ikiomat, pienet kuokat), kadun takana peltonäkymä, punaisenruskeaa kynnettyä multaa ja pantterivartaloisia kulkukissoja, eivät ollenkaan hellyydenkipeitä vaan ylvään ylpeitä, pellon takana hotelli, sen nukkuvat asukkaat, raidalliset pyyheliinat parvekkeiden kaiteilla, ovaalin muotoiset uima-altaat, jotka muuttuvat yöllä peileiksi. Oikealla tuulimylly, sen propelli on nyt liikkumaton (muutama yö vielä, sitten kuu paistaa sen takaa ja jos uneton avaa toisen pimennysverhon, se paistaa hänen ja miehen sänkyyn), nousevan auringon kajo, uskomattomat, lämpimät sävyt.

Takapihan naapurustossa ei ketään, talojen ikkunat iltaisin pimeinä, kukaan ei astu portista, istu aurinkotuoliin lukemaan tai nosta läpikuultavaa muovikassia keittiön pöydälle, asettele ruokatavaroita jääkaappiin, uima-altaiden vedenpinta on jännittynyt, varpuset kopauttavat ne nokallaan auki, kivetyksellä ihmeköynnöksestä varisseita aniliininpunaisia kukkia, ne kahisevat pieninä pyörteinä, kun tuuli herää.

Mies nukkuu, uneton on lukenut kirjan loppuun, lomailee kirjoittamisesta ja sanoista mutta ei oikein osaa, huokailee ja tuijottaa tyhjin silmin eteensä, eikö nyt pitäisi olla luonteva, rento ja mitään pohtimaton olo, ihmettelee miten kitkattomasti se joiltakin onnistuu. (Vai onko kyse vain minuudesta? Eihän itsenään olemisesta voi eikä tarvitse lomailla?)

Kello 0

 

 

Sataa. Eletään lähtötunnelmissa. Illalla kylvetään ja palmikoidaan hiuksia, luetaan ääneen kirjaa, minä ja pojat valvomme, seuraan yötaivaalla saalistavaa lepakkoa ja kokonaista vuotta elämästä.

Yötöissä joella

Oli laajalla skaalalla poikkeuksellisen seurallinen viime viikko. Olen oppinut jonkin verran rajaamaan kanssakäymisiä itsesuojelullisista syistä, energisoidun ja juovun muista ihmisistä, empatiseeraan, kiinnyn ja tunteilen siinä määrin, etten oikein pysty rauhoittumaan työhön, siirtymä kirjoittavan olemassaoloon on useimmiten tuskallisen viipyilevä.

Viime yönä havahduin kello neljä, keho pisaroi, hikinoro valui kaulalta. Mieli luuli, että olen stressaantunut, kävi läpi kaikki mahdolliset vaivaavat ajatukset ja huolenaiheet, totesi ettei ole syytä huoleen, keho käy nyt omia kierroksiaan, hengittele rauhassa, kohta on ohi. Olin joen rannalla, virtasi lujaa, roiskui, jokivettähän ne hikikarpalot vain olivat. Ei kannata avata silmiä, muuten menettää maisemat. Syli auki, niin virta heittää käsivarsille ajopuita, etsittyjä ideoita ja sanoja, pyörittää niistä kokonaisia lauseita. Pimeässä hamusin kynää ja paperia, heti kun avaa silmät tai alkaa ajatella, menettää kaiken. Avasin silmät, kirjoitin nopeasti talteen, osa haihtui (vettäkö se vain olikin, lapsivettä, sanavettä), palasi mieleen myöhemmin, hiki oli kuivunut iholle, aloin palella, eihän se ihme ollut, talvisella joella niin vähissä vaatteissa. 

Syysmatka öiseen metsään

Joitakin vuosia sitten pohdittiin, mitä ihmisen suuntavaistolle tapahtuu, kun navigaattorit alkavat pitää huolen reiteistä. Samoihin aikoihin uutinen kertoi suomalaislasten luontosuhteen muuttumisesta. Lapsille oli tehty päiväkotiin monimuotoista maastoa, jossa harjoitella tasapainoa, koska metsäretkellä kuljeskelu oli ollut ylivoimaista.


Göran Tunström kertoo teoksessa Talvimatka Intiaan (suom. Arto Häilä, 1986) New Yorkista Ruotsiin saapuneesta miehestä:

"Juhannuspäivänä ehdotimme hänelle kävelyä ruoanlaiton ajaksi. "Se on valmista puolen tunnin päästä, tee kierros merenrannassa."

Neljä tuntia myöhemmin saapui särkynyt ihminen. Hän hoippui sisään: "Viekää minut pois täältä", hän sanoi, "viekää kaupunkiin."

Elämänsä ensimmäisessä metsässä hän oli eksynyt sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Puut olivat tuijottaneet häntä, puhuneet täysin käsittämätöntä ja lisäksi uhkaavaa kieltä. Ne kumartuivat hänen ylitseen pitkin oksin ja pakottivat hänet maahan. Hän oli ryöminyt kehää tuntitolkulla, kantoja, matoja, lintuja oli kuhissut. "So, please, take me away..." (emt., 17-18.)

Muistelin tuota ääneen, kun tarvoimme öisessä metsässä kohti suota. Pimeys imaisi itseensä kaiken turhan. Tunnustelimme maastoa, tutustuimme sen yöpuoleen. Etenimme hitaasti, ehdimme aistia ja tuntea. Horisontaalisen sijaan oli vertikaalinen. Olimme matalassa, kasvupohjalla, holvistojen juurella, puiden pylväät jatkuivat taivaisiin asti. Hiljaisuus ja humina, suon aromaattiset tuoksut (emme keksineet mentholin ja eukalyptuksen tuoksuille selitystä, kun kumarrellessamme näimme vain suonpursua, kanervaa, tupasvillaa, juolukkaa, hillaa). Lämmin, kostea, pehmeä ilma. Korkeudessa tähdet ja kuu, ohi kiirehtivät pilvet, revontulia ei missään. Mietin, että kaiken ydin, pyhä on läsnä juuri siinä, luonnossa, tuossa syvyydessä, joka huimaa (eikö toisinaan tee hyvää tuntea itsensä vain nimettömäksi yölliseksi kulkijaksi, eläimeksi, joka etsii unohtuneita aistejaan?).

Keskiyön kettumetsällä

Tekisi mieli

Tekisi mieli kertoa talvirakkauksista. Miehen sylistä, niskasta ja käsivarsista, pitkistä, rujoista sormista, joita kauniimpia en tiedä. On myöhä yö ja talvi jäätää maisemaa. Käsi laskeutuu lantion kaarelle, siirtää syrjään sinistä pitsiä.

Yötöissä Ranskassa

Iltaöisin vetäydyin huoneen nurkkaan, sammutin pois ympäristön äänet (välillä siihen tarvittiin saippuakuplia, välillä kuppi kahvia tai lasi viiniä) ja avasin oven ikiomaan maailmaani. Joskus palattuani kerroin muille kuulumisia sieltä, luin tekstiä ääneen kuullakseni sanat ja lauseiden rytmin, yleisön kommentit. Kirjoitin pedantisti lähes joka päivä, vaihdoin fontin vedenvihreäksi, jotta voisin kotiin palattuani vertailla matkalla syntynyttä Suomessa kirjoitettuun tekstiin. (Näkyykö ympäristönvaihdos sanoissani, miten?) Sain hiottua ja lihotettua jo valmista ja luotua hieman uutta. Ei hassumpi kesäyötyö.

Alastonkuvia sängyn yläpuolella

"En pidä alastonkuvista sänkyni yläpuolella."
"Mikset?"
"Öisin kaipaa kukkia, maisemia ja laivoja."
"Miksi alastomuus nolottaa sinua?"
"Mikään ei ole sen kauniimpaa, mutta en voisi laittaa sitä sängyn yläpuolelle."
"Eikö kaikista paikoista juuri sänky ole se, missä alastomien vartaloiden tiedetään olevan?"
"Oletko sievistelijä?"
"En, en tietenkään."
(Syödään yhdessä, Come Dine with Me -ohjelmasta napattu vuoropuhelu.)

Kevättalven yönä

"Nyt tahtoisin välttämättä maalata tähtitaivaan. Usein minusta näyttää kuin yö olisi väreissään vielä päivääkin rikkaampi, näissä syvissä violetin, sinisen ja vihreän sävyissään. Jos katsot tarkkaan, tulet näkemään, että tietyt tähdet ovat sitruunankeltaisia, toiset hehkuvat ruusunpunaisina, tai joillakin on vihreä, sininen tai lemmikinvärinen loisto. Selvää on ainakin se, ettei riitä pistellä pieniä valkoisia pisteitä tummansiniselle taustalle."
(Vincent van Gogh, kirje 9-17.9.1888. Suom. Anna-Maija Raittila.)

Viikonloppuna ajoimme tähtitaivaan alla, katselimme nukkuvia peltoja valkeissa lakanoissaan, takerruimme maisemaan ja päästimme irti, olimme väkevästi olemassa.

Talvipäivänseisaus

Olen nukkunut nyt yöni paremmin kuin aikoihin, vaikka kuopus onkin kuljeskellut ja toinen veli sitten hänen perässään hiukan myöhemmin, etsimässä. Tytär on päätynyt aina lopulta nukkumaan viereemme, minussa on ollut onnellisen emon levollisuus, unet ovat olleet sikeitä. Nukkuisin ainakin kymmenen tuntia, jos voisin. Herään väsyneenä - on vaikea ymmärtää aamuvirkkuja, muukalaisia he ovat - mutta en huolestuneena, kuten yleensä. (Miten ne voivatkin silloin vyöryä heti tajuntaan niin painavina ja kirkkaina, ne kaikki epäselvät, keskeneräiset asiat? Ei niitä kuuluisi olla, ei niin raskaina. Merkkejä väärästä reitistä, tunnistan enkä silti tee mitään.)

Olen kaivannut aikoja, kun edellisessä kodissa koko perhe nukuimme samassa huoneessa, pojat kerrossängyssä, tytär vieressämme, ei ollut pakko lähteä aamulla minnekään. Pesä se silloin oli, ei huone, hyvin mahduimme kaikki viisi. Äitini kertoo, että ei hänen lapsuudessaankaan omia huoneita ollut, ei edes omia sänkyjä. Kaksi tai kolme nukkui samassa sängyssä, päät sojottivat vastakkaisiin suuntiin. Äiti ei ole koskaan pelännyt pimeää eikä yksin olemista, ehkä ei ole tarvinnut, kun pienenä oli aina joku vieressä, turva.

Öisiä ja aamuisia

Keskimmäinen lähtee klo 01.30 pimeässä alakertaan, kyselee mennessään, joko isä on hereillä ja sanoo olevansa itse jo alakerrassa. Huutelen häntä takaisin, sanon että on ihan yö vielä. Poika havahtuu pimeään, juoksee peloissaan rappuset ylös, pelkään että kaatuu, menee vessaan, kolistelee aikansa. Minä arvailen miehelle ääneen, mistä on kyse. Huudan pojalle, että nyt on yö, mene nukkumaan. Ei hän mene, pesee hampaita. Mies nousee katsomaan. Poika kertoo pesevänsä hampaita. Mies kehottaa unille, käy peittelemässä. Seuraavana yönä tytär huutelee, on kuuma ja jano, vieressä oleva vesipullokaan ei riitä, kertoo valvoneensa koko yön. Samaan aikaan me aikuiset palelemme omassa sängyssämme tuplapeitoissa ja paksuissa univaatteissa, esikoinen nukkuu murrosikäisen syvää ja täyttä unta, karhu hän on, talvilevolla.

Aamulla on pakkasta - 15,5, maisema on idylli. Minulla on tyttärelle joulukalenteriksi jatkotarina, jota keksin ja kerron aamulla ja hiukan illallakin. Siinä seikkailee eräs poika hänen eskaristaan, ja tarinan pitää loppua joka kerta ennakoivasti:

"-- mutta siitä kuulette ensi kerralla."

Tänään ei kerrota, puetaan niin paljon vaatetta päälle, ollaan kankeita. Tytär hyppää lampaantaljalle ja pulkkamatka alkaa. Hänen on kylmä ja minun kuuma. Talvinen maisema on kaunis ja hiljainen.

Tänään kirjoitetaan, viimeistellään joulukortit matkaan, odotellaan uutisia.

Kaulailee kalman kanssa

Nukkumaan mennessä mietin miehen kanssa, että nukumme nyt ihan väärinpäin. Ennen oli itä-länsi, nyt on etelä-pohjoinen. Mitä tästä seuraakaan? Tuli mieleen Kirsi Kunnaksen Jaakko Vaakko, vanha vesirotta:

"Ja nyt - katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa."

Jaakko sairastui flunssaan (muista syistä), meilläkin on nyt yksi sairas: omassa huoneessaan nukkunut tytär kurkunpäätulehduksessa. Minä tapasin yöllä vainajia, makasin yhden vieressä, kunnes hän sai puhelinsoiton, nousi ylös ja kuuli olevansa kuollut.

Yöllä mies luovuttaa

Äiti kertoi minulle veljestään, jolle oli lapsena sattunut onnettomuus. Neljä tuntia he vain katselivat ja odottivat, kuolisiko poika vai ei. Sellaista se silloin oli, sanoo äiti. Olen tuota miettinyt. Yöllä, kun muut nukkuvat, alan pohtia tarinaa. Luonnostelen mielessäni valkoiseen muistikirjaan, en saa unta. Käännän kuvitteellista sivua, teen merkintöjä - ja nukun. Olen lapsuusmaisemissa tapaamisessa, joku kertoo että eräs ei päässyt, koska myi pois ylläpitämänsä hoitokodin ja muutti viettämään oman näköistä elämää Kankaanpäähän. Olen toisessakin tilaisuudessa. Entinen kesäheila nojailee totisena ovensuuta. Voi, kuinka komea hän on. Tuolta saapuu miehen nykyinen, opiskelee lääketiedettä. Niinhän he aina. Kun herään, kuu paistaa sälekaihtimen välistä, en saa unta.

Aamulla mies kertoo, että yöllä klo 3 hän heräsi siihen, että oli kadottanut vihkisormuksensa, itsestään oli irronnut lakanoihin. Ei ollut uskaltanut herättää minua etsimään sitä kanssaan, kun tietää risaisista nukkumisistani. Löytyi se sitten lopulta (joku tuleva lääkärinainen ojensi sen hänelle, sitä mies ei tiedä, en viitsi kertoa.)

Mutta kuka on Claudia? (klo 2.49)

Jänis on kiertänyt öisen portin. Tanssinut kylmien miesten kanssa. Jättänyt jälkensä, sitten miehet, pihan. Minulla on sängyn vieressä Routaholvi, nelipyöräinen lämmönlähde (nicht abdecken) ja narusta roikkuva Islanti kaikessa hopeassaan.

Nukun ja en nuku.

Unista kannan mukanani hiljaisen Claudian. Kuka hän on? Vielä en välitä miettiä, joku rakastaa nyt niin.