"(--) Tiedän, mitä olen; kuka olen? 
en tiedä. Tiedän missä olen; miksi? en tiedä. Tie-
dän, mistä tulen: aineista ja  kaipauksesta. Minne 
menen, en tiedä.

Olen rannalla ja minut valtaa tyhjyyden-huimaus;
haluaisin palata takaisin alkuun: veteen, johon olen
ihastunut. En kaipaa kuolemaa, vaan olotilaa, joka 
on leijailemista ja unta. Minä monimutkainen kai-
paan veden syvää yksinkertaisuutta, sillä maalla on 
paljon sukunimiä, mutta vesi on itse isä."
(Eeva-Liisa Manner: Katkelma runosta Veden ylivoimaisuudesta maahan verrattuna
teoksessa  Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot. Toim. Tuula Hökkä. Tammi 2008, 257.)

Ihana Eeva-Liisa Manner! Täällä on nyt työn, arjen ja syvän yksinkertaisuuden aika, ja niin on hyvä. Kirjoittamiseni kaipaa aina valtavasti ajatuksellista tilaa, tyhjyyden huimausta, sillä lauseet syntyvät hitaasti. Minäkin kaipaan.

On ollut murheita ja väsymystä mutta on myös pinoittain hyviä uusia ja vanhoja kirjoja odottamassa lukuhetkiä, on hankittu neljä pussillista perhoskukkien siemeniä ja kolme maalitakkiaan riisuvaa vanhaa ovea. Aurinko on paistanut ja linnunlaulu lisääntynyt, on tullut kevät ja uudelleen talvi. Huomenna odottaa kynttiläillallinen, muistakaa osallistua.

 

Kävimme häikäistymässä. Koira ei ollut ymmärtää, että jossakin on olemassa näin avara tila. Ja nuo eteemme levitetyt suuret valkoiset kirjat vailla sanoja. Unta, unta se oli.

Elämän jäljet, ajan kulku, valunut lasi, paljaat puut ja sarastus.

Voisiko ammatikseen availla ovia ja astua vieraisiin koteihin, vanhoihin, kaiken nähneisiin taloihin? Saisiko keittää kahvit, katsella ikkunasta ulos, kuunnella talon äänet, selata kirjanselkämykset, laskea taulut, maata lattialla auringonläikässä, olla turvassa kiireeltä, tapahtumilta, uutisvirralta, sairastumisilta ja kuolemalta, nukkua hyvin yön tai kaksi, pestä astiat, siivota jäljet, varjot lattialta, sitten sulkea oven ja astua takaisin todellisuuteen?

Ostin lomalla kolme kirjaa: Maritta Lintusen novellikokoelman Takapiru (WSOY 2016), Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi. Muistiinpanoja masennuksesta (S&S 2016) ja Kristiina Wallinin runokokoelman Valon paino (Tammi 2016).

Pikku kodissa aika pysähtyi, kiire katosi, sillä kaikki aikatauluihin sidotut loppuviikon suunnitelmat peruuntuivat. Ei ollut isoja velvollisuuksia, hyvin ehti avata kirjat ja syventyä sanoihin. Välillä oli aivan hiljaista, vain koiran unisia huokailuja, sivujen verkkaista kääntyilyä ja kynän rapinaa marginaalissa (tila sanojen ympärillä, ajatuksilla vapaus muotoutua). 

Kehon jännitys alkoi pitkästä aikaa hellittää. Hetken tuntui siltä, että voi vihdoin hengittää.

 

 
Meillä oli hetken pikku koti Turussa ja kadun toisella puolella leipomo, likellä kirkko jonka kellot pauhasivat pyhäaamuna. Kun raskas ajoneuvo kulki talon ohi, koko rakennus tärisi. Naapureiden ääniä ei kuullut, ellei avannut ovea rappukäytävään. Alakerrassa asui koira, se haukahti kun arvasi omamme liikuskelevan lähistöllä, eräässä kodissa pelattiin sählyä, toisessa istuttiin iltaa. Niin istuttiin meilläkin (pöytä oli pienen pieni, mutta ikkunalaudalle mahtui kattamaan, kynttilät sytytettiin heti, kun alkoi hämärtää), istuttiin myös aamua ja keskipäivää, paistettiin kaakeliuunissa makkaraa ja vaahtokarkkeja, öisin nukuttiin sikeästi kahdessa kerroksessa.