Käyn ensin Oulussa

Tekisi mieli Öölantiin, kaunokirjallisistakin syistä. Fiktiivinen henkilö seisoo siellä maisemassa ja odottaa, tuulee ja sataa. Häntä käy sääliksi. Ei ole kuitenkaan niin helppo lähteä kuin haluaisi. Käyn Oulussa ensin.

Vihkivesien ensimmäinen kritiikki ja blogiarvio ilmestyivät, ilahduin. Miehen kanssa kävin katsomassa hienon Barbaran. Perheeseen haettiin löytöeläinkodista pieni musta poikakani, ja lapsi sai kitaran, josta puuttuu kieli. Siinä soittimessa on jotakin hyvin surullista. Mietin sille tarinaa.

Aika lailla syksyn tuntua. Sataa, aamut ovat normaalia kankeampia.

Oi, Oulu

Vietimme viikonloppua Oulussa. Näimme meren, viimeksi katselin sitä siellä muutama vuosi sitten lokakuussa. Silloin palelimme, vietin päivät yksin, kävin kahvilassa ja kirjoitin kaksi päivää huoneessa, jonne tuli tuoksuja keittiöstä, huoneen ikkunasta näkyi sisäpiha, joka oli katettu verkolla, öisin luin ääneen tekstejäni, mies nukahti kesken kaiken. On toinenkin Oulu. Tuota lokakuuta ennen eräänä kesänä yli 20 vuotta sitten ihan eri miehen kanssa. Enpä olisi arvannut, että tulisin samaan paikkaan seuraavan kerran vasta nyt, ikioma tytär mukana ja täysin toinen mies. Näitä muistoja - vanhaa ja uutta - asettelin rinnatusten, en vertaillakseni, sitten toinen toisensa päälle. Mitä kaikkea välistä kuulsi? Elettyä elämää ainakin...

Tapahtui muutakin. Söimme isältä pojalle periytyneen reseptin mukaista lohisoppaa, kokeilimme etanoita, kuuntelimme murteita, tapasimme paljon miellyttäviä, uusia ihmisiä, solahdimme joukkoon, sellaista tapahtuu ja siitä ilahdun, mutta tärkein kaikista: pääsimme pienoisen pojan kummeiksi, hän nukahti syliini, pieni linnunpoika, pää kainalossani.