Jouluomena

Hion tekstejä, välillä turhauttaa. Onneksi on joulukuu. Teen mustikkapiirakan, siitä tulee kummallinen niin kuin leipomuksistani usein, vaikka harvoin touhuan jauhojen kanssa. Tai ehkä juuri siksi. Mies ripusti omenapuuhun jouluvalot, minä löysin aamulla nurmikolta punaisen joulupallon. Nostin sen oksalle, hieno jouluomena.

Ystävä on lähtenyt muutamaksi viikoksi Turkuun kirjoittamaan gradua. Kertoo, kuinka hienoja konsertteja siellä on. Yhtenä päivänä hän oli ajellut bussilla päätepysäkille, kuski oli kiireetönnä innostunut juttelemaan. Ystävä viihtyy ja voi hyvin. Minunkin tekisi mieli mennä. En tiedä, miksen lähde. Ehkä haaveilu on helpompaa. Mietin, mitä elämä olisi nyt, jos olisin aikoinani valinnut opiskelukaupungiksi Turun. Otin Jyväskylän ja Tampereen, kummallisia valintoja, jos on meren likeltä kotoisin. Tosin en minä silloin tiennyt, mitä aikuisena kaipaisin, suolaista vettä ja oikukkaita jokia.

J.K.
Meillä on ensilumi!

Oi, Oulu

Vietimme viikonloppua Oulussa. Näimme meren, viimeksi katselin sitä siellä muutama vuosi sitten lokakuussa. Silloin palelimme, vietin päivät yksin, kävin kahvilassa ja kirjoitin kaksi päivää huoneessa, jonne tuli tuoksuja keittiöstä, huoneen ikkunasta näkyi sisäpiha, joka oli katettu verkolla, öisin luin ääneen tekstejäni, mies nukahti kesken kaiken. On toinenkin Oulu. Tuota lokakuuta ennen eräänä kesänä yli 20 vuotta sitten ihan eri miehen kanssa. Enpä olisi arvannut, että tulisin samaan paikkaan seuraavan kerran vasta nyt, ikioma tytär mukana ja täysin toinen mies. Näitä muistoja - vanhaa ja uutta - asettelin rinnatusten, en vertaillakseni, sitten toinen toisensa päälle. Mitä kaikkea välistä kuulsi? Elettyä elämää ainakin...

Tapahtui muutakin. Söimme isältä pojalle periytyneen reseptin mukaista lohisoppaa, kokeilimme etanoita, kuuntelimme murteita, tapasimme paljon miellyttäviä, uusia ihmisiä, solahdimme joukkoon, sellaista tapahtuu ja siitä ilahdun, mutta tärkein kaikista: pääsimme pienoisen pojan kummeiksi, hän nukahti syliini, pieni linnunpoika, pää kainalossani.

Elää toisin

Selailin unipäiväkirjaani, jonka olen unohtanut muutamaksi vuodeksi. Löysin etusivulta nämä puhuttelevat sitaatit Christa Wolfin romaanista Kesänäytös (suom. Oili Suominen. 1989):

"Kahdenksankymmentä prosenttia maisemasta on taivasta, Ellen sanoi. Se sopi hänelle. --" (22.)
"Kun Ellen illalla makasi tummanruskeassa puusängyssään keskellä suurta hiljaisuutta, joka aiemmin varmaan on ollut yksi maan elementeistä ja joka nyt on vetäytynyt maaseudulle, hän saattoi tuntea miten jännittynyt, alituisen stressin synnyttämä ja unen karkottava kaupunkiväsymys muuttui raskaaksi, terveeksi maalaisväsymykseksi.

-- Hän oli taas -- tilavassa ja sekavassa unirakennuksessa, huoneita ja käytäviä oli loputtomiin. -- hän alkoi vetäytyä pois -- rakennuksen laidoille, karuihin autioihin huoneisiin. Hämärästi hän tajusi vetäytyvänsä omaan itseensä. -- Hän työnsi siipirattaan kauhoihin askartelupaperiarkista repimiään pieniä vihreitä suikaleita antaakseen itsestään merkkejä yläpuoliseen maailmaan. Vihreä on toivon väri, hän ajatteli unessa." (23.)

"Aamulla -- Ellen omaksi yllätyksekseen sanoi: Luulen että meidän pitäisi elää toisin. Aivan toisin." (24)

"Joka aamu Ellen työnsi auki takaoven, astui pihanurmelle: siinä se oli, samana pysyvä kesä. Aurinko oli harvan kirsikkapuumetsikön takana ja lauloi. -- Ellenille oli uusi kokemus ajatella että päivästä tulisi "nautinnollinen". Että hän opettelisi ensin avaamaan silmänsä, sitten muut aistinsa. Erottamaan hiljaisuuden esiripun takaa kylän aamuiset äänet yksitellen. Haistamaan ilman palaneenhajuisen kuivuuden, hienoista kirpeyttä tulvivan raikkauden. Tuntemaan lämmön ihollaan. Odottamaan sisimmästä nousevaa lempeätä tulvahdusta, niin pitkään tukahdettuna ollutta, sitä joka ei pakkoa totellut." (25.)

(Kuva Glendaloughista Irlannista toukokuulta 2009.)