Joitakin vuosia sitten pohdittiin, mitä ihmisen suuntavaistolle tapahtuu, kun navigaattorit alkavat pitää huolen reiteistä. Samoihin aikoihin uutinen kertoi suomalaislasten luontosuhteen muuttumisesta. Lapsille oli tehty päiväkotiin monimuotoista maastoa, jossa harjoitella tasapainoa, koska metsäretkellä kuljeskelu oli ollut ylivoimaista.
Göran Tunström kertoo teoksessa Talvimatka Intiaan (suom. Arto Häilä, 1986) New Yorkista Ruotsiin saapuneesta miehestä:
"Juhannuspäivänä ehdotimme hänelle kävelyä ruoanlaiton ajaksi. "Se on valmista puolen tunnin päästä, tee kierros merenrannassa."
Neljä tuntia myöhemmin saapui särkynyt ihminen. Hän hoippui sisään: "Viekää minut pois täältä", hän sanoi, "viekää kaupunkiin."
Elämänsä ensimmäisessä metsässä hän oli eksynyt sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Puut olivat tuijottaneet häntä, puhuneet täysin käsittämätöntä ja lisäksi uhkaavaa kieltä. Ne kumartuivat hänen ylitseen pitkin oksin ja pakottivat hänet maahan. Hän oli ryöminyt kehää tuntitolkulla, kantoja, matoja, lintuja oli kuhissut. "So, please, take me away..." (emt., 17-18.)
Muistelin tuota ääneen, kun tarvoimme öisessä metsässä kohti suota. Pimeys imaisi itseensä kaiken turhan. Tunnustelimme maastoa, tutustuimme sen yöpuoleen. Etenimme hitaasti, ehdimme aistia ja tuntea. Horisontaalisen sijaan oli vertikaalinen. Olimme matalassa, kasvupohjalla, holvistojen juurella, puiden pylväät jatkuivat taivaisiin asti. Hiljaisuus ja humina, suon aromaattiset tuoksut (emme keksineet mentholin ja eukalyptuksen tuoksuille selitystä, kun kumarrellessamme näimme vain suonpursua, kanervaa, tupasvillaa, juolukkaa, hillaa). Lämmin, kostea, pehmeä ilma. Korkeudessa tähdet ja kuu, ohi kiirehtivät pilvet, revontulia ei missään. Mietin, että kaiken ydin, pyhä on läsnä juuri siinä, luonnossa, tuossa syvyydessä, joka huimaa (eikö toisinaan tee hyvää tuntea itsensä vain nimettömäksi yölliseksi kulkijaksi, eläimeksi, joka etsii unohtuneita aistejaan?).
Kiitos Katja. <3
VastaaPoistaOle hyvä, S, ja voi, mikä syysmatka teilläkin! <3
PoistaPimeässä metsässä en ole koskaan kävellyt, mutta suoretket tuoksuineen ovat painuneet syvälle mieleen.
VastaaPoistaTuo Tunströmin mies kuulostaa niin yksinäiseltä, minusta. On vaikeaa kuvitella, että lähin ja sisin maisema voisi olla kaupunki...
Pimeä metsä on kyllä kokemisen arvoinen. Me pääsimme sinne kulkemalla ensin valaistua polkua pitkin, se madalsi kynnystä astua pimeään.
PoistaIhmettelen yhä niitä aromaattisia tuoksuja. Oli kostea ja lämmin yö, metsä ikään kuin hikoili kauttaaltaan, nenä tavoitti aivan uusia tuoksuja. Tuli olo kuin kaikki maailman metsät olisivat olleet yhtä ja me olisimme saaneet tuoksuja jostakin hyvin kaukaa. Se Lassi Nummen Toinen sarabande -runo!
Tunströmin Talvimatka Intiaan on totta, muistiinpanoja koetusta. Jännää, että lukiessani Tunströmin kuvausta paniikkimaisesta luontokokemuksesta naureskelin, tuo oli minusta koomista. Vaikka eihän se ole, surullista enemmänkin. Kaupunkimies ei liene poikkeus tuolla isossa maailmassa, tosin minulla on ihan suomalaisestakin pikkukaupungista tuttu, jolle asfalttimiljöö on rakas ja turvallinen, luonto hankala ja karteltava. Ehkä se tosiaan vaikuttaa vahvasti, millaiseen maisemaan syntyy ja millaisessa tottuu liikkumaan, ennakkoluulot ja pelot myös, sekin millainen on ensi kohtaaminen metsän (tai luonnon) kanssa. Sääli, että mies New Yorkista päätyi ekalla kerralla metsään ihan yksin, eksyikin, varmasti kammottava kokemus.
Tuo miten luonto hyökkää päälle tavalla tai toisella: olen ollut mukana tilanteessa missä normaalisti aivan reipas ja tasapainoinen mies, mieheni siskon puoliso, sai lopulta aivan paniikkikohtauksen. Laskettelimme hernerokkasumussa viime talvena. Tietysti se oli vain metri kerrallaan menoa, oikeastaan piti vain varovasti liukua suksilla sivuttain koska ei nähnyt MITÄÄN. Viiden metrin päässä seisova ihminen oli olemassa vain äänenä. Tunsimme paikan kuitenkin ennestään ja tiesimme että tietyiltä merkeiltä toiselle menemällä kaikki menee hyvin. Muita oma avuttomuus nauratti, mutta tämä mies hätääntyi aivan täysin. Hän sanoi ettei siedä tunnetta ettei näe kuin valkoista eikä voi "kontrolloida kaikkea". HÄn yritti seurata meitä mutta lopulta jalat menivät kuulemma aivan veteliksi, sydän hakkasi kuin hullu eikÄ hän vaan päässyt eteenpäin. Soitimme apua. Kohta tuli moottorikelkalla apupartio (kunhan paikallistivat meidät) ja mies vietiin paareilla alas kylään.
VastaaPoistaHän piti minua hulluna kun samana iltana kerroin miksi nautin tilanteesta. Tiesin olevani turvassa mutta saatoin olla kuin maailmasta pihalla kun ei ole mitään kiintopisteitä. Toisten apuun oli pakko turvautua, huutoja oli pakko yrittää paikallistaa ja se joka löysi punaisen tikun lumesta suunnannäyttäjäksi oli joka kerta sankari. Olin sumun sylissä eikä siinä minusta ollut mitään kammottavaa.
Tuo kontrollin menettäminen lienee monelle (nyky)ihmiselle pelottava hetki. (Minä kammoan vieraissa kaupungeissa, kun en heti hahmota suuntia, paikkoja, liikennettä, kulkupelejä, niiden aikatauluja ja -reittejä, varmistelen aina valtavasti, jos voin.) Tuollainen korkealla oleminen olisi minulle kauhistus jo sinällään, saati että näkyvyys katoaisi (kiintopiste häviää -> polvet pettävät alta -> tasapaino-ongelmat -> putoamisolo). Tuota ei ole helppo ymmärtää, jos ei itse ole kokenut vastaavaa.
PoistaOnneksi teitä oli iso porukka siellä ja miehelle saatiin apua. Toivottavasti hänelle ei tullut kammoa. T
Tällaisia on hyvä kuulla ja lukea. Pelot, kammot ja heikkoudet ovat inhimillisiä, vaikka nykyään pitäisikin olla monessa rohkea, pärjäävä, alati pärjäävä ja itsenäinenkin. En usko, että itsekään olisin yksin tuonne öiseen metsään mennyt.
Ei jäänyt kammoa! Tai ainakin taas ollaan menossa helmikuussa:)
VastaaPoistaMutta ihailen häntä. Muuten on semmoinen oikein raavas ja macho, ja niin vaan kehtasi myöntää että merde, nyt ei jalat toimi!
Ihana! Inhimillisyys on vahvuutta.
PoistaSinulle on blogissani limerikkihaaste! :)
VastaaPoistaApua ja kiitos! Jään kypsyttelemään.
PoistaMieletön tunnelma! Mä kuljin ihan mukana tuolla metsässä, että kiitos vaan reissusta :) Holvistojen juurilla...syvyydessä, joka huimaa...todellisen kauniisti kuvattu, sinä taikuri!
VastaaPoistaOi, kiitos. Olihan ihana, että osui ja upposi.
PoistaOi, jännä kuva ja aistikas kuvaus öisestä metsäkävelystä. Jäin oikein miettimään, että siitä on kyllä ikuisuus, kun olen kävellyt pilkkopimeässä metsässä. Heti rupesi kutkuttamaan tuo ajatus metsäkävelystä. Ja sekin tässä tuli mieleen, että nykyään harmittaa, kun taisin nukkua kaikki koulun biologian tunnit, olen tosi huono tunnistamaan kasveja ja eläimiä. Tänään ostin juuri kirpparilta luontokirjan, täytyy alkaa vähän skarpata.
VastaaPoistaOnneksi koskaan ei ole liian myöhäistä. Hyvän ostoksen teit. Mitkä ihanat tutkimusretket sinulla edessä! Serkkuni toi joskus esikoiselle julisteen, jossa oli lueteltu suomalaisia kuoriaisia. Voi, mitä nimiä: kaskikeiju, kaunojalka, juhannusturilas, kirjanpainaja, kuolemankello, lahokapo, lehtopirkko (sinulle!), metalliseppä, mäntyhuppukuoriainen, pikkujaakko, räätäli, sysipimikkä, uppokeiju. Lunttasin noista suurimman osan nyt, löytyvät tääällä: http://www.upm.com/FI/MEDIA/Uutiset/Documents/2011-04/Metsiemme_kovakuoriaisia.pdf T
Poista