Tervetuloa syksy!

Syyskuu. Mies poimii suruvaipan kämmenelleen, viinirypäle kypsyy, ja meille odotetaan uutta perheenjäsentä.

Syvemmälle

Täyteläinen syksy. Päivä lyhenee, pimeässä on nyt jotakin lohdullista ja hyvällä tavalla luokseen kietovaa. Sukeltelen yhä syvemmälle sanoihin ja kuviin. Tämä on hyvää aikaa.

Kuvat ovat Pawel Pawlikowskin ohjaamasta elokuvasta Ida (2013), jota esitetään tämän mukaan ainakin vielä Oulussa (20.10.) ja Seinäjoella (23.10.). Suosittelen!

Syysmatka öiseen metsään

Joitakin vuosia sitten pohdittiin, mitä ihmisen suuntavaistolle tapahtuu, kun navigaattorit alkavat pitää huolen reiteistä. Samoihin aikoihin uutinen kertoi suomalaislasten luontosuhteen muuttumisesta. Lapsille oli tehty päiväkotiin monimuotoista maastoa, jossa harjoitella tasapainoa, koska metsäretkellä kuljeskelu oli ollut ylivoimaista.


Göran Tunström kertoo teoksessa Talvimatka Intiaan (suom. Arto Häilä, 1986) New Yorkista Ruotsiin saapuneesta miehestä:

"Juhannuspäivänä ehdotimme hänelle kävelyä ruoanlaiton ajaksi. "Se on valmista puolen tunnin päästä, tee kierros merenrannassa."

Neljä tuntia myöhemmin saapui särkynyt ihminen. Hän hoippui sisään: "Viekää minut pois täältä", hän sanoi, "viekää kaupunkiin."

Elämänsä ensimmäisessä metsässä hän oli eksynyt sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Puut olivat tuijottaneet häntä, puhuneet täysin käsittämätöntä ja lisäksi uhkaavaa kieltä. Ne kumartuivat hänen ylitseen pitkin oksin ja pakottivat hänet maahan. Hän oli ryöminyt kehää tuntitolkulla, kantoja, matoja, lintuja oli kuhissut. "So, please, take me away..." (emt., 17-18.)

Muistelin tuota ääneen, kun tarvoimme öisessä metsässä kohti suota. Pimeys imaisi itseensä kaiken turhan. Tunnustelimme maastoa, tutustuimme sen yöpuoleen. Etenimme hitaasti, ehdimme aistia ja tuntea. Horisontaalisen sijaan oli vertikaalinen. Olimme matalassa, kasvupohjalla, holvistojen juurella, puiden pylväät jatkuivat taivaisiin asti. Hiljaisuus ja humina, suon aromaattiset tuoksut (emme keksineet mentholin ja eukalyptuksen tuoksuille selitystä, kun kumarrellessamme näimme vain suonpursua, kanervaa, tupasvillaa, juolukkaa, hillaa). Lämmin, kostea, pehmeä ilma. Korkeudessa tähdet ja kuu, ohi kiirehtivät pilvet, revontulia ei missään. Mietin, että kaiken ydin, pyhä on läsnä juuri siinä, luonnossa, tuossa syvyydessä, joka huimaa (eikö toisinaan tee hyvää tuntea itsensä vain nimettömäksi yölliseksi kulkijaksi, eläimeksi, joka etsii unohtuneita aistejaan?).

Käyn ensin Oulussa

Tekisi mieli Öölantiin, kaunokirjallisistakin syistä. Fiktiivinen henkilö seisoo siellä maisemassa ja odottaa, tuulee ja sataa. Häntä käy sääliksi. Ei ole kuitenkaan niin helppo lähteä kuin haluaisi. Käyn Oulussa ensin.

Vihkivesien ensimmäinen kritiikki ja blogiarvio ilmestyivät, ilahduin. Miehen kanssa kävin katsomassa hienon Barbaran. Perheeseen haettiin löytöeläinkodista pieni musta poikakani, ja lapsi sai kitaran, josta puuttuu kieli. Siinä soittimessa on jotakin hyvin surullista. Mietin sille tarinaa.

Aika lailla syksyn tuntua. Sataa, aamut ovat normaalia kankeampia.

Yhtäkkiä kaikki on ohi ja valmista. Vadelmat ja herukat. Samettikukka tekee puuvartta, kukkii eikä luovuta kuten kehäkukka, kelloköynnös... Lakanapyykkiä ei kannata enää jättää yöksi ulos eikä ovia auki, vaaksiaiset ja lukit astuvat sisään ja asettuvat huoneen nurkkaan taloksi. Helppoa, pitkistä sääristä seinät ja kattopalkit, siivistä valoa siivilöivä suojus, jonka alle nukahtaa. Tyttärellä on yhtä ohuet ja pitkät raajat, niissä mustelmia ja hyttysenpuremamuistoja (yhä kutisevat, vanhasta muistista) eikä millään raaskisi verhota ihoa vaatekerroksiin, ei aikuinenkaan - saati kenkiin, vaikka hyvin tietää, että tyhmää on kävellä avojaloin. Siellä maassa se on vaaninut jo jonkin aikaa. Kolea. Se nousee sääliä tuntematta säärtä pitkin ja kaataa koko ihmisen. Ole hyvä, siinä sinulle flunssa. Niistetään ja yskitään yöt läpeensä. Kylkiluut paukkuvat (kangaspuuthan ne ovat, tummiin pukeutunut nainen istuu niiden äärellä, kutoo hämärän kangasta). Uskotkos, kesä meni jo! En usko! Hölmö lähtee ulkoilmaelokuviin, pukee villakangastakin ja -huivin, kengätkin. Liian myöhäistä, yski lisää sitten. Silti pitäisi, täytyisi, olisi ehdittävä ja jaksettava: sesonkihössötystä, reppuja ja penaaleita, farkkuja, huppareita, lenkkareita, kouluaamuja, työaamuja, aamiaisia, välipaloja, lukujärjestyksiä, täyttyviä kalentereita... Loputtomiin syksyä, syksyä, syksyä, aina vastahankaan, aina liian äkkiä.

Paussilla

Lapset aloittivat koulun jo viime viikolla, pieninkin. Katson kelloa ja mietin, koska lähden hakemaan häntä. Koti tuoksuu vanhoilta unilta. En ole omiani kertonut pitkään aikaan. Kuljen yhä taloissa, joita ei enää ole.

En saa mitään aikaiseksi. Ei ole inspiraatiota, ei mitään, ja muistitikku on kiinni kannettavassa, kannettavan olen hukannut. Olen yrittänyt niin tehokkaasti imeä kesän rippeitä, kulkenut koneen kanssa ulkoilmassa, muistanut sentään hakea yöksi sisälle, eräänä aamuna se löytyi kylpyhuoneesta. Onneksi kukaan ei ollut suihkuttanut vettä päälle, vaikka kuulemma muistitikut kestävät jopa pesukonepesua, jonkun housuntaskuun oli kerran unohtunut. Ehkä pitäisikin pestä, jospa kone linkoaisi turhat sanat pois ja järjestäisi tekstissä kaiken muunkin parahultaisesti.

Kotiin tulvii harmaata valoa, poikkeuksellisen harmaata. En muista, että olisin pessyt ikkunoita keväällä, ei pessyt mieskään. Olisi kannattanut. Elokuun auringossa on jo valmiiksi niin luovuttanut sävy. Jonkun pitäisi siivota täällä, tarttua tunteettomasti paperikasoihin ja lajitella pois. Paljon olisi raivattavaa, pitäisi tehdä tilaa syksylle, linnuttomille aamuille.