Kaikki väki nukkuu eli kuinka elellä ihan tavallista elämää, vaikka Bo Carpelanin kirja odottaa

Olen yrittänyt pakottaa itseni vapaapäiviin ja lomailla kirjoittamisesta. Lauantaiaamuna voi herättyä kirjoittaa muistikirjaan jokusen sivun, sitten sulkea kannet ja elellä ihan tavallista elämää, luksustellakin hiukan: kulkea metsässä lasten, miehen ja eväiden kanssa, tervehtiä vastaantulevia retkeilijöitä reipashenkisesti, sytyttää nuotiota, juoda kiireettä jo hiukan haaleaa termarikahvia, löytää kalliosta kivinen istuin johon asettua, nojata maisemaan.

Olen rauhassa saanut istua ja tuijottaa järveä (mieli on pyöritellyt omaa ideamyllyään, mutta en tunnusta kyselijöille mitään, minä olen nyt luonnossa ja rentoudun, osaan painaa saappaan alta pyrkivät ajatukset matalaksi pelkällä tahdonvoimalla). Kotipihassa olen kerännyt ämpäreittäin aroniaa, ihanan suuria marjoja, kourallisen saa kun vain ojentaa käden. Olen googlannut mehu- ja hillo-ohjeita, pessyt pulloja. Illalla vaipunut keho raukeana sänkyyn.

-- mutta mitä tekee mieli? Ei suostu lepäämään, ei. Olenhan yöihminen. No, nyt kun olen riisunut saappaat jalasta ja makaan paljain jaloin, ne kaikki päivällä vaiennetut ryntäävät joukolla sängyn viereen. On pyöriteltävä hiljaisissa hämärissä ideoita ja velvollisuuksia, analysoitava ja spekuloitava. Minä sotken sitä massaa kuin viinirypäleitä. Tirskuu ja roiskuu. Ja taas uusi lapiollinen rahisevaa soraa siihen seokseen. Laihaa litkua on, monta lapiollista tarvitaan, sementtiä myös, ehkä aroniaakin pari saavillista, saadaan edes kaunis väri. Onko jotakin unohtunut? Mitä kaikkea on kesken? Entä jos... Nuku ja näe levollisia unia! Vedä peittoa ylemmäs, katoa sen syövereihin, katoa! Vedän ja piileskelen, ei auta. Pohditaan kaikki, paloitellaan pieneksi, nielaistaan pois, yskitään soraa ja sappikiviä, yritetään olla tukehtumatta. Hengitetään rauhallisesti, tyhjennetään mieli. Helppoa. Katso nyt, kaikki väki nukkuu.

Mutta Bo Carpelanin viimeinen teos Lehtiä syksyn arkistosta tuli. Kesti vuorokauden avata paketti. En tukehtunut, mutta haukoin henkeä, sydän oli pysähtyä. Pitelin käsissäni, olo oli kuin rakastuneella. Aarre se on. En tiedä, mistä saan riittävän pyhän hetken lukea sitä, minne kadota tuon kirjan kanssa.

Elefantit saivat vettä, minä kuuntelen Jouluoratoriota ja haaveilen valaista

Hautajaiset. Valkoisia ruusuja, torvisoittomusiikkia. Kotiin torilta kimppu auringonkukkia ja savukalaa.

Ulkoilmaelokuvat, joista jo kerroinkin. Juotimme Vettä elefanteille, itse nautimme viiniä, kahvia ja limskaa. Lapsille levitettiin verannalle patjat, tyynyt ja peitot, pihamaalle siroteltiin pikareissa tuikkukynttilöitä. Kuopus katseli valkokankaan sijaan taivasta, laski sinne syttyviä tähtiä. Niitä oli paljon enemmän kuin minä olisin antanut elokuvalle. Oli lämmin yö, elokuun viimeinen viikonloppu, surusta huolimatta täydellinen. Nukuin pitkästä aikaa sikeästi, heräilemättä.

Nyt on arki taas. Pakollisten velvollisuuksien rinnalla suunnittelen lukemisia, vaikka kirjoittaessani ja liikaa ohjelmoituna en oikein pysty keskittymään muiden sanoihin. Etenen pienin askelin Göran Tunströmin Jouluoratoriota, joka on odotellut jo kauan. Romaani ansaitsee hitauden. Tunström tarjoaa yhtä kokonaisvaltaisen lukuelämyksen kuin Bo Carpelan. Inspiroidun, pidän paussia, vedän henkeä, annan sykkeen tasaantua. En ahnehdi. Maistelen lauseita, hienoa kieltä, Arto Häilän käännöstä. Palaan takaisin, luen ääneen, alleviivaan. Monta Tunströmin teosta on suomentamatta, suren sitä. Seuraavaksi etsiydyn valaiden seuraan, minua odottelee Silumiini-blogistakin tunnetun Silene Lehdon esikoisteos Hän lähti valaiden matkaan, jota olen jo selaillut. Hieno, mieluusti olisin ostanut kovakantisena.

Hanhensulan ravintolassa ja hiukan kotoisessakin

Toin kotiin silakoita ja perunoita. Mies paistoi maailman ihanimmat silakkapihvit. Yömyöhällä herkuttelin Hanhensulan ravintolassa. Pelottelin - tunnustan - lapsia marinoiduilla madoilla, itse söin Bo Carpelanin kanssa marinoituja savusilakoita kera tumman leivän ja jääkylmän snapsin, ensi kerralla otan opiskeluaikojen kunniaksi Kai Laitisen valkosipulikanaa. Käykääpä tekin, loistava palvelu ja parahultaiset hinnat.

Pyhänä

Olen uinut perheen kanssa sinisessä syvällä maan sisässä, lukenut miehelle ääneen Tiina Raevaaran novelleja, sytyttänyt kynttilän, itkenyt Bo Carpelanin kuolemaa.

Perussuru, perusilo

Kirjoitin edellisessä tekstissäni melankoliasta. Yöllä luin Bo Carpelanin Alkutuulta (olen kirjasta niin otettu, että koen olevani rakastunut). Romaanista osui silmiin tämä:

"Mistä se tulee, se perussuru -- oletko sinä perinyt senkin? Minä tiedän, että sinä minun laillani tunnet ne kultaiset päivät, ne onnelliset tunnit, jolloin kaikki mitä näet, kohtaat, puhuttelet, kuuntelet, kaikki asiat joita kosketat, maisemat jotka avautuvat edessäsi, saavat oman säteilevän merkityksensä, valaistuvat sisältäpäin, niin kuin nyt, kun syksy on kauneimmillaan. Perussurua vastaan minä asetan perusilon, kaikesta huolimatta, hämmästyksen siitä, että on niin paljon kaunista, niin paljon oppimista, niin paljon minkä ohi me kuljemme sokeina -. --

Kauneinta mitä eläessäni koin, oli silmänräpäyksen anti, ja paikka, maisema, hiljaisuus. Minusta tuli aika hyvä hiljaisuuksien tuntija. Ehkä se teki minut yksinäiseksi."

(Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. 1993, 220.)

Luen Alkutuulta

Luen Bo Carpelanin Alkutuulta. Olen aloittanut sen monta kertaa ja jättänyt kesken. Liian kaunista. Nyt jatkan sitkeästi, istun kynä kädessä ja alleviivaan melkein jokaisen lauseen. Sielua pestään pulloharjalla, kun tätä kirjaa lukee, verenkierto on pelkkää endorfiinia, serotoniinia, oksitosiinia.

"Sinä jätit jälkeesi äänettömyyden. Mitä suurempi äänettömyys ympärillä, sitä enemmän se vaatii tarkkaavaisuutta. Siksi me hukutamme itsemme ääniin, taustamusiikkiin, tv:n pauhuun, sadan desibelin rautaviilalastuun, joka paksuna massana peittää kaupungit ja torit. Miten pelottavaa onkaan hiljainen, tyhjä katu, pimeä puisto, hautausmaa, joka luo oman äänettömyytensä, hiljainen suuri meri. Me kaipaamme niiden luo ja pakenemme niitä, tuuli puhaltaa miloin meitä vastaan, milloin heittää meidät eteenpäin, hiekkaa tunkeutuu silmiin, hengitys nousee suoraan ylös kuin savu kylminä päivinä, silloin huomaa, että meillä on oma tuuli, hengitys. Kun se lakkaa, on äärimmäinen äänettömyys tullut. Kuuntele!" (Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. Otava 1993, 9.)