perjantai 26. marraskuuta 2010

Yöllä mies luovuttaa


Äiti kertoi minulle veljestään, jolle oli lapsena sattunut onnettomuus. Neljä tuntia he vain katselivat ja odottivat, kuolisiko poika vai ei. Sellaista se silloin oli, sanoo äiti. Olen tuota miettinyt. Yöllä, kun muut nukkuvat, alan pohtia tarinaa. Luonnostelen mielessäni valkoiseen muistikirjaan, en saa unta. Käännän kuvitteellista sivua, teen merkintöjä - ja nukun. Olen lapsuusmaisemissa tapaamisessa, joku kertoo että eräs ei päässyt, koska myi pois ylläpitämänsä hoitokodin ja muutti viettämään oman näköistä elämää Kankaanpäähän. Olen toisessakin tilaisuudessa. Entinen kesäheila nojailee totisena ovensuuta. Voi, kuinka komea hän on. Tuolta saapuu miehen nykyinen, opiskelee lääketiedettä. Niinhän he aina. Kun herään, kuu paistaa sälekaihtimen välistä, en saa unta.

Aamulla mies kertoo, että yöllä klo 3 hän heräsi siihen, että oli kadottanut vihkisormuksensa, itsestään oli irronnut lakanoihin. Ei ollut uskaltanut herättää minua etsimään sitä kanssaan, kun tietää risaisista nukkumisistani. Löytyi se sitten lopulta (joku tuleva lääkärinainen ojensi sen hänelle, sitä mies ei tiedä, en viitsi kertoa.)

2 kommenttia:

  1. Tykkään tästä kovin, tunnisteissakin melkein kaikki: kirjoittaminen, mies, rakkaus, unet, yö, äitini. Vain lapsi/lapset puuttuvat. Ja isä.

    Tuosta "Mutta kuka on Claudia" myös, etenkin viimeisestä lauseesta: joku rakastaa nyt niin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Lumikko. Kiva, kun löysit tänne. Aallot ovat lempeitä rannallani. :)

    Mietin edesmennyttä isää juuri äsken saunareissulla. Juttelin miehen kanssa. Mietimme, miltä tuntuisi siirtyä lukioikään, kuulla mitä kaikkea meitä odottaa nelikymppisenä. Olisimme olleet hämmästyneitä. Paljon hyvää. Mutta myös menettämisiä. Isoin menetys meillä kummallakin on isän kuolema, varhain lähtivät molemmat, vaikutti isosti molempien äitien elämään. Mutta vaikutti myös meihin lapsiin, lapsenlapsiin... Onneksi myös hyvällä tavalla. Elämän perusarvot kirkastuivat hyvin varhain. Minun isäni suunnitteli aina elämäänsä eläkeläisenä, teki kovasti (liikaa) työtä, jotta voisi eläkkeellä nauttia. Olisipa tiennyt. Minä olen juuri siksikin valinnut polkuni toisin. Hyvän neuvon isä antoi ennen kuolemaansa. Pohdin, minne menisin opettamaan, olin vastavalmistunut ja tilaisuuksia oli (oikeasti en olisi halunnut minnekään, olisin halunnut kirjoittaa, mutta en siitä puhunut, kun tiedin että olin ladattu odotuksilla). Isä, joka sairasti Alzheimeria, näki asian kirkkaammin kuin meistä kukaan ja sanoi: "Kirjoita romaani!" Sitä olen pitänyt mielessä aina, kun on tuntunut hankalalta. Niin kaikki toteutuu, kun uskoo unelmaan. :)

    VastaaPoista