Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. heinäkuuta 2021

                                                 





Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.


(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)


torstai 13. huhtikuuta 2017


On pakattu. Mäntysuopa, räsymatot, tyynyt, peitot, kynttilät, kirjat, viini, mies ja lapset. Täältä tullaan, valo, vanha tuttu, täältä tullaan, rakas maisema!

maanantai 2. tammikuuta 2017




"Vihdoinkin. Rakas Lammholm! Nyt olen täällä. Ihanaa. Onko tottakaan, että olen kotona? Onko tämä totta? -- Haluan olla täällä mahdollisimman pitkään. Melkein kelirikkoon saakka. -- Voi, miten hauskaa. (--)

Ajattelen Lammholmia. Kuvittelen, että olen kotona. On helpompi elää, kun kuvittelee, että on siellä, vaikkei sinne pääsekään."


Ulkosaariston uskomaton Dora on muuttanut palvelutaloon. Tässä dokumentissa kuvataan Doran elämää sen jälkeen. Mikaela Weurlanderin dokumentti saa miettimään, missä on koti, mistä kaikesta kodin fyysinen ja psyykkinen tila muodostuu, mitä ihminen kaipaa, mitä on vanheneminen, miten luonto ja tuttu maisema hoitavat ihmistä, miten me ihmiset hoidamme toisiamme jo läsnäolollamme, mitkä asiat kannattelevat vanhenevaa ihmistä.

"Olen kiitollinen siitä, että sain muuttaa tänne. Täällä on sukulaisia ja hyviä ystäviä. Meillä on mukavaa yhdessä. Meillä on täällä laulukuoro. Humputtelemme kuin heppulit ikään. "

(Doran kuva täältä, alkuperäinen Ylen kuvanauhalta.)

P.S. Dorasta tulee mieleen paikoin Tasha Tudor. Myös hänestä esitettiin tv:ssä aikoinaan hieno dokumentti, sen soisi tulevan uusintana joskus.

torstai 29. joulukuuta 2016


Dokumentista otettu kuva täältä.


"Meidän perhe oli erinäisistä syistä jotenkin rikki. Mutta äiti aina sannoo, että me ollaan maasta, jossa aina lauletaan. Ja että sodassa se maa jäi Venäjälle ja että ennää sitä ei ole. Että ollaanko me sitten kotosin niinku tyhjyydestä? 

-- Mie kaipasin koko ajan jonnekin muualle. Mie lentelin eri suuntiin maapallolla. Mutta oikeastaan mie asuin tuulessa. Jotenkin aina oli niinku väärä maa ja lopulta oli niinku väärä aikaki. -- Niin mie sitten taas hyppäsin tuuleen ja lähdin sinne maahan, joka jäi sinne Venäjälle.

-- Perinne on niinku yks rakkauden muoto, ehkä se on just niin. -- että niin kauan, ku on rakkautta niin ko siinä perinteen muodossa, se juoksee yli hautojen, eikä se kuole koskaan."

Miia Tervon hieno dokumentti Santra ja puhuvat puut katsottavissa Yle Areenassa vielä neljä päivää. Evakkosukuisille, kaipaajille, folkloresta kiinnostuneille, puita rakastaville, itseään etsiville, mummoa vailla oleville, juurettomille, pyhän ja yksinkertaisen äärelle haluaville.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

 
 
Meillä oli hetken pikku koti Turussa ja kadun toisella puolella leipomo, likellä kirkko jonka kellot pauhasivat pyhäaamuna. Kun raskas ajoneuvo kulki talon ohi, koko rakennus tärisi. Naapureiden ääniä ei kuullut, ellei avannut ovea rappukäytävään. Alakerrassa asui koira, se haukahti kun arvasi omamme liikuskelevan lähistöllä, eräässä kodissa pelattiin sählyä, toisessa istuttiin iltaa. Niin istuttiin meilläkin (pöytä oli pienen pieni, mutta ikkunalaudalle mahtui kattamaan, kynttilät sytytettiin heti, kun alkoi hämärtää), istuttiin myös aamua ja keskipäivää, paistettiin kaakeliuunissa makkaraa ja vaahtokarkkeja, öisin nukuttiin sikeästi kahdessa kerroksessa.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kotiin


"- Modernin ihmisen pulmana on se, että hän etsiytyy joka puolelle maailmaa, mutta ei ole koskaan kotonaan omassa itsessään, (--) - Kukaan ei vaali kaikkein tärkeintä, sisäistä kotiaan. Ihminen tuntee itsensä epävarmaksi ja pelokkaaksi ollessaan yksin, koska hän ei ole koskaan kokenut, mitä kotona oleminen on, sanan syvimmässä merkityksessä.

Meditaation tarkoitus on nimenomaan tuoda meidät kotiin. Meditaatio on menetelmänä kolmikerroksinen: Meditoija tuo mielen kotiin, vapauttaa sen ja hellittää. Mielen kotiin tuominen tarkoittaa sen kokoamista ja rauhoittamista. Vapauttamisessa on kyse itsensä vapauttamisesta tajuntaan sisältyvästä aistokokemusten nälästä, ihmisten, asioiden, esineiden ja ilmiöiden nälästä. Tuo nälkä aiheuttaa paljon ahdistusta ja tuskaa. Hellittäminen merkitsee syvemmässä mielessä sitä, että luomme tajuntaan tilan, mikä purkaa sen jännityksiä ja ristiriitoja. 

Kotoisuus, tila, lepo. (--)

Tärkeintä on, että antaa mielen rauhoittua, (--) - Luonto voi olla innoituksen lähteenä meditaatiolle ja näyttää tietä kohti ihmisen alkuperäistää ja luonnollista olotilaa. (--) Sama vaikutus voi olla musiikin, tuulen huminan tai puron solinan kuuntelulla tai inspiroivan runon lukemisella hiljaa itsekseen. Voimme myös kuunnella omaa hengitystämme, (--) 

Mitä enemmän ihminen kuuntelee sisäänpäin, sitä enemmän hän kuulee, (--) Hän alkaa aavistaa, mitä hän todella on. - Silloin hänen sisimmässään kuuluu kuin tuttujen äänien kaikuja. Hitaasti hänelle alkaa valjeta muistuma siitä, mitä hän todella on. (--) Kun ihminen tuntee itsensä täysin, hänelle ei itse asiassa ole olemassa mitään persoonallista minää, (--) (Anna Bornstein: Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain. Suom. Marita Salminen. Basam Books 2004, 149-151.)

Noita ajatuksia olen puntaroinut matkalta palattua, samoin Eeva Kilven sanoja: "Elämän tarkoitus on päästä kotiin."

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Maisema kaipaa unohtunutta vaaleanpunaista

Sain vieraan. Kysyi, koska olen pessyt ulkona kuivuvan ison räsymaton. En muista, joskus viime vuonna ehkä. Mies löysi sen varastosta. Halusin tehdä metsänpuoleiselle pihalle oleskelualueen, avasin maton asfaltille, nostin sinne tuolit ja pöydän. Taisimme juoda kerran kahvit. Sittemmin nostin maton kuivumaan vaaterekille, oli ehtinyt sataa. Matosta sai hienon sermin, jonka taakse piilottaa ruma polkupyöräteline fillareineen. Sitten matto vain jotenkin unohtui tai kauniimmin: ehkä siitä tuli osa maisemaa, haalean vaaleanpunainen kajastus vasten vihreää metsää.

Toisella pihalla on lisää vaaleanpunaista unohtunutta: läpikuultava mehukanisteri, se puolillaan punertavaa lannoitevettä, jota juotettiin seinällä hikoilleille samettiruusuille, siitäkin on jo aikaa, vaikka ihan justhan se oli, sekä henkaripuulla vanha vaaleanpunainen kylpytakki, vyö kadonnut ajat sitten, hihansuut hiertyneet pehmeiksi ja rikki, joku pyyhkii niihin aina kasvonsa. Ja kukkapenkissä kanervanpunaisina kukkivat oreganot, rehottavat karkulaiset menneiltä vuosilta, eihän niitäkään ole malttanut siirtää, perhosten suosikkiravintoloita. (Unohtui myös sitoa viinirypäleköynnös, se kurkottelee kukkapenkin yllä, pienet rypäleet roikkuvat kuin kulkuset, kohti tuulen pieksemiä malvikkeja, yksi varsi kukkii yhä vaaleanpunaisena, rypäle on rakastuneena lonkeroitunut sen seuraan, solminut pieniä rusettejaan, ne ovat nyt erottamattomat.)

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Kuin tekisin muuttoa

Raivaan taloa. Huonekaluja kuljetetaan alas ja pois. Pannaan myyntiin ja sitten tullaan toisiin ajatuksiin. Vanhan hinnalla saa monta sellaista uutta, jota ei tarvitse.
 
Nukun noitarumpu sängyn alla, patterin päällä seisoo yksinäinen mies 30-luvun Tukholmassa, mukulakivinen kadunkulma, kaunis viisto valo. Lattialla on kehyksissä appelsiinipuun takana piileskelevä tyttö, musta hame, mustat sukat (näen tuollaisia unissa). Feng shui sanoo, ettei makuuhuoneessa saisi olla yksinäisten kuvia (tuskin rumpuakaan sängyn alla).
 
Näyttää siltä kuin tekisin muuttoa. En tee, yritän juurtua enemmän. 
 
Kaikkialla tuoksuu pöly. Kaipaan maalin katkua.

torstai 1. syyskuuta 2011

Sanojen maailmaan hän oli muuttanut
eli Tunström-makupala

"Aina tuntui siltä kuin olisi palannut kotiin sanojen tyyssijaan. Aronille olivat asiat olleet suljettuja ennen kuin hän tapasi Solveigin, maailma ei ollut häntä halunnut. Niin voivat ihmiset tulla toistensa tykö, sellaista heillä oli ollut. Hän sai seurata miten Solveig mursi auki asian toisensa jälkeen, niin että niistä tuli yltäkylläisiä, merkityksiä hohtavia. Sanojen maailmaan hän oli muuttanut."
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 30.)

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Purppurainen päivä




Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä nukuimme pitkään. Iltapäivällä otimme naapurista tytön ja omistamme kaksi sekä pulkat, luistimet ja repun ja lähdimme vanhan kodin maisemiin. Minun on ollut sinne viime aikoina ikävä, vaikka oli ahtaampaa, kodin pohjaratkaisu oli kummallinen käytävä tai junavaunu, ei ollut omaa pihaa ja talo taisi olla sairas, piti minua kaksi kertaa vuodessa poskiontelotulehduksissa. Mutta oli heterogeenisempi naapurusto, vanhempi pihapiiri, ei kuulunut autojen huminaa. Pyykkitupaakin olen alkanut kaivata ja kellaria, kerrostaloasumista. Sitä aiemmasta kodista kaipaan yleistä saunaa, sitä että piti koko viikko odottaa tiettyä kellon lyömää, että pääsisi kävelemään pihan poikki naapuritalon kellariin saunomaan, saunan jälkeen juomaan pukuhuoneeseen pullollisen vihreää Smurffi-limsaa.

Laskimme pulkalla, sitten luistelimme. Ihana pieni kenttä metsän keskellä, korkeat vanhat puut kohosivat holveiksi yllemme, alkoi hämärtää ja sataa lunta, sininen hetki. Joimme kuumaa kaakaota, kuuntelimme metsän huminaa. Se sama metsä ulottuu tämän kodin viereen, alkaa tuosta ikkunoiden alta eikä ole kuitenkaan sama. En ole löytänyt karvarouskuja. En ole juossut tästä metsästä lasten kanssa kesken marjareissun rankkasadetta karkuun, kastunut alusvaatteita myöten, en ole käynyt halaamassa näitä puita, kun oli voimat loppua esikoisen vaikeiden ruoka-allergioiden kanssa. Ei minusta täällä tullut äitiä.

Ei tästä tullut sellaista kuin piti. Iloista aniliininpunaista, tuli hiukan purppura, enemmän auringonlasku kuin -nousu. Minussa asuu melankolia, on aina asunut, iän myötä se on tiiviimmin matkassa, olen jo aika tottunut, en hätistele pois.

J.K. Kuvissa tyttären puuhia. Yläkuvan värit punajuurivettä ja hiiltä. Alimmaisessa kuvassa kirppis, jota hän leikkii päivittäin.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Joulukuun viimeinen tiistai


Tehty pakastimen aronioista ja muista marjoista mehua, linsseistä ja porkkanasta keittoa ja mureketta, voideltu monen monta leipää. Keksitty tyttövauvalle nimi, katseltu kuopustyttären pikkusiskoa tai -veljeä kaihoavaa ilmettä, tuotettu pettymys. Otettu selvää erikokoisten PVC-pressujen hinnoista. Saatu kiitoskortti viime kesäisestä Venetsian yllätyksestä ja valokuva kahdesta liikuttavan suloisesta pikkupojasta, joille Tove Janssonin englanniksi käännetty kirja ja hedelmätikkarit päätyivät. Napattu videovuokraamosta Inception, johon suhtaudun skeptisesti. Väännetty hellällä kädellä auki hanoja, jotka valuttavat tulikuumaa vettä. Oltu kiitollisia naapurista, joka varoitti.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Talvista kullanhuuhdontaa


Kirjoittamisessa on se vaihe, että minulla olisi aikaa, mutta toisessa päässä ei, nyt on vain odoteltava. En ole siinä kovinkaan hyvä. Haluan saada valmista enkä kirjoittaa jouluna.

Olen syönyt purkillisen sinivalkoraitaisia Marianneja (joskus ne olivat Marimintejä), etsinyt käsiini läjän kauan sitten kirjoittamiani novelleja, printauttanut miehellä liki sata sivua uutta proosaa, lukenut alkua, huomannut kirjoittavani yhden tarinan sisällä ainakin kolmea eri tarinaa, nostanut sitten katseen papereista petivaatteisiin, ripustellut niitä ulos tuulettumaan, ihmetellyt ahnaana kaiken syöviä pyykkikoreja, päättänyt että muutamalla kunnollisella perusvaatteella per täällä asuva pärjää useamman kulahtaneen hälläväliä missä ois joku paita, onko kukaan nähnyt -rievun sijaan, ehkä niistä jaksaisi joku pitää huoltakin, jatkanut kodin pienimuotoisia raivauspuuhia (laatikko kerrallaan kaadan lakanan päälle, siilaan kankaisella vaskoolillani katinkullan talteen), odotellut niin kovasti ensimmäisiä joulukortteja, jatkanut palelemista, havainnut itsessäni appelsiinimehu, hernekeitto ja kookos -himon, haaveillut pitkistä yöunista, keväästä.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Kaamoskirjoja ja aavistuksia nurinkurisista unista


Nyt se on tehty. Makuuhuone on uudessa uskossa. Piti siirtää vain se pieni työpöytä alakerrasta sängyn viereen, mutta siirsimme myös vanhaa kaappia eri seinälle, sitten liikutettiin sänkyä ja jalkalamppua. Vaatehuoneesta irrotettiin kaksi alimmaista hyllyä ja niiden tilalle työnnettiin makuuhuoneesta pieni lipasto. Iso rottinkikori, jonne olin pitkin syksyä siirrellyt sängynaluskirjoja, päätyi alakertaan portaiden alle säilömään elokuvia. Nyt on kasa kirjoja yläkerran aulassa ison työpöydän vieressä. Minne ne päätyvät? Jäävätkö tuohon? Sain suurta lohtua Meijerielämän Elefanttitalosta. Jotakuinkin tuollaista meilläkin on kirjojen osalta. Saa olla. Opukset ovat alituisessa liikkeessä, kulkevat paikasta toiseen, niitä tarvitaan alinomaa, turha niitä on väkisin ängetä minnekään. Inventoida haluan, muistaa mitä kirjoja meillä oli makuuhuoneessa kaamoksen varalle. Kas tässä:

Andre Breton: Nadja
Aino Kallas: Sudenmorsian (Kallas on taitava!)
Bram Stoker: Dracula's Guest (sen välistä tipahti Irish Doors -kirjanmerkki, molemmat muistoja Dublinin reissulta)
James Joyce: Dubliners (samaiselta reissulta)
Minä? Missä? Milloin? Kolmetoista tulkintaa identiteeteistä.
Petri Tamminen: Muistelmat
Mika Waltari: 10 Waltaria (suosikkini on Kuun maisema)
Stephen King: The Body
Fiona Moodie: Sokeriprinssi (kirjaston poisto, kuvat leikattu muihin tarkoituksiin)
John Prater: Lahja (sanaton kirja, lasten suosikkeja)
Joel Haahtela: Katoamispiste (tämä kirja jäi kesken, Haahtela-fanina olin pettynyt)
Huumoria ympäri maailman (novelleja, näitä on luettu miehen kanssa öisin ääneen)
Joulutarinoita (dekkaristien novelleja, sain vinkin muistaakseni Haavettarelta, iloinen uudelleen tapaaminen tämän kirjan kanssa, olinkin jo etsinyt joulupinooni. Tarinoista suosikkini on Leena Landerin Omenat)
Juha Pentikäinen: Saamelaiset. Pohjoisen kansan mytologia (opevuosina hankittu teos)
Edith Södergran: Runoja
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa. Liisan seikkailut peilimaailmassa
Karin Fossum: Varoitus (ääneenluettavana, nukahdan heti, kun mies alkaa lukea)
Joseph Brodsky: Veden peili (rakkaudentunnustus Venetsialle, auttaa pahimpaan kaipuuseen ja jos sellaista ei vielä ole, aiheuttaa takuuvarmoja ensioireita. Brodskyn hauta on muuten Venetsiassa San Michelen hautausmaasaarella, kävimme viime kesänä. Haudalla on postilaatikko, jonne voi jättää viestin. Upea ja turistiton paikka, pirullisen verenhimoisia hyttysiä oli kaikkialla, allergialääke oli tarpeen. Esikoinen ihaili liskoja, sai siepattua yhden käteensä.)
Guy de Maupassant: Neiti Fifi ja muita novelleja (suosikkini on novelli Halko. "Noin minuutti sitten he olivat lakanneet puhumasta. Molemmat katselivat tulta, uneksivasti, omissa mietteissään, vajonneina ystävälliseen hiljaisuuteen, kuten voivat tehdä ihmiset joiden ei tarvitse koko ajan puhua viihtyäkseen yhdessä." s. 215)
Anne Peltola: Pom Pom. (Oivaltava lastenkirja, kuopuksen suosikki)
Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Mennään jo kotiin (suosikkilastenkirjojani, esittelee sanoin ja kuvin parikymmentä potentiaalista suomalaiskotia, ei mitään sisustuslehtien kliinisiä lapsiperhekoteja vaan ehtoja realistisia, mutta kotoisia röykkiöitä, minusta must-kirja äitiyspakkaukseen lieventämään perfektionistien tuskaa)
Margaret Mahy: Krokotiilin vauhtiparaati (lainasin luettavaksi lapsille, Mahy on taitava kertoja. Mies nappasi heti käsiinsä)
Jukka Mallinen: Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskysta (kesken, koen näin pienen, mutta paksun pokkarin hankalaksi käsitellä)
Tenavat-lehtiä vuodelta 1991
Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Minä, äiti ja tunturihärkki (kauniin ja koskettavan kuvakirjatrilogian itsenäinen osa, kannattaa lukea myös kaksi muuta Tyttö ja naakkapuu sekä Revontulilumi)

Mietin ensi yötä. Osaanko nukkua, kun sänky on eri asennossa, näenkö unet jotenkin väärinpäin...

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Pakkasta - 7 (klo 19.43)


On pimeää ja kylmää. Tuulee niin, ettei kynttilä jaksa palaa lyhdyssään. Lattialla on kokoelmallinen kruunukorkkeja ja tyhjennetty säästöporsas. Joku soittaa xylofonia. Tuolta jääpuikot kuulostavat. Pakataan reppuja. Esikoinen lähtee huomenna leirikouluun.