"(--) Tiedän, mitä olen; kuka olen?
en tiedä. Tiedän missä olen; miksi? en tiedä. Tie-
dän, mistä tulen: aineista ja kaipauksesta. Minne
menen, en tiedä.
Olen rannalla ja minut valtaa tyhjyyden-huimaus;
haluaisin palata takaisin alkuun: veteen, johon olen
ihastunut. En kaipaa kuolemaa, vaan olotilaa, joka
on leijailemista ja unta. Minä monimutkainen kai-
paan veden syvää yksinkertaisuutta, sillä maalla on
paljon sukunimiä, mutta vesi on itse isä."
(Eeva-Liisa Manner: Katkelma runosta Veden ylivoimaisuudesta maahan verrattuna
teoksessa Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot. Toim. Tuula Hökkä. Tammi 2008, 257.)
Ihana Eeva-Liisa Manner! Täällä on nyt työn, arjen ja syvän yksinkertaisuuden aika, ja niin on hyvä. Kirjoittamiseni kaipaa aina valtavasti ajatuksellista tilaa, tyhjyyden huimausta, sillä lauseet syntyvät hitaasti. Minäkin kaipaan.
On ollut murheita ja väsymystä mutta on myös pinoittain hyviä uusia ja vanhoja kirjoja odottamassa lukuhetkiä, on hankittu neljä pussillista perhoskukkien siemeniä ja kolme maalitakkiaan riisuvaa vanhaa ovea. Aurinko on paistanut ja linnunlaulu lisääntynyt, on tullut kevät ja uudelleen talvi. Huomenna odottaa kynttiläillallinen, muistakaa osallistua.