Herättyä istuu heti ikkunan eteen, katselee kuinka keskellä hennon aamulumista katua pieni tyttö rullaa laudallaan uudelleen ja uudelleen, vastapäistä taloa ympäröivältä aidalta hyppää alas kissa, mataa rakennuksen reunaa, ovi avataan ja käsi ojentuu ottamaan sanomalehteä postilaatikosta, oven kolahdus, askeleet yläkertaan, kulman takaa tulee mies aurinkolaseissa, harmaassa ahavoituneessa baskerissa, villapaidassa ja kaulahuivissa, kantaa äänilevyjä ja sitten roskia, tuolta tulee rollaattorilla kumara vanha mies, kauppaan menossa, ja (ehkä tässä välissä syön miehen keittämää kaurapuuroa, juon kahvia, sijaan vuoteen) kohta nuorukainen viehelaatikko kädessä, toisessa virveli, katsoo minua, joka katson lasin lävitse häntä, nostaa kätensä tervehdykseen (ja myöhemmin kadulla seisoessani toivottaa hyvää pääsiäistä, kertoo ettei saanut kalaa, ei ole koskaan saanut sieltä, on kyllä nähnyt muiden nappaavan ahvenia, vaan ei saalis ole pääasia, siellä oleminen on, siksi hän menee) ja (ehkä tässä välissä kuulee wc:n ilmastointihormin kautta, että yläkerrassa laulaa Bruce Springsteen, haluaa ulos valoon, pukee lämpimästi ja palelee silti, sillä tuuli on ankara pohjoinen, pitää miestä kädestä, tuntee tuulen tunkevan sormikkaiden lävitse, miettii tuntemattomaksi jäänyttä, joulukuun 1914 alussa hukkunutta merimiestä miinaan ajaneelta Everildalta tai Norra Sverigeltä, kääntyy syvemmälle saaren ytimeen, kävelee keskellä katua, sillä niin paikallisilla on tapana, irrottaa miehen kädestä, näkee hänen jatkavan kirkolle kamera kädessään, saa ensimmäisen vieraan, jolle tekee piimälimppuvoileipiä ja keittää kahvia, kuuntelee, kuinka vaikeaa parisuhde voi olla 75-vuotiaana, miettii 117-vuotiaana kuollutta Emma Moranoa, joka uskoi raakojen kananmunien, konjakin ja miehettömän elämän lisänneen elinvuosiaan) lisää rollaattoreja, mummo, jolla on tupakka suussa, imee sitä, kunnes tuhka on pudota, pysähtyy, karistaa tuhkan kadulle, vetää syvään happea, kylmää merituulta ja hiukan kevättä, asettaa tupakan huuliensa väliin, tarttuu rollaattoriin ja jatkaa matkaa (onko hänellä kotona kissa, konjakkipullo, kananmunia, Bruce Springsteenin levy, viehelaatikko, aurinkolasit, kuollut merimies, käyvä kello). Ikkunaan koputetaan, mies tulee retkiltään, kertoo epäkelvosta ankkurista, kaadetaan lisää kahvia, ei katsota kelloa, sillä se on pysähtynyt. Kissa hyppää takaisin aidalle, on kulunut muutama minuutti, tunti, vuorokausi tai kokonainen elinikä.

Aamulla kello viisi

Uneton nousee kello viisi aamulla, kuuntelee kaskaat ja kukkojen kiekaisut, avaa pimennysverhon ja kävelee parvekkeelle, jonka toisen liukuoven takana nukkuu kaksi lasta, kolmannella on oma huone, hän on arktinen luonne, käväisee vain helteessä, istuu varjossa, hymyileee vesipedoille ja palaa huoneensa viileyteen. Parvekkeen avoimella sivulla on hiljainen sivukatu, jolla jäätelöauto pysähtyy päivällä ja jonka kaarteen kaiken nieleviin jätesäiliöihin viemme omat roskamme, kivenheiton päässä niistä on vihannes- ja hedelmätarha (illalla äiti käy korjaamassa satoa kahden pojan kanssa, molemmilla ikiomat, pienet kuokat), kadun takana peltonäkymä, punaisenruskeaa kynnettyä multaa ja pantterivartaloisia kulkukissoja, eivät ollenkaan hellyydenkipeitä vaan ylvään ylpeitä, pellon takana hotelli, sen nukkuvat asukkaat, raidalliset pyyheliinat parvekkeiden kaiteilla, ovaalin muotoiset uima-altaat, jotka muuttuvat yöllä peileiksi. Oikealla tuulimylly, sen propelli on nyt liikkumaton (muutama yö vielä, sitten kuu paistaa sen takaa ja jos uneton avaa toisen pimennysverhon, se paistaa hänen ja miehen sänkyyn), nousevan auringon kajo, uskomattomat, lämpimät sävyt.

Takapihan naapurustossa ei ketään, talojen ikkunat iltaisin pimeinä, kukaan ei astu portista, istu aurinkotuoliin lukemaan tai nosta läpikuultavaa muovikassia keittiön pöydälle, asettele ruokatavaroita jääkaappiin, uima-altaiden vedenpinta on jännittynyt, varpuset kopauttavat ne nokallaan auki, kivetyksellä ihmeköynnöksestä varisseita aniliininpunaisia kukkia, ne kahisevat pieninä pyörteinä, kun tuuli herää.

Mies nukkuu, uneton on lukenut kirjan loppuun, lomailee kirjoittamisesta ja sanoista mutta ei oikein osaa, huokailee ja tuijottaa tyhjin silmin eteensä, eikö nyt pitäisi olla luonteva, rento ja mitään pohtimaton olo, ihmettelee miten kitkattomasti se joiltakin onnistuu. (Vai onko kyse vain minuudesta? Eihän itsenään olemisesta voi eikä tarvitse lomailla?)

Railojen raportoijaksi, telttatuoli-ihmiseksi

Lukupäiväkirjasta napattua:

"Erään lajin kirjoja olen aina halunnut kirjoittaa -- Nimitän niitä Ulkoilmakirjoiksi. "Projektit" ovat käyneet kimppuuni, kunnianhimoiset pyrkimykset, ja ajan mittaan ne sulkevat pois pienet havainnot, ne merkityksettömät tiedonannot, joita sade ja sumu jättävät puunrunkoihin --

Ulkoilmakirja, joka kenties on vain päiväkirjan toinen nimi, on aivan liian harvoin harjoitettu laji, mutta se on olemassa. Martinsonin varhaiset luonnontarkastelut, Sven Barthelin saari-impressiot. Werner Aspenström harjoitti sitä aivan ainutlaatuisesti muun muassa Motsägelser-teoksessaan -- ja se alkaa niin mainiosti kuin Pikakirjoituksella Telttatuolissa. "Merkityksetöntä muistiinmerkintää siitä mitä katse voi havaita." Tuumailuja, näennäisesti suunitelematonta ajatusten harhailua. -- Voisin kuvitella mielessäni yhteiskunnan, joka palkkaa telttatuoli-ihmisiä, sijoittaa heitä sinne tänne -- luontoon, kadunkulmiin, laitureille, itse kunkin halujen ja pelkojen mukaisesti. Tarkoituksettomia kirjoittelijoita! -- Railojen raportoijia. Minua estää vielä muuan malttamattomuus rupeamasta sellaiseksi. Ensiksi on palapeli saatava kokoon, sen jälkeen, niin minä kuvittelen, voi ryhtyä tarkastelemaan yksittäisten palojen muotoja ja värejä, nostaa niitä valoa vasten, kumartua telttatuolissa, -- ja verkkaisesti, urakoimatta, todeta niiden olemassaolo. Todeta muun muassa tämä: viimeiset karhunvatukat kuivettuvat paljailla oksilla. Todeta: epäröivät valot joissakin taloissa, talviverhot toisissa. Kesävieraat ovat menneet, lippunuorat paukkuvat maalaamattomissa tangoissa, vene jyskyttää Syd- ja Nordkosterin välisessä salmessa. Ääni etenee helposti sumussa, ja sumutorvi ulvoo kaukana Persgrundilla."
(Göran Tunström: Talvimatka Intiaan. Suom. Arto Häilä. Gummerrus 1986, 10-11.)