Tytär mittasi minut, kun istuin peiton alla kirjoittamassa. Hän sai lukemaksi reilu kymmenen senttiä vähemmän kuin olen ollut. "Olen kutistunut", kirjoitin tuttavalle. Hän vastasi sitaatilla:

 
"(--) kun tavarat oli saatu ahdettua autoon ja olimme jo lähtövalmiina, hän sanoi odottamatta: – On tosi tärkeää, että sinun minäsi kutistuu, käy pienemmäksi ja vie vähemmän tilaa, sydämeen jää silloin enemmän tilaa Jumalalle. Ylipäätään on hyvä asia, että ihminen vie vuosien myötä yhä vähemmän tilaa. Itseäni en tietenkään tarkoita, minähän vain lihon vuosi vuodelta."  (Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2016.)

Ostin lomalla kolme kirjaa: Maritta Lintusen novellikokoelman Takapiru (WSOY 2016), Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi. Muistiinpanoja masennuksesta (S&S 2016) ja Kristiina Wallinin runokokoelman Valon paino (Tammi 2016).

Pikku kodissa aika pysähtyi, kiire katosi, sillä kaikki aikatauluihin sidotut loppuviikon suunnitelmat peruuntuivat. Ei ollut isoja velvollisuuksia, hyvin ehti avata kirjat ja syventyä sanoihin. Välillä oli aivan hiljaista, vain koiran unisia huokailuja, sivujen verkkaista kääntyilyä ja kynän rapinaa marginaalissa (tila sanojen ympärillä, ajatuksilla vapaus muotoutua). 

Kehon jännitys alkoi pitkästä aikaa hellittää. Hetken tuntui siltä, että voi vihdoin hengittää.

Vietän tyttären kanssa mekkopäivää, kampaamme hiukset nutturalle ja asetumme ruokapöytään. Aurinko ei istahda kanssamme, se on oikukas nainen, paistaa satunnaisesti. Siis sataa. Taas. Ei ole tuntunut kesältä, ei ollenkaan. Pyykkikään ei kuivu. Sauna sentään lämpenee ja untuvapeitosta voi haaveilla. Pionit kuihtuvat, jostakin nousee aina uutta kukkivaa: verikurjenpolvi ja sormustinkukka, unikkokin. Kuljen avojaloin ja palelen. Juon teetä tai kahvia, sitten kirjoitan taas.

Tammihetkiä

Olen käynyt treffeillä ruokakaupassa, kävellyt miehen kanssa lumisen maiseman halki, nähnyt kuplahallin ja järven jäältä lumia pöllyttäneen ilmatyynyaluksen, molemmat samassa maisemassa, kummallisia kapistuksia. On juhlittu synttäreitä ja nimipäiviä, iloittu kummilapsista ja apurahasta, äänestetty, kirjoitettu, kirjoitettu, kirjoitettu, sytytetty kuusen oksaan kynttilälyhty jänikselle ja ketulle, katseltu ikkunasta miten katuvaloista lähtee suora säde lumisateen lävitse taivaisiin.

Tytär on koulupäivien jälkeen maannut omenapuun alla hangessa. Minulla on nyt samanlainen olo. Joku voisi peitellä, tuoda viereen termarikahvia, voileipiä sekä pinon kirjoja, istua viereen ja lukea ääneen, aloittaa tällä tai tällä.

Tytär kirjoittaa

Sunnuntaiaamuna, kun pojat vielä nukkuvat, tytär pukee yöpukunsa päälle minun villatakkini, istuu koneen ääreen ja alkaa kirjoittaa. Käy välillä katsomassa almanakasta sopivia nimiä henkilöilleen, huutaa sitten hetken kuluttua:
"Äiti, viisi riviä jo!"

Kivinen tie

Kävelimme laulamaan kauneimmat joululaulut, teimme uunivoileipiä ja Rocky Road -suklaata (rusinoiden tilalle paloteltuja suklaapatukoita ja keksejä, tuli hyvää, mutta tavattoman makeaa). Ostin tyttärelle etukäteisnimipäivälahjaksi kudinpuikot, värikkäät, lasten kokoa. Itselleni hankin aikuisten version ja molemmille omat lankakerät. Harjoittelemme nyt yhdessä.

J.K.
YLE Teemalla kiintoisa dokumenttisarja Hulluuden historia.

Lokakuu

Metsäretkiä, tyhjentyneitä eväskoreja, täyttyneitä sienikoreja. Itsetehtyä suppilovahverokeittoa, pitkään hautunutta puolukkaista ruispuuroa, vettyvää pyykkiä narulla, siivouspäiviä, ruotsin sanoja, enkun sanoja, ympäristöoppia, suunnitelmia vaatehuoneen kesyttämiseksi, aamuväsymystä, syysloman odotusta, kirjoittamista aamusta iltaan, katkonaisia unia ja pieni neiti, jolla on nyt korvissaan kauan odotetut korut, koruissa merenkulkijoiden onnenkivi.

"-- jos lähtee siitä edellytyksestä, että sanat ylipäätään ovat turhia..."

"Sillä yöt olivat jo aivan valoisat ja järven pinta oli öisin kuvastimentyyni ja kaislat kohosivat matalissa rannoissa notkeina ja vihreinä, eikä enää ollut suurta eroa yön ja päivän välillä, vaan yöt ja päivät hehkui työni hiljainen kuume minussa ja kirjoitin paljon sanoja valkoiseen, pehmeään paperiin. Tosin kirjoitin varmaan myös paljon turhia sanoja, mutta jos lähtee siitä edellytyksestä, että sanat ylipäätään ovat turhia ja kirjoittaminen turhaa, silloin on paras luopua kirjoittamisesta ja pysyä ikänsä naulakauppiaana. Eikä tämä suinkaan ole hulluin ratkaisu, sillä naulakauppiaana ihminen säästyy monelta surulta ja pettymykseltä, myös tuskalta ja ikävältä hän säästyy, eikä hänen tarvitse kokea nöyryytyksiä tai olla ikuisesti tyytymätön itseensä ja alinomaisessa riidassa sydämensä ja ruumiinsa kanssa, vaan hän viettää tyyntä ja kylläistä elämää, nimenomaan jos pystyy valmistamaan myös ruumisarkunnauloja."
Mika Waltari: Neljän päivänlaskua (WSOY. Seitsemäs painos, 2003, 54-55.)

Tytär kuumeessa, puhuu unissaan, aamulla toivoo että luen hänelle ääneen. Jossakin siinä välissä luen itsekseni Waltarin hulvatonta teosta kirjoittamisen ja rakastamisen vaikeudesta. Humoristinen, herkkä ja syvä. Sijoitan tämän kirjoja kirjoittamisesta -kategoriassani korkealle, Marguerite Duras'n Kirjoitan-teoksen rinnalle.

Rimpsuvarjon alle

Päivät ovat täysiä. Olen ollut väsynyt, äreä ja kyllästynyt oksennustauteihin, mutta kirjoitin novellin valmiiksi. Iloitsen siitä! Tytär toivoi iltapäiväksi sadetta. Lupasin, että kotoa lähtiessäni otan mukaan hänen rimpsuilla koristellun sateenvarjonsa. Siitä töröttää yksi piikki. Se häiritsee minua, häntä ei haittaa.

Epämieluisia vieraita

Viime viikolla saattelimme taudit matkaan, pakkasimme pienet laukut, hyvin varustelimme: silitettyjä kangasnenäliinapinoja, pieniä ruskeita pulloja, niissä eukalyptusta ja mentholia. Silti tulivat takaisin, eivät pihaa kauemmas lähteneet, surkeita matkamiehiä. Silmät, korvat ja kurkku. Virus ja bakteeri. Siellä ne nyt seisoskelevat eteisessä vaivaantuneina, kakistelevat kurkkuaan, katselevat kapsäkit kainalossa seiniä, lasten piirustuksia, pölyä katon rajassa. Odottavat että tytär ja minä ojentaisimme kättä, kyselisimme kuulumisia, tarjoaisimme simaa ja kahvia, valuttaisimme kylpyveden, heittäisimme sekaan viimevuotista laventelia, lämmittäisimme pyyhkeet, antaisimme asettua taloksi taas. Käännämme selän, murisemme, kuiskailemme kitkeriä sanoja. Ei meistä nyt ole, ei hippustakaan vieraanvaraisuutta meissä nyt.

Teksti saa takin ylleen

Sataa lunta. Eilisen leijailin minä. Sain kansikuvan sähköpostiini. Graafinen suunnittelija vaikutti heti minun oloiseltani, oikea taajuus ja herkkyys, jota niin kaipaan tähän maailmaan.

Siitä kannesta. Minun silmiini se on täydellinen. Monitulkintainen, kytkeytyy kaikilta osin tekstiin, avautuu moneen tilaan ja ulottuvuuteen, kertoo olennaisen, jättää tulkittavaa. Olen etuoikeutettu, kun sain tekstini vaatturiksi juuri hänet.

Tytär halusi eilen tietokoneelle kirjoittamaan ja aloitti oman kirjan. Hän on juuri oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, hatarasti, mutta omatahtisesti ja spontaanisti, silmät ovat vain avautuneet sanoille. Hän ei tunnista aina sanarajoja, ei pitkiä äänteitä eikä kaksoiskonsonantteja. Hänen tarinassaan on uimaranta ja kultainen simpukka. Isoveljet kävivät kirjoittamassa tarinan loppuun hölmöjä.

J.K.
Tämän tekstin kuva sekä kukkaniittyttö ovat täältä.

Lumipyrypäivänä

Yksi poika on kadonnut, toinen löydetty ultralla. Maailmassa on kummallinen tasapaino. Katselen lumisadetta, pienen pientä ja terävää, pöllyää kaikista suunnista, sitten muuttaa mieltään, kinostuu ja peittää jäälyhdyn, verannan, pihan polun, maiseman terävät muodot. Ei tee mieli ulos, silti lähden riemumielin postinhakureissulle.

Odotan ystävän kuulumisia Pariisista (ihan näin hänet siellä, hymyilin mielessäni). Sillä välin nostan tyttären kanssa kaapin laatikon lattialle, teemme iloisia löytöjä. Meillä on kaikki aina hukassa, onneksi emme ole kadottaneet toisiamme.

Nukkumatti heitti unihiekkaa ja muita tammikuun päiviä

Esikoinen lähti ensimmäistä kertaa yksin junamatkalle. Kummitäti ja pikkuserkku tulivat vastaan. Meillä oli parin päivän ajan neljän hengen perhe, tuntui oudolta. Kävin kuopuksen ja keskimmäisen kanssa antikvariaatissa, tytär osti ensimmäisen ikioman kirjansa lukemaan oppimisensa jälkeen. Valitsi mangaa, jossa yhdekäsänvuotias yksinäinen tyttö saa hamsterin. Juttelin myyjän kanssa. Hän ei tiennyt Joel Haahtelaa eikä Petri Tammista, mutta kertoi lapsuudestaan keskikaupungilla, kotinsa talonmiehestä ja muusta. Kiva oli kuunnella.

Kävin tyttären kanssa elokuvissa katsomassa Nukkumatti-leffan. Nukahdin kesken kaiken, kahdesti. Ajattelin, että olen tullut tavallista herkemmäksi unihiekalle, mutta ehkä se johtui sittenkin osittaisesta auringonpimennyksestä, kaksi herkkäsieluista ystävää kertoi samanlaisesta yllättävästä päiväväsymyksestä, ovat öitään valvoneet myös kuten minä. On lohdullista kuulla, että on muitakin, joiden vireystilaan taivaankappaleet - ja oikeastaan ihan kaikki - vaikuttavat. Mutta miten kauniita sinisiä hetkiä tammikuu on tarjoillut. Valo lisääntyy ja sen myötä ilo talvesta. Islannissakin kävin, katsoimme Noi Albiino -leffan, olihan angstia kerrakseen, pidin kuitenkin. Esikoinen ehti palata reissustaan, puhui kotiseutuni murretta, halasi huterasti. Tein hänelle kylvyn ja keitin luomuperunoita. Tilasimme Luomulaatikosta, hedelmiä myös. En ole niin ihania appelsiineja maistanut koskaan ennen. Meillä on vankilaleffojen aika nyt. Sopiva ajoitus. Esikoinen teki tutkielman Alcatrazista. Sen kunniaksi katsottiin eilen Pako Alcatrazista. Papillon odottaa vuoroaan, sain tv:stä napattua talteen.

Yhden iltapäivän vietin kaupungilla. Bussissa kuuntelin, kuinka ison iso mies kertoi kahdelle hennolle venäläisäidille suurella englannillaan, että hän seurustelee 50-vuotiaan jalkapalloilijanaisen kanssa. Kertoi nimenkin, kehotti naisia googlaamaan ja katsomaan. "I am her lover and she is mine." Hienoa, kun on rakkautta.

Ei kaupungilla ollut ihan niin kamalaa kuin ajattelin, vaikka oli pitkä lista mukana uutta kurssia varten (en pidä täsmäiskuista, mieluusti menisin etsimään maksimissaan yhtä puuttuvaa tai sitten ilman mitään asiaa harhailemaan vain). Fidassakin kävin. Oli 50%:n ale. Teini-ikäinen poika sovitti farkkuja. Äiti ojenteli aina uusia pareja eikä mikään ollut mieluisa, oli hankausta ilmassa. Minä löysin tapettia, sinisen hetken väristä. Sain kaksi rullaa neljällä eurolla. Ulkomainen opiskelijatyttö osti eurolla kaksi valkoista lautasta, syvän ja matalan, sekä niiden kaveriksi haarukan ja veitsen ja yhden terävän, jolla pilkkoa vihanneksia ja leikata leipää. Jäin kassalla katselemaan. (Näin hänet huoneessaan syömässä ensimmäistä ateriaansa Suomen astioistaan, kaikki pientä ja käden ulottuvilla.) Hän maksoi ostoksensa luottokortilla. Se oli jonkinlainen särö näkyyni. Kuvittelin hänen kaivelevan kaksikymmensenttisiä pienen vetoketjullisen kangaskukkaron pohjalta. Ehkä se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa.

Joulukuun viimeinen tiistai

Tehty pakastimen aronioista ja muista marjoista mehua, linsseistä ja porkkanasta keittoa ja mureketta, voideltu monen monta leipää. Keksitty tyttövauvalle nimi, katseltu kuopustyttären pikkusiskoa tai -veljeä kaihoavaa ilmettä, tuotettu pettymys. Otettu selvää erikokoisten PVC-pressujen hinnoista. Saatu kiitoskortti viime kesäisestä Venetsian yllätyksestä ja valokuva kahdesta liikuttavan suloisesta pikkupojasta, joille Tove Janssonin englanniksi käännetty kirja ja hedelmätikkarit päätyivät. Napattu videovuokraamosta Inception, johon suhtaudun skeptisesti. Väännetty hellällä kädellä auki hanoja, jotka valuttavat tulikuumaa vettä. Oltu kiitollisia naapurista, joka varoitti.

Talvipäivänseisaus

Olen nukkunut nyt yöni paremmin kuin aikoihin, vaikka kuopus onkin kuljeskellut ja toinen veli sitten hänen perässään hiukan myöhemmin, etsimässä. Tytär on päätynyt aina lopulta nukkumaan viereemme, minussa on ollut onnellisen emon levollisuus, unet ovat olleet sikeitä. Nukkuisin ainakin kymmenen tuntia, jos voisin. Herään väsyneenä - on vaikea ymmärtää aamuvirkkuja, muukalaisia he ovat - mutta en huolestuneena, kuten yleensä. (Miten ne voivatkin silloin vyöryä heti tajuntaan niin painavina ja kirkkaina, ne kaikki epäselvät, keskeneräiset asiat? Ei niitä kuuluisi olla, ei niin raskaina. Merkkejä väärästä reitistä, tunnistan enkä silti tee mitään.)

Olen kaivannut aikoja, kun edellisessä kodissa koko perhe nukuimme samassa huoneessa, pojat kerrossängyssä, tytär vieressämme, ei ollut pakko lähteä aamulla minnekään. Pesä se silloin oli, ei huone, hyvin mahduimme kaikki viisi. Äitini kertoo, että ei hänen lapsuudessaankaan omia huoneita ollut, ei edes omia sänkyjä. Kaksi tai kolme nukkui samassa sängyssä, päät sojottivat vastakkaisiin suuntiin. Äiti ei ole koskaan pelännyt pimeää eikä yksin olemista, ehkä ei ole tarvinnut, kun pienenä oli aina joku vieressä, turva.

Onnellinen pieni joulujuhla

Tyttären joulujuhla koettu. Voi, kun oli kivaa. Heti kerrottiin, ettei ole ollut kenraaliharjoituksia ja tilakin on lapsille ihan outo. Tekniikka hiukan reistaili ja jotain unohtui, mutta oli iloa, yhteistä meininkiä ja leppoisuutta ilman minkään sortin suorittamista ja pingottamista. Joskus aiemmin kerroin kokonaisesta totisesta vuodesta, ryppyotsaisuudesta, tiukoista ilmeistä, kohtaamattomuudesta. Nyt ovat onneksi ihmiset toiset ja touhu sitä, mitä kuuluukin lasten kanssa olla. Niin pienestä on kiinni ilo. Ja kyllä: olen muistanut sanoa ääneen ja kiittää.

Huomenna tulee vieraita, juhlitaan nimipäiviä. Viikonloppuna länteen sukulaisvierailulle, vietämme etukäteisjoulua.

J.K. Kuvaan liittyen: Lempikirjailijani Göran Tunströmin kirjoja on suomennettu ihan liian vähän. Niin taitava kirjoittaja, syvällinen, leikkimielinen, taiturillinen kertoja. Tulee hiukan mieleen Lars Sund (Onnellinen pieni saari), kertojina yhtä huikeita, uskaltavat myös hullutella. Suosittelen!

Öisiä ja aamuisia

Keskimmäinen lähtee klo 01.30 pimeässä alakertaan, kyselee mennessään, joko isä on hereillä ja sanoo olevansa itse jo alakerrassa. Huutelen häntä takaisin, sanon että on ihan yö vielä. Poika havahtuu pimeään, juoksee peloissaan rappuset ylös, pelkään että kaatuu, menee vessaan, kolistelee aikansa. Minä arvailen miehelle ääneen, mistä on kyse. Huudan pojalle, että nyt on yö, mene nukkumaan. Ei hän mene, pesee hampaita. Mies nousee katsomaan. Poika kertoo pesevänsä hampaita. Mies kehottaa unille, käy peittelemässä. Seuraavana yönä tytär huutelee, on kuuma ja jano, vieressä oleva vesipullokaan ei riitä, kertoo valvoneensa koko yön. Samaan aikaan me aikuiset palelemme omassa sängyssämme tuplapeitoissa ja paksuissa univaatteissa, esikoinen nukkuu murrosikäisen syvää ja täyttä unta, karhu hän on, talvilevolla.

Aamulla on pakkasta - 15,5, maisema on idylli. Minulla on tyttärelle joulukalenteriksi jatkotarina, jota keksin ja kerron aamulla ja hiukan illallakin. Siinä seikkailee eräs poika hänen eskaristaan, ja tarinan pitää loppua joka kerta ennakoivasti:

"-- mutta siitä kuulette ensi kerralla."

Tänään ei kerrota, puetaan niin paljon vaatetta päälle, ollaan kankeita. Tytär hyppää lampaantaljalle ja pulkkamatka alkaa. Hänen on kylmä ja minun kuuma. Talvinen maisema on kaunis ja hiljainen.

Tänään kirjoitetaan, viimeistellään joulukortit matkaan, odotellaan uutisia.