Paiste. Polut, paahdeniityt, autiot rannat, orjanruusut, merikaalin kypsyvät helmet, sinisimpukoiden kuoret, kangasajuruohomatot, ajopuut, tiirat halkomassa ilmamerta, musta kyy, raadeltu joutsen, reppueväät, me kaksi kulkemassa saarta ristiin rastiin, omissa ajatuksissamme, muistelemassa, painamassa mieleen, antamassa kaiken virrata.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aistit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aistit. Näytä kaikki tekstit
perjantai 31. heinäkuuta 2020
Paiste. Polut, paahdeniityt, autiot rannat, orjanruusut, merikaalin kypsyvät helmet, sinisimpukoiden kuoret, kangasajuruohomatot, ajopuut, tiirat halkomassa ilmamerta, musta kyy, raadeltu joutsen, reppueväät, me kaksi kulkemassa saarta ristiin rastiin, omissa ajatuksissamme, muistelemassa, painamassa mieleen, antamassa kaiken virrata.
keskiviikko 29. heinäkuuta 2020
Hei heinäkuu! Hei saari, meri ja maisema. Hei lampaat, teidän lempeä katseenne, vaalea laumanne, hei musta lammas. Hei kallio, jota vasten maata (olla osa vakaata, lujaa), hei kaikki uurteesi, railosi ja kolhusi. Hei taivaat, joita katsella ennen kuin sade alkaa. Hei huimaus vatsassa, uppoaminen pystysuoraan äärettömyyteen, hei kaikkialle jatkuva avara tila. Hei tuuli, mäntyjen ja aaltojen tuoksut. Hei kohina, hei hiljaisuus.
Tunnisteet:
aistit,
heinäkuu,
hiljaisuus,
kesä,
Kohina,
maisema,
meri,
minuus,
puut,
retket,
saari,
tuuli
maanantai 16. heinäkuuta 2018
Terveisiä sateisen lämpimästä Krakovasta (unettoman yön jälkeen). Vieras paikka tuntuu kodilta, kun siellä juo ensimmäisen kerran kahvia, voitelee juuri ostettua tuoretta leipää ja ripustaa pyykkiä ulos kuivumaan, kaksi ensimmäistä on nyt koettu.
Krakovan kotimme seisoo Veikselin rannassa Kazimierzin alueella ja on vanhan valokuvan mukaan ollut olemassa jo vuonna 1921. (Keitä näissä huoneissa asui toisen maailmansodan aikana? Asuiko täällä juutalaisia? Päätyivätkö he joen toisella puolelle ghettoon? Keitä heidän tilalleen muutti, miltä tuntui alkaa asua jonkun toisen kodissa, avaanko minä nyt samaa ikkunaa, samoja ovia? Ketkä kaikki ovat tarttuneet näihin kahvoihin, millaisella otteelle, millaisilla aikeilla? Onko täällä naurettu enemmän kuin itketty, onko vihattu vai rakastettu?) Keittiöstä pääsee huteralle parvekkeelle, josta on näkymä kapeaan rotkomaiseen, puustoiseen pihaan ja linnunlauluun sekä vanhaan punatiilitaloon. Siellä on sydänsairaala, yksi ikkuna on auki, sen ääressä oikeaan kämmeneensä nojaa sinipukuinen nainen. Lääkäri sanoi hänelle, että kaikki voitava on tehty ja nyt kannattaa nauttia tästä sadetta enteilevästä heinäkuisesta illasta (samaan aikaan alkaa tihuttaa ja mustarastas laulaa, nainen ojentaa käden vesipisaroihin, lintu miettii, lentäisikö naisen avonaiselle kämmenelle juomaan, kirkonkellot soivat vasta myöhemmin). Kun katsoo vasemmalle, näkee naapurin mummon parvekkeelle, siellä kuivuu pienesti pyykkiä ja kasvaa villiviiniä.
Omalla parvekkeellamme on kukkalaatikko, jossa on vanhaa multaa, tekisi mieli istuttaa sinne laventelia, sitä myydään pienen kukkakaupan portailla, pyykkiteline odottaa vielä kaapissa. Rappukäytävässä lentelee neitoperhosia, tytär osoittelee niitä, hän seisoo hetken valossa. Portaikon kaiteessa on sydänkaiverrukset. Tuoksuu aikaan unohtunut pöly, kuuluu koiran haukuntaa ja näkyy tiukkaan sidottu roskapussi. Alakerran naapurin oveen on kirjoitettu liidulla Itämaan tietäjien Balthasarin, Kasparin ja Melchiorin nimikirjaimet (huomasin, että Lumikadun kertojassa olen kirjoittanut Kasparin väärin e:llä: Kasper). Alakerrassa postilaatikoiden yläpuolelle on joku piirtänyt Daavidin ristin ja sen päälle poikkiviivan, muuten olemme ihastuneita tähän taloon (vaikka Wifi toimii miten sattuu eli ei, asunnon lattiat ovat eri korkeudella, v:n malliin ladotut parketit (talon hampaat) antavat periksi jalan alla ja puraisevat ihoa, kauniiden vanhojen ovien takaa ei paljastu uutta huonetta eikä kaappia vaan rumat vesiputket ja astiat on pesty huolimattomasti). Tekee mieli kirjoittaa kaikesta, mitä näkee, kokee, tekee mieli mennä sateeseen, kastua, riisua kengät, kävellä Kazimierzia laidasta toiseen, sitten istua ja kirjoittaa taas.
Omalla parvekkeellamme on kukkalaatikko, jossa on vanhaa multaa, tekisi mieli istuttaa sinne laventelia, sitä myydään pienen kukkakaupan portailla, pyykkiteline odottaa vielä kaapissa. Rappukäytävässä lentelee neitoperhosia, tytär osoittelee niitä, hän seisoo hetken valossa. Portaikon kaiteessa on sydänkaiverrukset. Tuoksuu aikaan unohtunut pöly, kuuluu koiran haukuntaa ja näkyy tiukkaan sidottu roskapussi. Alakerran naapurin oveen on kirjoitettu liidulla Itämaan tietäjien Balthasarin, Kasparin ja Melchiorin nimikirjaimet (huomasin, että Lumikadun kertojassa olen kirjoittanut Kasparin väärin e:llä: Kasper). Alakerrassa postilaatikoiden yläpuolelle on joku piirtänyt Daavidin ristin ja sen päälle poikkiviivan, muuten olemme ihastuneita tähän taloon (vaikka Wifi toimii miten sattuu eli ei, asunnon lattiat ovat eri korkeudella, v:n malliin ladotut parketit (talon hampaat) antavat periksi jalan alla ja puraisevat ihoa, kauniiden vanhojen ovien takaa ei paljastu uutta huonetta eikä kaappia vaan rumat vesiputket ja astiat on pesty huolimattomasti). Tekee mieli kirjoittaa kaikesta, mitä näkee, kokee, tekee mieli mennä sateeseen, kastua, riisua kengät, kävellä Kazimierzia laidasta toiseen, sitten istua ja kirjoittaa taas.
keskiviikko 26. heinäkuuta 2017
Ateena 12.-24.7. ja kaikki se, mitä ei ole ikuistettu näkyväksi kuvaksi:
ylenpalttinen, kirkas valo, joka laveeraa maiseman iltaisin valkean
maitomaiseksi; musta joutsen Porto Raftin rantavedessä veneiden ja
uimareiden keskellä; hylätyn elokuvateatterin katolla alhaalla
maailmassa vaeltavia haukkuva iso musta kerberos; suosittu Cine Paris tähtitaivaan alla, katolla Ateenan yllä Akropolis-näkymin, Cine Avana naapurikorttelissamme loivasti alaspäin viettävine lattioineen; kasvitarhojen ja
lammaslaumojen keskellä sijaitseva, tuhansia litroja ihmisverta
suodattanut Marathonin tasanko; maaperän kuparinpunainen väri; Jean
Moréas'n mukaan nimetty kotikatumme; naapurikerrostalon parvekkeille ahdetut tuuheat, viilentävät metsät; mandariini- ja limepuut, jotka
pudottelevat hedelmiään kaduille liiskautumaan ja joiden juuret nostattavat katukivetystä pois paikaltaan; vastapäinen naapuri,
joka poimii tyttärensä kanssa parvekkeella puun latvasta limehedelmiä mustaan
verkkosäkkiin ja istuu sen jälkeen keittiössä, nostaa jalan pöydälle ja
sytyttää tupakan; hedelmien ja vihannesten tuoreus ja makeus; persikan samettikuori,
tuoksu ja suupielistä valuva mehu, Retsinan pihkainen kitkeryys, sitruunalimonadit, rapeakuorinen
leipä, kultainen hunajaraita kermaisen jogurtin päällä; Ateenan
lihahallin koukuissa roikkuvat nyljetyt kanit valkoisissa häntätupsuissaan, kalahalli, jonka tuoksu ja kauttaaltaan tahmainen lattia tyrmäävät
sisään aikoneet; metrossa klipsi nenässä matkustava mies, hylätyt talot
ja rakennukset ovet ja ikkuna(luuku)t sepposen selällään (tyhjät huoneet
laastia ja lasinsirua lattiallaan, tärvellyt seinät, minä kävin täällä,
minä olin olemassa täällä, minä asuin täällä, portaat, jotka nousevat
ylös mutta eivät vie minnekään, kiipeä ne ylös ja seiso ilmassa, katso
maailmaa, jos uskallat, katso nukkuvat kodittomat muovipeitteiden alla
ovisyvennyksissä ja viidenkymmenen euron vuokraa rantatuoleista maksavat
auringonpalvojat jääpalasammiossa hikoileva shampanjapullo vierellään
mutta älä astu tyhjyyteen); sekatavarakaupat, oliivi- ja aasinmaitopalasaippuat; kaupoissa
ja ravintoloissa asioivat, turisteille hyväntuulisesti myhäilevät tanakat kreikkalaismiehet, jotka
suosittelevat ostamaan raskaita, rasvasta kiilteleviä leivonnaisia, koska niissä on tuhti
sokeritäyte, ja rouvat, jotka kertovat kauppiaalle hyvän tarinan ja
odottavat myös ummikon yhtyvän nauruun sekä tarjoilijat, jotka tuovat
ruokalistan ja ruoan ensimmäisenä perheen äidille ja odottavat hänen
tekevän (päättävän) kunkin perheenjäsenen tilauksen; lapsimyönteisyys;
kaikenikäisten aikuisten julkiset hellyydenosoitukset; syrjäisessä puistossa huurusilmäisinä asuvat miehet, joista vanhin hoivaa kulkukissoja; maiseman
moninaiset siluetit, tasakattoiset, laatikkomaiset talot, vuorien
pyöreys ja rosot, sypressien taivaisiin kurkottava, kynttilämäinen
olemus, palmun lehvien pitkät, terävät sormet; maisemaa vaakasuoraan siivuttavat, alhaalla roikkuvat sähköjohdot, jotka huomaa mustana nuottiviivastona vasta auringon laskiessa; kylmän ja kuuman jatkuva
vaihtelu: jääpalat, jäätelöt, kylmennetyt juomat, ilmastointi ja
polttava aurinko, kuumaksi paahtunut, valon ja lämmön sisäänsä imevä
ikiaikainen kivi sekä vuoropuhelua kylmän ja kuuman kanssa alati tekevä
tuuli; ulkona kuivuneen pyykin tuoksu, jossa on sekä aurinkoa että
tuulta; meriveden suolaisuus, kelluttavuus, kirvelevyys; merisiilien
piikit jalkapohjissa; kalkkipitoinen hanavesi, joka saa hiukset
tuuheiksi ja lasipinnat laikukkaiksi; antiikkikaupan pahvilaatikko, joka
on täynnä vanhoja mustavalkokuvia; kadonneiden lasten värivalokuvat
lentokentällä ("11 years, thin athlete"), heidän mitään aavistamaton hymynsä; kaikki ulospäin mitättömät
mutta arvokkaat, tärkeät hetket omien, lähellä ja vieressä olevien
lasten kanssa: kahvilassa istuminen kaksin tyttären ja kirjan kanssa,
kortinpeluu keskimmäisen kanssa, kiireetön kirjojen lehteily esikoisen kanssa kirjakaupassa,
havaintojen jakaminen, kävely käsi kädessä, halaus, spontaani nauru.
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.
Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.
Tunnisteet:
aistit,
järvi,
kauneus,
kirjoittaminen,
koira,
käveleminen,
maisema,
marraskuu,
metsä,
mies,
yö
torstai 10. maaliskuuta 2016
Voisiko ammatikseen availla ovia ja astua vieraisiin koteihin, vanhoihin, kaiken nähneisiin taloihin? Saisiko keittää kahvit, katsella ikkunasta ulos, kuunnella talon äänet, selata kirjanselkämykset, laskea taulut, maata lattialla auringonläikässä, olla turvassa kiireeltä, tapahtumilta, uutisvirralta, sairastumisilta ja kuolemalta, nukkua hyvin yön tai kaksi, pestä astiat, siivota jäljet, varjot lattialta, sitten sulkea oven ja astua takaisin todellisuuteen?
Tunnisteet:
aistit,
hiihtoloma,
hiljaisuus,
kiireettömyys,
kuolema,
loma,
matkat,
talot,
Turku,
työ,
unettomuus,
varjot
maanantai 15. syyskuuta 2014
Syysmatka öiseen metsään
Joitakin vuosia sitten pohdittiin, mitä ihmisen suuntavaistolle tapahtuu, kun navigaattorit alkavat pitää huolen reiteistä. Samoihin aikoihin uutinen kertoi suomalaislasten luontosuhteen muuttumisesta. Lapsille oli tehty päiväkotiin monimuotoista maastoa, jossa harjoitella tasapainoa, koska metsäretkellä kuljeskelu oli ollut ylivoimaista.
Göran Tunström kertoo teoksessa Talvimatka Intiaan (suom. Arto Häilä, 1986) New Yorkista Ruotsiin saapuneesta miehestä:
"Juhannuspäivänä ehdotimme hänelle kävelyä ruoanlaiton ajaksi. "Se on valmista puolen tunnin päästä, tee kierros merenrannassa."
Neljä tuntia myöhemmin saapui särkynyt ihminen. Hän hoippui sisään: "Viekää minut pois täältä", hän sanoi, "viekää kaupunkiin."
Elämänsä ensimmäisessä metsässä hän oli eksynyt sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Puut olivat tuijottaneet häntä, puhuneet täysin käsittämätöntä ja lisäksi uhkaavaa kieltä. Ne kumartuivat hänen ylitseen pitkin oksin ja pakottivat hänet maahan. Hän oli ryöminyt kehää tuntitolkulla, kantoja, matoja, lintuja oli kuhissut. "So, please, take me away..." (emt., 17-18.)
Muistelin tuota ääneen, kun tarvoimme öisessä metsässä kohti suota. Pimeys imaisi itseensä kaiken turhan. Tunnustelimme maastoa, tutustuimme sen yöpuoleen. Etenimme hitaasti, ehdimme aistia ja tuntea. Horisontaalisen sijaan oli vertikaalinen. Olimme matalassa, kasvupohjalla, holvistojen juurella, puiden pylväät jatkuivat taivaisiin asti. Hiljaisuus ja humina, suon aromaattiset tuoksut (emme keksineet mentholin ja eukalyptuksen tuoksuille selitystä, kun kumarrellessamme näimme vain suonpursua, kanervaa, tupasvillaa, juolukkaa, hillaa). Lämmin, kostea, pehmeä ilma. Korkeudessa tähdet ja kuu, ohi kiirehtivät pilvet, revontulia ei missään. Mietin, että kaiken ydin, pyhä on läsnä juuri siinä, luonnossa, tuossa syvyydessä, joka huimaa (eikö toisinaan tee hyvää tuntea itsensä vain nimettömäksi yölliseksi kulkijaksi, eläimeksi, joka etsii unohtuneita aistejaan?).
tiistai 26. kesäkuuta 2012
Kuin tekisin muuttoa
Raivaan taloa. Huonekaluja kuljetetaan alas ja pois. Pannaan
myyntiin ja sitten tullaan toisiin ajatuksiin. Vanhan hinnalla saa monta
sellaista uutta, jota ei tarvitse.
Nukun noitarumpu sängyn alla, patterin päällä seisoo yksinäinen mies 30-luvun
Tukholmassa, mukulakivinen kadunkulma, kaunis viisto valo. Lattialla on kehyksissä appelsiinipuun takana piileskelevä tyttö, musta hame, mustat sukat (näen tuollaisia unissa). Feng shui sanoo, ettei makuuhuoneessa saisi olla yksinäisten kuvia (tuskin rumpuakaan sängyn alla).
Näyttää siltä kuin tekisin muuttoa. En tee, yritän juurtua enemmän.
Kaikkialla tuoksuu pöly. Kaipaan maalin katkua.
torstai 17. maaliskuuta 2011
Elää toisin
Selailin unipäiväkirjaani, jonka olen unohtanut muutamaksi vuodeksi. Löysin etusivulta nämä puhuttelevat sitaatit Christa Wolfin romaanista Kesänäytös (suom. Oili Suominen. 1989):
"Kahdenksankymmentä prosenttia maisemasta on taivasta, Ellen sanoi. Se sopi hänelle. --" (22.)
"Kun Ellen illalla makasi tummanruskeassa puusängyssään keskellä suurta hiljaisuutta, joka aiemmin varmaan on ollut yksi maan elementeistä ja joka nyt on vetäytynyt maaseudulle, hän saattoi tuntea miten jännittynyt, alituisen stressin synnyttämä ja unen karkottava kaupunkiväsymys muuttui raskaaksi, terveeksi maalaisväsymykseksi.
-- Hän oli taas -- tilavassa ja sekavassa unirakennuksessa, huoneita ja käytäviä oli loputtomiin. -- hän alkoi vetäytyä pois -- rakennuksen laidoille, karuihin autioihin huoneisiin. Hämärästi hän tajusi vetäytyvänsä omaan itseensä. -- Hän työnsi siipirattaan kauhoihin askartelupaperiarkista repimiään pieniä vihreitä suikaleita antaakseen itsestään merkkejä yläpuoliseen maailmaan. Vihreä on toivon väri, hän ajatteli unessa." (23.)
"Aamulla -- Ellen omaksi yllätyksekseen sanoi: Luulen että meidän pitäisi elää toisin. Aivan toisin." (24)
"Joka aamu Ellen työnsi auki takaoven, astui pihanurmelle: siinä se oli, samana pysyvä kesä. Aurinko oli harvan kirsikkapuumetsikön takana ja lauloi. -- Ellenille oli uusi kokemus ajatella että päivästä tulisi "nautinnollinen". Että hän opettelisi ensin avaamaan silmänsä, sitten muut aistinsa. Erottamaan hiljaisuuden esiripun takaa kylän aamuiset äänet yksitellen. Haistamaan ilman palaneenhajuisen kuivuuden, hienoista kirpeyttä tulvivan raikkauden. Tuntemaan lämmön ihollaan. Odottamaan sisimmästä nousevaa lempeätä tulvahdusta, niin pitkään tukahdettuna ollutta, sitä joka ei pakkoa totellut." (25.)
(Kuva Glendaloughista Irlannista toukokuulta 2009.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)










