Hei heinäkuu! Hei saari, meri ja maisema. Hei lampaat, teidän lempeä katseenne, vaalea laumanne, hei musta lammas. Hei kallio, jota vasten maata (olla osa vakaata, lujaa), hei kaikki uurteesi, railosi ja kolhusi. Hei taivaat, joita katsella ennen kuin sade alkaa. Hei huimaus vatsassa, uppoaminen pystysuoraan äärettömyyteen, hei kaikkialle jatkuva avara tila. Hei tuuli, mäntyjen ja aaltojen tuoksut. Hei kohina, hei hiljaisuus.

Yhtäkkiä kesän kirkkaus ja puolivuosisatainen minuus. Onko tuo mummulan niitty vai jokin myöhemmin löydetty, missä, milloin? Vai ovatko niityt ikuisia, ajattomia, loputtomassa kesässä? Olenko sama kuin lapsena, olenko sama kuin eilen? Kuljetanko kaikkia eilisen minuuksia mukanani, vai onko osa putoillut pois? Mitä kaikkea muistan, mitä olen unohtanut ja miksi? Mikä on ollut hyvää ja tärkeää, mikä kivuliasta? Mitä on vielä odotettavissa, mitä odotan? Kauanko elän? Tietääkö joku, vai onko kaikki vain sattumaa?

Miten täyteläistä, tiheää ja runsasta elämä on ehtinyt olla jo nyt, paljon hyvää ja onnekasta, myös surua ja kuolemaa. Isäni suvun puolelta aiemman sukupolven suojamuuri on liki kokonaan kaatunut. Seison kuoleman edessä silmät auki. Kerron sille lapsista, koirasta ja kanista, jonka se juuri otti luokseen. Kerron, että ymmärrän menetysten merkityksen, ne ovat kasvattaneet yhtä paljon kuin syntymät, molemmat ovat alati yhtä käsittämättömiä ihmeitä, kumpaakin alituiseen mietin, kummastakin kirjoitan. Kuolema nyökkää ja lähtee työhönsä, niin lähden minäkin. Tuulee ja kukkii, aurinko paistaa, lipputangossa heiluu suuri valkoinen kangas, juodaan kahvit, ollaan yhdessä, rakastetaan, puhutaan elämästä.

 

Veden peiliin voi katsoa Yle Areenassa vielä kuuden päivän ajan.

 

Tuoltako se näytti? Saimmeko sen talteen? Kylmän kostean sumun, aaltojen ja ajan liottaman, ohueksi hiutuneen, pehmeän pellavan (lakanaa ja verhoa se oli, seittiä, revenneitä kalaverkkoja, harhaa). Aavelaivan, sen pienet valaistut ikkunat, joulukalenterin luukut. Valaistun veturin, paikallaan radallaan. Sillan, joka katkesi suurten veneiden kulkea. Sumua pyörittävät tuulimyllyt, suuret hattaravispilät, jotka saivat siipensä rikki korkealla, ylhäällä, pilvissä, noin vain poikki, ja alas pyörähtäessään taas ehjiä, ja sähkötolpat, niihin pingotetut trapetsit, niillä tasapainottelevat näkymättömät taivaanrannanmaalarit, elämän akrobaatit eli sumua airollaan hämmentävät gondolieerit, meren tuoksun, pysähtyneen vedenpinnan, tiheän harmaan keskeltä kaiken kirkastavan valopallon, sen pakahduttavan hetken, kun sai unohtaa itsensä, ihmisenä olemisen taakat, kuormat ja vaatimukset, ja keskittyä maisemaan.

Enemmän kuin sata varista parvessa korkeuksissa lumisadetaivaalla. Niin luulin mutta tuulessa leijailevia pilkkuja ja pisteitä, kirjaimia ne olivat. Olen alkanut suunnitella uutta kirjaa. Etsin. Pitää olla sopivasti maata jalkojen alla ja (aina) hiukan vettä, pitää olla ihmisiä, arkisia, tavallisia, hyviä, rakkaita, pitää olla eväät, jotta jaksaa. Pitää malttaa palauttaa tulevan teoksen taustatyökirjat, hyllyttää omaksi hankitut, kasata printtiliuskat ja muistikirjat, panna sivuun, arkistoida, tehdä tilaa uusille notkuville pinoille. Pitää olla valmis vallanvaihtoon, haikeuteen ja iloon. Pitää olla valmis kertomaan tehdystä työstä, pitää muistaa (ja ymmärtää), mistä siinä oli kyse, pitää, vaikka teksti on se, jonka pitäisi saada puhua (eniten), ja vaikka ei ole sanoja, joilla kuvaisi lyhyesti, tiiviisti, ollenkaaan sitä kaikkea, pitää muistaa, että minä en ole tekstini, pitää olla jännittämättä liikaa, pitää hengittää hyvin ja syvään, pitää luottaa, pitää malttaa olla riehaantumatta maaniseksi uudesta, pitää antaa sille kasvurauha, pitää nukkua, pitää syödä, pitää sietää tulevaa kaaosta, kevättulvia, pitää malttaa olla lehahtamatta lentoon valotaivaalle varisparvien, pilkkujen ja pisteiden sekaan, pitää irrottaa itsensä tekstistä, olla heittäytymättä korkeuksista vasten valkoista paperia, pitää muistaa elää.

Lukurauhan päivä. Aloin lukea Clarice Lispectorin Tähden hetkeä (suom. Tarja Härkönen. Ai-ai 1977). Ihmeellinen pieni teos!

Lukija tutustuu pohdiskelevaan, yhteiskuntaluokkien ulkopuolella olevaan mieskertojaan, Rodrigo S.M.:ään, joka lienee kohdannut maailman (alussa s. 9 hän toteaa: "Jumala on maailma.") raadollisuuden ja kyynistynyt. Hän kertoo ahdistavista öistään ja kantavansa mukanaan maailmaa, jossa ei ole onnea. Onni-sanakin on hänestä tyhmä, kaupunkiin (onnen perässä) tulleiden tyttöjen keksintöä. Kertoja mainitsee rukoilleensa aikoinaan sielunsa lämpimäksi, hän puhuu tästä ajasta imperfektissä. Korvaako kirjoittaminen nyt rukouksen?

"Rukous oli minulle tapa kohdata itseni hiljaa ja salassa muilta. Rukoilemalla tyhjensin sieluni
— ja tämä tyhjyys on kaikki mitä voin koskaan toivoa omistavani. Sen lisäksi en mitään. Mutta tyhjyydelläkin on arvonsa ja yhtäläisyyksiä täyden kanssa. Yksi tapa löytää on olla etsimättä, yksi tapa saada on olla pyytämättä ja luottaa vain että hiljaisuus jonka uskon löytyvän itsestäni on vastaus minun — minun arvoitukseeni." (s. 13.)
"Kirjoitan siksi ettei minulla ole tässä maailmassa muutakaan tekemistä: olen liikaa eikä minulla ole paikkaa ihmisten maailmassa. Kirjoitan siksi että olen epätoivoinen ja väsynyt, en kestä enää oman itseni rutiinia ja ellei minulla olisi sitä jatkuvaa uutta mitä kirjoittaminen on, kuolisin vertauskuvallisesti joka päivä."
(s. 22.)

Tuloillaan olevan tarinan kertominen tuntuu kertojasta vaikealta. Hän käyttää siitä termejä mykkä valokuva, hiljaisuus ja kysymys, hän hidastelee ja selittää tai puolustaa kertomistapaansa kuin olisi syyllinen. Mihin? "- en itsekään tunne armoa päähenkilöäni -- kohtaan, haluan tästä tarinasta kylmän. Minulla nimittäin on oikeus olla tuskallisen kylmä --" (s. 11). Lukijana en tunne kylmyyttä, aavistelevaa sääliä ja tuskaa sekä kertojan että päähenkilön puolesta kylläkin, alusta asti.

Tarina pusertuu kertojasta hitaasti: "Lämmittelen tässä jotta pääsisin alkuun, hieron käsiä vastakkain saadakseni rohkeutta." (s. 12) Kertoja tutustuttaa lukijan luonnoksenomaisesti kadulla kulkevaan hymyilevään Macabéaan, Koillisen tyttöön, joka on vain sattuma, niin vähäinen, että maailma tulisi toimeen ilman häntä. Vai kertooko Rodrigo S.M. sittenkin itsestään? "-- maailma on ulkopuolellani, minä olen itseni ulkopuolella."  Eikö hän kerro samalla jokamiehistä ja -naisista, meistä kaikista? "-- jokainen tunnistaa siitä itsensä sillä me kaikki olemme yksi, ja joka ei ole rahapulansa vuoksi köyhä on köyhä hengeltään tai kaiholtaan, ja silloin häneltä puuttuu jotain kultaakin kalliimpaa — niitä kun on sellaisiakin joilta puuttuu tuo olennainen herkkyys." (s. 10.)

Minne Macabéa on matkalla, mitä hänelle tapahtuu? Ennakoivan alun perusteella voi odottaa allegoriaa ja klassista tragediaa. Kertoja lupaakin draaman kaaren: "Yritän siis vastoin tapojani kertoa tarinan jossa on alku, keskikohta ja 'suuri finaali' jota seuraa hiljaisuus ja vaimea sade." (s. 11) Jatkan lukemista.

Dokumentista otettu kuva täältä.

"Meidän perhe oli erinäisistä syistä jotenkin rikki. Mutta äiti aina sannoo, että me ollaan maasta, jossa aina lauletaan. Ja että sodassa se maa jäi Venäjälle ja että ennää sitä ei ole. Että ollaanko me sitten kotosin niinku tyhjyydestä? 

-- Mie kaipasin koko ajan jonnekin muualle. Mie lentelin eri suuntiin maapallolla. Mutta oikeastaan mie asuin tuulessa. Jotenkin aina oli niinku väärä maa ja lopulta oli niinku väärä aikaki. -- Niin mie sitten taas hyppäsin tuuleen ja lähdin sinne maahan, joka jäi sinne Venäjälle.

-- Perinne on niinku yks rakkauden muoto, ehkä se on just niin. -- että niin kauan, ku on rakkautta niin ko siinä perinteen muodossa, se juoksee yli hautojen, eikä se kuole koskaan."

Miia Tervon hieno dokumentti Santra ja puhuvat puut katsottavissa Yle Areenassa vielä neljä päivää. Evakkosukuisille, kaipaajille, folkloresta kiinnostuneille, puita rakastaville, itseään etsiville, mummoa vailla oleville, juurettomille, pyhän ja yksinkertaisen äärelle haluaville.

Tytär mittasi minut, kun istuin peiton alla kirjoittamassa. Hän sai lukemaksi reilu kymmenen senttiä vähemmän kuin olen ollut. "Olen kutistunut", kirjoitin tuttavalle. Hän vastasi sitaatilla:

 
"(--) kun tavarat oli saatu ahdettua autoon ja olimme jo lähtövalmiina, hän sanoi odottamatta: – On tosi tärkeää, että sinun minäsi kutistuu, käy pienemmäksi ja vie vähemmän tilaa, sydämeen jää silloin enemmän tilaa Jumalalle. Ylipäätään on hyvä asia, että ihminen vie vuosien myötä yhä vähemmän tilaa. Itseäni en tietenkään tarkoita, minähän vain lihon vuosi vuodelta."  (Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2016.)

Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.

Sinisen linnan raunioilla

"Sulla on euro ja viiskyt tilillä. Sä oot kyllä vähän rahaton", mies toteaa. Aion maksaa sillä euroviidelläkymmenellä Kirjailijaliiton jäsenmaksun, puhelinlaskun, veromätkyt ja laulukirjan, jonka tilasin hoitokotiin muuttaneelle kummitädille. Sitä ennen tömäytän lattialle makuuhuoneesta pinon lautasia, joilla on kannettu eräälle kirjoittavalle suklaata, hedelmiä, voileipiä. Lautasista kaunein hajoaa, se sai tarpeekseen kirjailijan temperamentista ja on surullinen siitä, että sen kumppani pääsi blogikaverin luo naimisiin kupin kanssa (mies nostaa sirpaleet roskiin, sitoo pussin kiinni, mutta minä haluan ikuistaa, tietenkin, mikään ei saa kadota ihan kokonaan, kaikki pitää muuttaa sanoiksi ja kuviksi, "Ai, sä kirjoitat siitä lautasesta. Mikä tulee otsikoksi? Särkyneitä unelmia? Sirpaleet tuo epäonnea?"), ennen näitä velvollisuuksia käymme kirppiksellä, ostan tulppaaneille eurolla vanhan vaaleanpunaisen lasimaljakon. Siitä en ota vielä kuvaa, sillä tämä on lautasen ikioma hetki. Sinisessä linnassa nostetaan lippu salkoon, ei puoliväliin vaan ihan ylös asti.
 

Arki. Nostettu seinälle serkulta saatu perhoskalenteri, käännetty veneen kylkeä, hukattu hammasraudat ja kahdet villalapaset, menty kouluun tuntia liian aikaisin ja pari tuntia liian myöhään, kokeiltu keitetyn veden heittämistä pakkasilmaan ja itsetehtyjä ranskalaisia ilman uppopaistamista, soviteltu luistimia, haaveiltu makkaranpaistoretkestä ystävien kanssa, löydetty kirppikseltä villatakki, ommeltu sen irronnut nappi, kahlattu lumessa, ihailtu jäätynyttä puroa, tehty yökyläilijöille siskonpetiä olohuoneen lattialle ja mietitty, mahtuuko joku seuraavan katraan nukkujista nojatuoleista kyhättävään makuusijaan, saatu käsikirjoituksesta kommentit ja kirjoitettu koiranpentu jalkojen päällä, pohdittu vapaata tahtoa, laadittu selvitys käytetystä apurahasta, anottu uutta, venytetty penniä, sovittu keskusteluaika opettajan kanssa, käyty kahvilatreffeillä, jatkettu epämääräisten paperikasojen perkaamista ja nyökkäilty tälle:

"Kävellessä aivot menevät meditatiiviseen tilaan. Kun järkeilevä aivopuolisko kytkeytyy pois päältä, luova aivopuolisko syöttää alitajuisempaa kamaa tietoisuuteen. -- Kun antautuu itseään suuremmille asioille, omasta minuudesta tulee merkityksetön kaiken kauneuden keskellä." (Hanneriina Moisseinen Maria Syvälän jutussa Kävelijä saa kaiken ja vieläpä ilmaiseksi. Aamulehti 24.7. 2010.)

On valvottu ja nähty unta rintamuksessa kasvasta kahdesta hennosta lehtipuun taimesta, kiskaistu ne pois, tunnettu vihlovaa kipua, kun kaikkialle rintakehään lonkeroivat juuret (hiussuonet) nousivat ihon alta. On herätty ja katseltu maisemaa, ihailtu sen syvyyttä.

Matka minuksi - Becoming Me

Joko olet nähnyt Mina Laamon dokumentin Matka minuksi?

"- Tuntuu, että nykyajan arvot kovenevat kaiken aikaa, ja se vaikuttaa etenkin nuoriin. Suorittamisen kautta on lunastettava oma paikka, olemassaolo ja oikeutus. Se on pidemmän päälle aika rankkaa. Kyllä ihmisarvon pitäisi tulla olemassaolosta eikä suorituksista ja saavutuksista. Toivoisin elokuvan välittävän armollisuutta itseä ja muita kohtaan. Että havahduttaisiin välillä siihen, mikä on lopulta tärkeää: inhimillinen ymmärrys itseä ja muita kohtaan. 
 
Matka minuksi heijastelee yhteiskunnan suorituskeskeisyyttä: millaisia vaatimuksia ”elämässä pärjääminen” edellyttää nuorilta, ja kuinka kauaskantoisia seurauksia sillä voi olla? Se on samalla elokuva matkasta kohti ehjää ja kokonaista minuutta, jonka voi ehkä saavuttaa vasta, kun onnistuu hyväksymään itsensä ja maailman epätäydellisyyden." (Mina Laamon haastattelu Film-O-Holicissa.)

Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden verran (with English subtitles).

Kotiin

"- Modernin ihmisen pulmana on se, että hän etsiytyy joka puolelle maailmaa, mutta ei ole koskaan kotonaan omassa itsessään, (--) - Kukaan ei vaali kaikkein tärkeintä, sisäistä kotiaan. Ihminen tuntee itsensä epävarmaksi ja pelokkaaksi ollessaan yksin, koska hän ei ole koskaan kokenut, mitä kotona oleminen on, sanan syvimmässä merkityksessä.

Meditaation tarkoitus on nimenomaan tuoda meidät kotiin. Meditaatio on menetelmänä kolmikerroksinen: Meditoija tuo mielen kotiin, vapauttaa sen ja hellittää. Mielen kotiin tuominen tarkoittaa sen kokoamista ja rauhoittamista. Vapauttamisessa on kyse itsensä vapauttamisesta tajuntaan sisältyvästä aistokokemusten nälästä, ihmisten, asioiden, esineiden ja ilmiöiden nälästä. Tuo nälkä aiheuttaa paljon ahdistusta ja tuskaa. Hellittäminen merkitsee syvemmässä mielessä sitä, että luomme tajuntaan tilan, mikä purkaa sen jännityksiä ja ristiriitoja. 

Kotoisuus, tila, lepo. (--)

Tärkeintä on, että antaa mielen rauhoittua, (--) - Luonto voi olla innoituksen lähteenä meditaatiolle ja näyttää tietä kohti ihmisen alkuperäistää ja luonnollista olotilaa. (--) Sama vaikutus voi olla musiikin, tuulen huminan tai puron solinan kuuntelulla tai inspiroivan runon lukemisella hiljaa itsekseen. Voimme myös kuunnella omaa hengitystämme, (--) 

Mitä enemmän ihminen kuuntelee sisäänpäin, sitä enemmän hän kuulee, (--) Hän alkaa aavistaa, mitä hän todella on. - Silloin hänen sisimmässään kuuluu kuin tuttujen äänien kaikuja. Hitaasti hänelle alkaa valjeta muistuma siitä, mitä hän todella on. (--) Kun ihminen tuntee itsensä täysin, hänelle ei itse asiassa ole olemassa mitään persoonallista minää, (--) (Anna Bornstein: Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain. Suom. Marita Salminen. Basam Books 2004, 149-151.)

Noita ajatuksia olen puntaroinut matkalta palattua, samoin Eeva Kilven sanoja: "Elämän tarkoitus on päästä kotiin."

Vedessä, vedestä, veteen

Ihana, rakas vesi! Pisarat, aallot, virtaukset. Siirtyminen toiseen olomuotoon, keho(llisuude)n tunnistaminen, kelluminen, keveys, puhdistuminen, sulautuminen.

Aamulla kello viisi

Uneton nousee kello viisi aamulla, kuuntelee kaskaat ja kukkojen kiekaisut, avaa pimennysverhon ja kävelee parvekkeelle, jonka toisen liukuoven takana nukkuu kaksi lasta, kolmannella on oma huone, hän on arktinen luonne, käväisee vain helteessä, istuu varjossa, hymyileee vesipedoille ja palaa huoneensa viileyteen. Parvekkeen avoimella sivulla on hiljainen sivukatu, jolla jäätelöauto pysähtyy päivällä ja jonka kaarteen kaiken nieleviin jätesäiliöihin viemme omat roskamme, kivenheiton päässä niistä on vihannes- ja hedelmätarha (illalla äiti käy korjaamassa satoa kahden pojan kanssa, molemmilla ikiomat, pienet kuokat), kadun takana peltonäkymä, punaisenruskeaa kynnettyä multaa ja pantterivartaloisia kulkukissoja, eivät ollenkaan hellyydenkipeitä vaan ylvään ylpeitä, pellon takana hotelli, sen nukkuvat asukkaat, raidalliset pyyheliinat parvekkeiden kaiteilla, ovaalin muotoiset uima-altaat, jotka muuttuvat yöllä peileiksi. Oikealla tuulimylly, sen propelli on nyt liikkumaton (muutama yö vielä, sitten kuu paistaa sen takaa ja jos uneton avaa toisen pimennysverhon, se paistaa hänen ja miehen sänkyyn), nousevan auringon kajo, uskomattomat, lämpimät sävyt.

Takapihan naapurustossa ei ketään, talojen ikkunat iltaisin pimeinä, kukaan ei astu portista, istu aurinkotuoliin lukemaan tai nosta läpikuultavaa muovikassia keittiön pöydälle, asettele ruokatavaroita jääkaappiin, uima-altaiden vedenpinta on jännittynyt, varpuset kopauttavat ne nokallaan auki, kivetyksellä ihmeköynnöksestä varisseita aniliininpunaisia kukkia, ne kahisevat pieninä pyörteinä, kun tuuli herää.

Mies nukkuu, uneton on lukenut kirjan loppuun, lomailee kirjoittamisesta ja sanoista mutta ei oikein osaa, huokailee ja tuijottaa tyhjin silmin eteensä, eikö nyt pitäisi olla luonteva, rento ja mitään pohtimaton olo, ihmettelee miten kitkattomasti se joiltakin onnistuu. (Vai onko kyse vain minuudesta? Eihän itsenään olemisesta voi eikä tarvitse lomailla?)

Kaikesta huolimatta ihminen, ei puu

 

 

 

 

 

Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Tuntuu kuin olisi puu, joka on talven jäljiltä umpuja ja salaisuuksia täynnä, pulpahtamaisillaan, ahmii maanalaisista vesisuonista nestettä, iholle aurinkoa, ottaa kaiken aikaa vastaan ja ahnehtii. Koti on kaaos, kirjapinot sortuvat, muistilaput (syksyn lehtiä ne ovat) kahisevat jaloissa. Maaninen ja väsynyt, onnellinen ja onneton, ääripäitä ja tasaista. Öisin näen unta, että soitan lääkärille ja sanaleikin hänen kanssaan, sitten kerron valtavat oireryppäät, täsmennän tai selitän lopuksi, että kyllä kai hän ymmärtää, että kaikki johtuu työni luonteesta, ei kai kukaan voi olettaa, että olisi ihan normaali. Herätessä hengittää syvään ja rauhassa, muistuttaa itseään, että on kaikesta huolimatta ihminen, ei puu, sitten upottaa kädet lämpimään veteen tai viileään multaan, ottaa vastaan kaikki virtaukset, linnunlaulun ja aamun. Kevät, valoa, ihanaa.

Näinä päivinä

Dialogia,

isoäidinneliöitä (isoäidiltä, jota ei koskaan ollut),
kahvila.

Kaksi syntymää (hymyileviä vauvoja),


kirjaidea (töitä on saatava tehdä limittäin, jotta on aina paikka, jonne voi paeta huonoa vaihetta),

koivunoksia,
kollegiaalisuutta,
korkkiruuvikiharat (arkena ilman mitään pakottavaa syytä), 

kuraa,
lapset,
lehtikaalia (lehtikaalisipsejä),
lyhytelokuvia.
"Matematiikka on onnistumissimulaattori."
Naurua,
novellihimo,
potemista.
Prinsessaleivokset (arkena ilman mitään syytä)(ja: leivoksen sisään piiloutunut sammakko, tomusokerilunta hartioillaan, se joka haluaa itse suudella prinsessaa, joka ei halua suudella sammakkoja).
Puupinoja,
sulavettä,
suutari,
syli,
syntymäpäivät (vietetyt ja viettämättömät, useita vuosikymmeniä).

Tapettia,

tilhiparvi,
tilliperunoita.
Toinenkin kahvila.
Toipilaisuutta,
treffit,
töitä,
tuulen lennättämä teltta (kuusi vuotta sitten pihaan lennähti prinsessateltta, isoveljet kertoivat sen lentäneen siskolle Ranskasta. Nyt koulun vieressä puun latvan oksanhaarassa oli nurinniskoin valovuosien takaa lennähtänyt teltta, joka aikansa harkittuaan putosi luistinradan reunaan. Teltassa asuu Pikku prinssi. Se nukkuu päivät ja lähtee öisin ketun kanssa luistelemaan.) ja
yksi pysäyttävä kuolema (eikö kuolema aina pysäytä?).

P.S. Blogger halusi runoilla ja teki luetteloon omin päin säkeistöt.

"Tunnetko olevasi rannalle nostettu vene?"

 

Mies kysyy minulta: "Tunnetko olevasi rannalle nostettu vene?" En osaa vastata. Lähdemme kyselemään, miltä veneistä tuntuu. Moni ei suostu vastaamaan, ne ovat vaipuneet syvään horrokseen tai korkeintaan murahtelevat unissaan. Samppa viettää talvea tyytyväisenä maakrapuna, Jenni on hilautunut vaivihkaa veden rajalle ja kääntänyt jo katseensa järvelle. Se käy sysipimeällä jalottelemassa heikoilla jäillä, odottaa että uppoaisi vatsaansa myöten hyiseen veteen.

Yötöissä joella

Oli laajalla skaalalla poikkeuksellisen seurallinen viime viikko. Olen oppinut jonkin verran rajaamaan kanssakäymisiä itsesuojelullisista syistä, energisoidun ja juovun muista ihmisistä, empatiseeraan, kiinnyn ja tunteilen siinä määrin, etten oikein pysty rauhoittumaan työhön, siirtymä kirjoittavan olemassaoloon on useimmiten tuskallisen viipyilevä.

Viime yönä havahduin kello neljä, keho pisaroi, hikinoro valui kaulalta. Mieli luuli, että olen stressaantunut, kävi läpi kaikki mahdolliset vaivaavat ajatukset ja huolenaiheet, totesi ettei ole syytä huoleen, keho käy nyt omia kierroksiaan, hengittele rauhassa, kohta on ohi. Olin joen rannalla, virtasi lujaa, roiskui, jokivettähän ne hikikarpalot vain olivat. Ei kannata avata silmiä, muuten menettää maisemat. Syli auki, niin virta heittää käsivarsille ajopuita, etsittyjä ideoita ja sanoja, pyörittää niistä kokonaisia lauseita. Pimeässä hamusin kynää ja paperia, heti kun avaa silmät tai alkaa ajatella, menettää kaiken. Avasin silmät, kirjoitin nopeasti talteen, osa haihtui (vettäkö se vain olikin, lapsivettä, sanavettä), palasi mieleen myöhemmin, hiki oli kuivunut iholle, aloin palella, eihän se ihme ollut, talvisella joella niin vähissä vaatteissa. 

Unelmat vaativat lisäselvityksiä

On valmistauduttu uuteen lukukauteen, tiedonsiirtolomake, arviointikeskustelu, byrokraattisia sanoja, vanhempainilta, tuttu ja turvallinen, ja vielä sukset, luistimet, varaston uumenista esiin nostetut, pieniksi käyneet tai sopiviksi todetut, juteltu sananvapaudesta, uskonnoista, lapsista filosofeina, uskottu hyvyyteen ja iloon, paistettu joulutorttuja, syöty hernekeittoa ja näkkileipää (niissä molemmissa on jotakin yhtä juurevaa ja lohdullista kuin mäntysuovassa), nukuttu pommiin ja saatu siihen naapuriapua, tehty persoonallisuustestejä (infj, isfp, intj, minä, sinä, hän), kerrattu saksaa ("Langweilig!" sanoi tytär sohvalta eräänä väsähtäneenä iltana), tarvottu lumessa, saatu vahvistavia sanoja, mietitty kiltteyttä, luovuuden olemusta sekä suvun naisten unelmia, toteutuneita ja toteutumattomia (vaatii lisäselvityksiä, mieluisa tehtävä ja hyvä keskustelunaihe, kenen toteutui, kenen ei, miksi, mitä siitä seurasi, tuliko toteutuneiden tilalle uusia unelmia vai tyytyväisyys, entä toteutumattomien, onko olemassa perusunelmaa, joka läpäisee meidät kaikki, mikä se on), minun ja miehenkin (aika samanlaiset, pari ikiomaa), haaveiltu retkestä talviselle joelle, pakattu joulukoristeet (kortit ovat yhä seinällä), kirjoitettu muistikirjaan talteen uusia musiikillisia tuttavuuksia kirjoitushetkiä varten, iloittu lapsista jotka kasvavat, kyseenalaistavat, pohtivat, kääntyvät hieman sisäänpäin ja kantavat ikiomia unelmiaan.