Minä olen vanhanaikainen

"Minä olen vanhanaikainen, leivon kakun mieluiten kirjan reseptin mukaan, sytytän pöydälle kynttilän ja annan leipomapäivän lämmön levitä koko taloon, kanniskelen roskapusseja ulos, käyn elokuvissa, availen säilykepurkkeja ja kasvatan vihanneksia. --

Kaikki kotoisat säntilliset puuhat: joku ojentaa toiselle sitä tai tätä, kokoaa ostoslistan, laskostaa lakanoita.

Luen tavaroista tekstit: 'Seitsemän vuoden päästä olet uusi ihminen' (maito), 'Säilyy lähes rajattomiin' (siirappi) ja kaikkia merkintöjä minä rakastan.

'Ihminen voi kaivata jotain paikkaa, vaikka asuisikin siellä.'

-- Kun olin pieni, minua kiehtoivat kaikki teot, jotka tehtiin täyteen mittaansa. Kun ihminen hahmottui ja sai selkeät ääriviivat sen kautta mitä hän teki silmieni edessä, olin todistamassa ihmettä; viihdyin aina kun sain olla silminnäkijänä.

-- Kaikki tulvii minuun. Värit.

Elämä 'toteutuu' aivan silmien edessä."
(Eva Jensen, Sen verran teoriaa kuin lyhyeen elämään tarvitaaan. Suom. Tuovi Paju, teoksessa Pohjoismainen antologia 1990, 108.)

P.S.
Seuraava kirjani valmistuu hiljalleen, loppumetrejä astelen. Olen antanut kirjalle kaiken tarvitsemansa rauhan, elänyt ohessa tavallista arkea, lukenut loppuun Göran Tunströmin upean Erämaakirjeen. Se ansaitsisi blogissani ihan oman merkinnän.
J.K. Sanasulka kirjoittaa Erämaakirjeestä täällä.

Kyl niit on paljon simmosii likkoi ketkä lukee

En etene lukemisessa, koska Göran Tunström oli niin nero. Luin taas vain pari sivua ja jäin sulattelemaan kohtaa, jossa hyvin erilaiset ystävykset, Splendid ja Sidner, päättävät hiipiä hullujenhuoneelle tapaamaan lehdestä lukemaansa Kahelia, miestä joka sekosi uskossaan, muuta selitystä miehen käytökselle ei keksitä. Kaheli asuu vintissä puisessa häkissä, riimittelee niitä näitä sekaviin repliikkeihinsä ja antaa itsestään tietämättään kohtalotoverin Sidnerille, joka joutui puoliorvoksi lehmien tallottua pojan äidin. En muista pitkään aikaan, jos koskaan, lukeneeni niin koskettavaa, lämmintä ja silti liki humoristista kuvausta sivullisuudesta, poikien välisestä ystävyydestä ja empatiasta. Tässä raapaisu:

- Tuntui siltä, yrittää Sidner saada sanotuksi rään ja kyynelten lomasta. -...ihan siltä kuin olisi istunut siellä itse... minä ymmärsin kaiken... mitä hän sanoi, kun ei uskalla puhua ja istuu isän kanssa keittiössä... tai koulussa... silloin minä ajattelen... etten ole todellinen, kun ajattelen äitiä, että hän on kuollut ja että minä... ikään kuin pystyn puhumaan hänen kanssaan... oikeasti... ja että minä olen varjo... (--)
- Mää ymmärrän. Se on sama juttu joskus kun sillon kun mää ajattelen isäukkoo, ettei hänel o jalkoi ja et hän on raajarikko ja et hän tuskin voi näyttäytyy kyläl... ja kun mää kuljen ja kannan hänet mettään ja muual mis mei saadaan olla rauhas. (--) - Et hän on niinkun pikkanen paketti. (--) Mut et mää niinkun kannan häntä, eikä päinvastoin... et mää olen niin vanha ja viisas, etten mää oikeen jaksa ollakaan.
- Sama täällä. Minä olen niin vanha ja ymmärrän kaiken. Mutta että on yksin ja että vain sinä ymmärrät.
- Ja sää sit. Olek sää tuntenut et sää tahdot kuolla, sääkin.
- Joo.
(--) - Vaikkei ihan viel. Ei ennenkun on päässy likistää jotain likkaa.
(--) - Kukaan ei ole... kiinnostunut minusta.
- Vaik yks kyl kattos minuu.
(--) Niinkö hän teki?
- Juu, hän pikkasen.
- Minua ei ole kukaan.
Splendid yrittää lohduttaa Sidneriä.
- Mut ihan pikkasen vaan. Mää varmaan luulin vaan.
- Kyl hän varmaan katsoi. (--) Minä en pääse ikinä naimisiin.
- Ääh, tietyst sää pääset. Ja määhän kuvittelin vaan.
- Tiedäthän etten minä ole niin kuin muut.
- Enkä mää. (--) Meinaaks sää sen takii kun sää luet... Kirjoi ja simmosii?
- Niin, eihän minulla ole ketään kenen kanssa puhua sellaisesta...
- Se on selvä et sää pääset naimisiin. Kyl niit on paljon simmosii likkoi ketkä lukee. Vaik ne ei puhukkaan siit.
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 90-92.)

Sanojen maailmaan hän oli muuttanut eli Tunström-makupala

"Aina tuntui siltä kuin olisi palannut kotiin sanojen tyyssijaan. Aronille olivat asiat olleet suljettuja ennen kuin hän tapasi Solveigin, maailma ei ollut häntä halunnut. Niin voivat ihmiset tulla toistensa tykö, sellaista heillä oli ollut. Hän sai seurata miten Solveig mursi auki asian toisensa jälkeen, niin että niistä tuli yltäkylläisiä, merkityksiä hohtavia. Sanojen maailmaan hän oli muuttanut."
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 30.)

Elefantit saivat vettä, minä kuuntelen Jouluoratoriota ja haaveilen valaista

Hautajaiset. Valkoisia ruusuja, torvisoittomusiikkia. Kotiin torilta kimppu auringonkukkia ja savukalaa.

Ulkoilmaelokuvat, joista jo kerroinkin. Juotimme Vettä elefanteille, itse nautimme viiniä, kahvia ja limskaa. Lapsille levitettiin verannalle patjat, tyynyt ja peitot, pihamaalle siroteltiin pikareissa tuikkukynttilöitä. Kuopus katseli valkokankaan sijaan taivasta, laski sinne syttyviä tähtiä. Niitä oli paljon enemmän kuin minä olisin antanut elokuvalle. Oli lämmin yö, elokuun viimeinen viikonloppu, surusta huolimatta täydellinen. Nukuin pitkästä aikaa sikeästi, heräilemättä.

Nyt on arki taas. Pakollisten velvollisuuksien rinnalla suunnittelen lukemisia, vaikka kirjoittaessani ja liikaa ohjelmoituna en oikein pysty keskittymään muiden sanoihin. Etenen pienin askelin Göran Tunströmin Jouluoratoriota, joka on odotellut jo kauan. Romaani ansaitsee hitauden. Tunström tarjoaa yhtä kokonaisvaltaisen lukuelämyksen kuin Bo Carpelan. Inspiroidun, pidän paussia, vedän henkeä, annan sykkeen tasaantua. En ahnehdi. Maistelen lauseita, hienoa kieltä, Arto Häilän käännöstä. Palaan takaisin, luen ääneen, alleviivaan. Monta Tunströmin teosta on suomentamatta, suren sitä. Seuraavaksi etsiydyn valaiden seuraan, minua odottelee Silumiini-blogistakin tunnetun Silene Lehdon esikoisteos Hän lähti valaiden matkaan, jota olen jo selaillut. Hieno, mieluusti olisin ostanut kovakantisena.

Railojen raportoijaksi, telttatuoli-ihmiseksi

Lukupäiväkirjasta napattua:

"Erään lajin kirjoja olen aina halunnut kirjoittaa -- Nimitän niitä Ulkoilmakirjoiksi. "Projektit" ovat käyneet kimppuuni, kunnianhimoiset pyrkimykset, ja ajan mittaan ne sulkevat pois pienet havainnot, ne merkityksettömät tiedonannot, joita sade ja sumu jättävät puunrunkoihin --

Ulkoilmakirja, joka kenties on vain päiväkirjan toinen nimi, on aivan liian harvoin harjoitettu laji, mutta se on olemassa. Martinsonin varhaiset luonnontarkastelut, Sven Barthelin saari-impressiot. Werner Aspenström harjoitti sitä aivan ainutlaatuisesti muun muassa Motsägelser-teoksessaan -- ja se alkaa niin mainiosti kuin Pikakirjoituksella Telttatuolissa. "Merkityksetöntä muistiinmerkintää siitä mitä katse voi havaita." Tuumailuja, näennäisesti suunitelematonta ajatusten harhailua. -- Voisin kuvitella mielessäni yhteiskunnan, joka palkkaa telttatuoli-ihmisiä, sijoittaa heitä sinne tänne -- luontoon, kadunkulmiin, laitureille, itse kunkin halujen ja pelkojen mukaisesti. Tarkoituksettomia kirjoittelijoita! -- Railojen raportoijia. Minua estää vielä muuan malttamattomuus rupeamasta sellaiseksi. Ensiksi on palapeli saatava kokoon, sen jälkeen, niin minä kuvittelen, voi ryhtyä tarkastelemaan yksittäisten palojen muotoja ja värejä, nostaa niitä valoa vasten, kumartua telttatuolissa, -- ja verkkaisesti, urakoimatta, todeta niiden olemassaolo. Todeta muun muassa tämä: viimeiset karhunvatukat kuivettuvat paljailla oksilla. Todeta: epäröivät valot joissakin taloissa, talviverhot toisissa. Kesävieraat ovat menneet, lippunuorat paukkuvat maalaamattomissa tangoissa, vene jyskyttää Syd- ja Nordkosterin välisessä salmessa. Ääni etenee helposti sumussa, ja sumutorvi ulvoo kaukana Persgrundilla."
(Göran Tunström: Talvimatka Intiaan. Suom. Arto Häilä. Gummerrus 1986, 10-11.)

Onnellinen pieni joulujuhla

Tyttären joulujuhla koettu. Voi, kun oli kivaa. Heti kerrottiin, ettei ole ollut kenraaliharjoituksia ja tilakin on lapsille ihan outo. Tekniikka hiukan reistaili ja jotain unohtui, mutta oli iloa, yhteistä meininkiä ja leppoisuutta ilman minkään sortin suorittamista ja pingottamista. Joskus aiemmin kerroin kokonaisesta totisesta vuodesta, ryppyotsaisuudesta, tiukoista ilmeistä, kohtaamattomuudesta. Nyt ovat onneksi ihmiset toiset ja touhu sitä, mitä kuuluukin lasten kanssa olla. Niin pienestä on kiinni ilo. Ja kyllä: olen muistanut sanoa ääneen ja kiittää.

Huomenna tulee vieraita, juhlitaan nimipäiviä. Viikonloppuna länteen sukulaisvierailulle, vietämme etukäteisjoulua.

J.K. Kuvaan liittyen: Lempikirjailijani Göran Tunströmin kirjoja on suomennettu ihan liian vähän. Niin taitava kirjoittaja, syvällinen, leikkimielinen, taiturillinen kertoja. Tulee hiukan mieleen Lars Sund (Onnellinen pieni saari), kertojina yhtä huikeita, uskaltavat myös hullutella. Suosittelen!