Dokumentista otettu kuva täältä.

"Meidän perhe oli erinäisistä syistä jotenkin rikki. Mutta äiti aina sannoo, että me ollaan maasta, jossa aina lauletaan. Ja että sodassa se maa jäi Venäjälle ja että ennää sitä ei ole. Että ollaanko me sitten kotosin niinku tyhjyydestä? 

-- Mie kaipasin koko ajan jonnekin muualle. Mie lentelin eri suuntiin maapallolla. Mutta oikeastaan mie asuin tuulessa. Jotenkin aina oli niinku väärä maa ja lopulta oli niinku väärä aikaki. -- Niin mie sitten taas hyppäsin tuuleen ja lähdin sinne maahan, joka jäi sinne Venäjälle.

-- Perinne on niinku yks rakkauden muoto, ehkä se on just niin. -- että niin kauan, ku on rakkautta niin ko siinä perinteen muodossa, se juoksee yli hautojen, eikä se kuole koskaan."

Miia Tervon hieno dokumentti Santra ja puhuvat puut katsottavissa Yle Areenassa vielä neljä päivää. Evakkosukuisille, kaipaajille, folkloresta kiinnostuneille, puita rakastaville, itseään etsiville, mummoa vailla oleville, juurettomille, pyhän ja yksinkertaisen äärelle haluaville.

Olen viihtynyt rannoilla. Aurajoen kulinaristiselta ja kuvataiteelliselta rantabulevardilta siirryin kaunokirjalliseen somerikkoon Abbotsburyn likelle Dorsetiin:


"Rantaan hyökkäävät ja sitten taas vetäytyvät aallot pitivät taustalla lempeää pauhuaan, joka välillä vaihtui sihinään somerikkorannan pikkukiviä vasten. He olivat suunnitelleet panevansa illallisen jälkeen ulkoilukengät jalkaan ja lähtevänsä kävelemään meren ja The Fleet -nimisen murtovesipoukaman väliselle pitkälle rantakaistaleelle, ja mikäli viinipullossa siinä vaiheessa olisi vielä jotakin jäljellä, he ottaisivat sen mukaan ja naukkailisivat mennessään pullonsuusta kuin maankiertäjät.

Ja heillä oli niin paljon suunnitelmia, huikeita suunnitelemia, jotka odottivat utuisessa tulevaisuudessa samanlaisena viidakkona kuin kesän runsas kasvillisuus Dorsetin rannikolla - ja yhtä kauniina." (Ian McEwan: Rannalla. Suom. Juhani Lindholm.  Otava 2007, 11-12.)

En voinut laskea McEwanin kirjaa kädestäni, luin iltapäivästä iltaan, tämän aamun mietin. Ihana, ulkoisesti ja sivumäärältään köykäisen oloinen teos, joka kertoo viulunsoittaja Florencen ja historioitsija Edwardin suurin odotuksin ladatusta hääyöstä kuusikymmentäluvulta, pohjimmiltaan klassinen rakkaustarina. Syvemmin teos on taidokas aikakausi- ja ihmiskuvaus, kertomus salaisuuksista, väärinymmärryksestä, kärsimättömyydestä ja turhanaikaisesta nuoruuden ylpeydestä, itsetunnosta, intohimosta työhön, tieteeseen ja taiteeseen, rakkaudesta, jolle olisi kaikki edellytykset, perhesuhteista, joista niistäkin löytyy selityksiä ja vihjeitä tapahtumille tai tapahtumattomuudelle. Tarinan lopussa ei voi muuta kuin huokaista, somerikko pistelee jalkapohjia, lokit kirkuvat ja sydäntä särkee. Onneksi eilen oli sadepäivä, onneksi on tänäänkin.

Rannalla oli siis kokonaisvaltaisesti pakahduttava, syvä lukukokemus, josta olisin nuorena kirjallisuudenopiskelijana mieluusti tehnyt analyysiharjoituksen. En ole lukenut aiemmin mitään McEwanilta, Sovituksen ja Vieraan turvan olen nähnyt elokuvina.

(Löysin Tampereen yliopiston järjestämän mielenkiintoisen monitieteellisen kurssin, jossa oli aineistona tämä kirja, sitä tutkittiin psykologian, sosiologian ja sukupuolitutkimuksen kannalta. Hankkeesta poiki teos Hajoava perhe. Romaani monitieteisen tutkimuksen välineenä. Oheinen artikkeli sisältää juonipaljastuksia McEwanin teoksesta.)

Laitureilla

Ukkoskumussa Helsingissä, kollegiaalista hyvää ja kannattelevaa, yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden synnyttämää hellyyttä (olkoon naiivia, minkä itselleen mahtaa). Lyhyeksi jääneitä öitä, valoa, joka juovuttaa ja saa valvomaan, pakahtumista (Anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväiset tunteeni), jakamista pohjoisen ystävän kanssa, sillä tähän tarvitaan nyt naisen näkökulmaa (jospa hän olisi selväjärkisempi, siellä ei ole vielä niin lämmin kuin täällä, valokuvassa hän istuu metsässä joen rannalla, nojaa puuhun, katselee virtaa ja hymyilee järkkymättömän viisaana, luotan näkemääni ja sanoihinsa, joissa muistutetaan tekojen ja ajatusten erosta). Ja mies, joka huolehtii arkiset, kun vaimo makaa mielenmaisemiensa laiturilla selällään, vatsallaan, piehtaroi minuuksissaan eikä osaa päättää, mies, joka varoittaa toisen laiturin nauloista, ja kysyy, onko vaimo muistanut syödä ja tilata hammaslääkärin (ehkä on, hän on tilannut myös lisää kirjoja).

Vaaleanpunaisessa valossa

Maata sängyssä silmät suljettuina, tunnustella sormenpäillä miehen niskaa, leuasta parran orasta. Silmäluomien lävitse vaaleanpunainen valo, kevät.

Varsova: Olisin halunnut ojentaa sinulle Veikselin

Toinen kiipesi torniin, tähysi kauas ja näki kaiken.

Toisella on syntymälahjana jalat irti maasta ja selässä siivet, joilla voi lentää vain matalalla, korkeuksista putoaa aina tavalla tai toisella: pyörtyy tai unohtaa lentää.

Ensimmäisen toisen käy sääli siivekästä toista. Hän viipyy ja viipyy. Yrittää keriä korkeuksista kasaan Veikselin, olisi niin halunnut ojentaa valtavan siniharmaan kerän, levittää siihen silmiensä eteen lokakuiselle aukiolle, nähdä miten hän lentää sen yli matalalla kuin sudenkorento siivet vettä hipoen.

Tekisi mieli

Tekisi mieli kertoa talvirakkauksista. Miehen sylistä, niskasta ja käsivarsista, pitkistä, rujoista sormista, joita kauniimpia en tiedä. On myöhä yö ja talvi jäätää maisemaa. Käsi laskeutuu lantion kaarelle, siirtää syrjään sinistä pitsiä.

Kaikki väki nukkuu eli kuinka elellä ihan tavallista elämää, vaikka Bo Carpelanin kirja odottaa

Olen yrittänyt pakottaa itseni vapaapäiviin ja lomailla kirjoittamisesta. Lauantaiaamuna voi herättyä kirjoittaa muistikirjaan jokusen sivun, sitten sulkea kannet ja elellä ihan tavallista elämää, luksustellakin hiukan: kulkea metsässä lasten, miehen ja eväiden kanssa, tervehtiä vastaantulevia retkeilijöitä reipashenkisesti, sytyttää nuotiota, juoda kiireettä jo hiukan haaleaa termarikahvia, löytää kalliosta kivinen istuin johon asettua, nojata maisemaan.

Olen rauhassa saanut istua ja tuijottaa järveä (mieli on pyöritellyt omaa ideamyllyään, mutta en tunnusta kyselijöille mitään, minä olen nyt luonnossa ja rentoudun, osaan painaa saappaan alta pyrkivät ajatukset matalaksi pelkällä tahdonvoimalla). Kotipihassa olen kerännyt ämpäreittäin aroniaa, ihanan suuria marjoja, kourallisen saa kun vain ojentaa käden. Olen googlannut mehu- ja hillo-ohjeita, pessyt pulloja. Illalla vaipunut keho raukeana sänkyyn.

-- mutta mitä tekee mieli? Ei suostu lepäämään, ei. Olenhan yöihminen. No, nyt kun olen riisunut saappaat jalasta ja makaan paljain jaloin, ne kaikki päivällä vaiennetut ryntäävät joukolla sängyn viereen. On pyöriteltävä hiljaisissa hämärissä ideoita ja velvollisuuksia, analysoitava ja spekuloitava. Minä sotken sitä massaa kuin viinirypäleitä. Tirskuu ja roiskuu. Ja taas uusi lapiollinen rahisevaa soraa siihen seokseen. Laihaa litkua on, monta lapiollista tarvitaan, sementtiä myös, ehkä aroniaakin pari saavillista, saadaan edes kaunis väri. Onko jotakin unohtunut? Mitä kaikkea on kesken? Entä jos... Nuku ja näe levollisia unia! Vedä peittoa ylemmäs, katoa sen syövereihin, katoa! Vedän ja piileskelen, ei auta. Pohditaan kaikki, paloitellaan pieneksi, nielaistaan pois, yskitään soraa ja sappikiviä, yritetään olla tukehtumatta. Hengitetään rauhallisesti, tyhjennetään mieli. Helppoa. Katso nyt, kaikki väki nukkuu.

Mutta Bo Carpelanin viimeinen teos Lehtiä syksyn arkistosta tuli. Kesti vuorokauden avata paketti. En tukehtunut, mutta haukoin henkeä, sydän oli pysähtyä. Pitelin käsissäni, olo oli kuin rakastuneella. Aarre se on. En tiedä, mistä saan riittävän pyhän hetken lukea sitä, minne kadota tuon kirjan kanssa.

Pistä minut purkkiin

On ollut puhetta vaatimuksista, ei parisuhteen sisällä vaan ihan toisenlaisessa yhteydessä. Miten paljon voi haluta, mikä on tarpeeksi, eikö mikään riitä? Paljonko voi itse antaa, huomaako antaa? Tuli mieleen allaoleva runo:

"Rakas,
en pyydä sinulta paljon
mutta anna minulle kivikkopuutarha
anna minulle kainalokuoppasi
pysy sisällä kanssani
kun mannerlaatat siirtyvät
anna minulle keskikokoinen saari
näytä minulle joitakin kaupunkeja
anna minulle tilaa
vaikka vaatehuone
ankkuroi minut
helli minua
helli
ota kainaloon
näytä minulle tilkku jalkojen seistä
valtaus
unohdettu paikka
kiinnitysköysi syrjäisellä seudulla
Ei paljon vaadittu
mutta anna minulle lähes uskonnollisia kokemuksia
anna minulle sirkushuveja
ja hiukan hurmosta
saata minut ymmälleni
osoita mäntyä joka tanssii
anna minulle kaikki oikein eikä mitään väärin
kanna minua
pistä minut purkkiin
avaa kansi
avaa
ole poijuni vedessä
kestä pitkään
kaitse minua kun vuorokausi vaihtuu
helli minua kainalokuopassasi
ryöstä minut
pidä minusta huolta
ressuttele minua
ressuttele
kampaa tukkani
pidä kiinni päästäni
anna minulle kivikkopuutarha
kaiva jalkani esiin
jää henkiin jälkeeni
anna minulle hengitys
ja syy kaikkeen
valvo kun minä nukun
anna minun talvehtia luonasi
paranna elämänlaatuani
ota minut kotiin
pidä minut
tee minulle voileipä
nouse kanssani
nosta minut
pidä minua pystyssä
anna minulle maakellari
(Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia. Suom. Harri Rinne. Johny Kniga. 2002, 91-92.)

-- ja tämä, tietysti!

Yksi tuollainen kirjailija olisi kotona tosi hieno

Esikoinen sanoo veljelleen, ettei vastaa kysymyksiin tänään. Minäkään en vastaa, naputan koko päivän kännykkää, hoidan ystävän kanssa parisuhteita. Mies ummistaa korvat ja aistit, mutta soittaa kauniisti pianoa, minä kompastun lapsiin, kolme tyttöä pienessä kasassa. Kiviä he ovat, kulmikkaita olka- ja kyynärpäitä, saavat aikaan mustelmia. Yksi heistä on tytär. Kolme metelöivää kiveä. Alati muovautuvien, pehmeiden ja hiljaisten tyttöjen aika on ohi, hyvä niin!

Joku mittaa paikkaa terraariolle. Tänne tarvitaan eläin, jota käydä silittelemässä silloin kun ihmisten kanssa ei suju. Saan mitatkin. Leveys 150 cm. Mietin, voisinko itse kiivetä tuon lasitalon sisään. En mahtuisi kunnolla, mutta ehkä voisin taivuttaa polvia. Arkkuhan se olisi. Lumikin lasiarkku. Olisko se kuin näyteikkunassa elämistä (silitelläänkö muotinukkeja vai puetaanko vain?), voisinko kirjoittaa siellä rauhassa, mustalla tussilla lasit täyteen? Tulisiko joku ulkopuolelle seisoskelemaan, miettisi että yksi tuollainen kirjailija olisi kotona tosi hieno, kaikkea muuta onkin jo. Kävelisi sitten ja kurkistelisi, missä on hintalappu, paljonko maksaa. En usko, että viihtyisin, en kotiin ostettuna kirjailijana, en edes Lumikkina. Ei viihdy kärpänenkään, tosin sen lasi on pyöreä. Kuljetan sitä juomalasissa ulos, sen yksi jalka jää lasin reunaan. Hyönteinen lentää silti, onneksi. Lentoyhtiö ei, taas lopettaa, juu, se meidän. Tällä kertaa ehdimme matkaan ja matkalta pois. Sitä ennen vietämme juhannusta ja arkea, kuuntelemme sadetta ja toivottavasti myös aaltoja, tuulta, itseä ja toisiammekin. Valoisia kesäöitä ja -päiviä kaikille!

Oi, Oulu

Vietimme viikonloppua Oulussa. Näimme meren, viimeksi katselin sitä siellä muutama vuosi sitten lokakuussa. Silloin palelimme, vietin päivät yksin, kävin kahvilassa ja kirjoitin kaksi päivää huoneessa, jonne tuli tuoksuja keittiöstä, huoneen ikkunasta näkyi sisäpiha, joka oli katettu verkolla, öisin luin ääneen tekstejäni, mies nukahti kesken kaiken. On toinenkin Oulu. Tuota lokakuuta ennen eräänä kesänä yli 20 vuotta sitten ihan eri miehen kanssa. Enpä olisi arvannut, että tulisin samaan paikkaan seuraavan kerran vasta nyt, ikioma tytär mukana ja täysin toinen mies. Näitä muistoja - vanhaa ja uutta - asettelin rinnatusten, en vertaillakseni, sitten toinen toisensa päälle. Mitä kaikkea välistä kuulsi? Elettyä elämää ainakin...

Tapahtui muutakin. Söimme isältä pojalle periytyneen reseptin mukaista lohisoppaa, kokeilimme etanoita, kuuntelimme murteita, tapasimme paljon miellyttäviä, uusia ihmisiä, solahdimme joukkoon, sellaista tapahtuu ja siitä ilahdun, mutta tärkein kaikista: pääsimme pienoisen pojan kummeiksi, hän nukahti syliini, pieni linnunpoika, pää kainalossani.

Kaksi laulua rakkaudesta

Minulla ja miehellä on tämä muistona tärkeästä yhteisestä hetkestä, vieraasta kaupungista, tiiliseinistä, valosta jota ei koko yönä sammutettu. Pyysin häneltä uutta, sain pienen ja hennon otteen.

Joinakin hetkinä rakkaus kiteytyy, sitä tihkuu päälle kevyenä sateena ja musiikkina.

Perussuru, perusilo

Kirjoitin edellisessä tekstissäni melankoliasta. Yöllä luin Bo Carpelanin Alkutuulta (olen kirjasta niin otettu, että koen olevani rakastunut). Romaanista osui silmiin tämä:

"Mistä se tulee, se perussuru -- oletko sinä perinyt senkin? Minä tiedän, että sinä minun laillani tunnet ne kultaiset päivät, ne onnelliset tunnit, jolloin kaikki mitä näet, kohtaat, puhuttelet, kuuntelet, kaikki asiat joita kosketat, maisemat jotka avautuvat edessäsi, saavat oman säteilevän merkityksensä, valaistuvat sisältäpäin, niin kuin nyt, kun syksy on kauneimmillaan. Perussurua vastaan minä asetan perusilon, kaikesta huolimatta, hämmästyksen siitä, että on niin paljon kaunista, niin paljon oppimista, niin paljon minkä ohi me kuljemme sokeina -. --

Kauneinta mitä eläessäni koin, oli silmänräpäyksen anti, ja paikka, maisema, hiljaisuus. Minusta tuli aika hyvä hiljaisuuksien tuntija. Ehkä se teki minut yksinäiseksi."

(Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. 1993, 220.)

Hernekeittotreffit

Eilen oli hernekeittotreffit. Mies siirsi työkoneensa sivuun, katettiin kaksi lautasta, sytytettiin siniseen lasimaljaan kynttilä. Syötiin itsetehtyä hernekeittoa, toinen pani sekaan sinappia, toinen ei. Puhuttiin vähän, katseltiin lumista maisemaa.

Yöllä mies luovuttaa

Äiti kertoi minulle veljestään, jolle oli lapsena sattunut onnettomuus. Neljä tuntia he vain katselivat ja odottivat, kuolisiko poika vai ei. Sellaista se silloin oli, sanoo äiti. Olen tuota miettinyt. Yöllä, kun muut nukkuvat, alan pohtia tarinaa. Luonnostelen mielessäni valkoiseen muistikirjaan, en saa unta. Käännän kuvitteellista sivua, teen merkintöjä - ja nukun. Olen lapsuusmaisemissa tapaamisessa, joku kertoo että eräs ei päässyt, koska myi pois ylläpitämänsä hoitokodin ja muutti viettämään oman näköistä elämää Kankaanpäähän. Olen toisessakin tilaisuudessa. Entinen kesäheila nojailee totisena ovensuuta. Voi, kuinka komea hän on. Tuolta saapuu miehen nykyinen, opiskelee lääketiedettä. Niinhän he aina. Kun herään, kuu paistaa sälekaihtimen välistä, en saa unta.

Aamulla mies kertoo, että yöllä klo 3 hän heräsi siihen, että oli kadottanut vihkisormuksensa, itsestään oli irronnut lakanoihin. Ei ollut uskaltanut herättää minua etsimään sitä kanssaan, kun tietää risaisista nukkumisistani. Löytyi se sitten lopulta (joku tuleva lääkärinainen ojensi sen hänelle, sitä mies ei tiedä, en viitsi kertoa.)

Mutta kuka on Claudia? (klo 2.49)

Jänis on kiertänyt öisen portin. Tanssinut kylmien miesten kanssa. Jättänyt jälkensä, sitten miehet, pihan. Minulla on sängyn vieressä Routaholvi, nelipyöräinen lämmönlähde (nicht abdecken) ja narusta roikkuva Islanti kaikessa hopeassaan.

Nukun ja en nuku.

Unista kannan mukanani hiljaisen Claudian. Kuka hän on? Vielä en välitä miettiä, joku rakastaa nyt niin.