Vietimme viikonloppua Oulussa. Näimme meren, viimeksi katselin sitä siellä muutama vuosi sitten lokakuussa. Silloin palelimme, vietin päivät yksin, kävin kahvilassa ja kirjoitin kaksi päivää huoneessa, jonne tuli tuoksuja keittiöstä, huoneen ikkunasta näkyi sisäpiha, joka oli katettu verkolla, öisin luin ääneen tekstejäni, mies nukahti kesken kaiken. On toinenkin Oulu. Tuota lokakuuta ennen eräänä kesänä yli 20 vuotta sitten ihan eri miehen kanssa. Enpä olisi arvannut, että tulisin samaan paikkaan seuraavan kerran vasta nyt, ikioma tytär mukana ja täysin toinen mies. Näitä muistoja - vanhaa ja uutta - asettelin rinnatusten, en vertaillakseni, sitten toinen toisensa päälle. Mitä kaikkea välistä kuulsi? Elettyä elämää ainakin...
Tapahtui muutakin. Söimme isältä pojalle periytyneen reseptin mukaista lohisoppaa, kokeilimme etanoita, kuuntelimme murteita, tapasimme paljon miellyttäviä, uusia ihmisiä, solahdimme joukkoon, sellaista tapahtuu ja siitä ilahdun, mutta tärkein kaikista: pääsimme pienoisen pojan kummeiksi, hän nukahti syliini, pieni linnunpoika, pää kainalossani.
Onnea kummeille!
VastaaPoistaKotikaupunkini Oulu :-)! - Muistojen ja nykyisyyden väliin jäävät asiat ovat tärkeitä. Samanlaisia kokemuksia herättää joskus maut ja hajut, tai yhtäkkiä museossa vastaan tuleva vaate. Sillä hetkellä, kun muiston kohtaa, sulkeutuu jokin silmukka, joka vetää sisäänsä kaiken sen välissä olevan.
Kiitos, Paula!
VastaaPoistaKatsopas vain, kotikaupunkisi. Minulle jäi ikävä, kun lähdimme. Toki johtui ihmisistäkin, mutta merenrantakaupungeissa on ihan omanlaisensa tunnelma. Olen kotoisin moiselta seudulta ja sisämaassa on siksi ajoittain hiukan ahdas olla. Mieli rauhoittuu heti, kun näkee, haistaa, kuulee, tuntee meren.
Hienosti sanoitat muistot. Ihan näin tuon silmukan (hitaana virkkuukoukun liikkeenä). Noin ne tosiaan menevät! Minua vaivaa alinomaa aika, nämä menneisyydet ja tulevaisuudet, muistot ja muistamiset, ennakoinnit ja takautumat, niiden yhtenä muotona myös unet. En näe aikaa suorana vaan syklinä tai spiraalina, kerroksellisena, monimuotoisena.
Mielenkiintoista. Jännä tunne mennä paikkoihin vuosien jälkeen uusien omien ihmisten kanssa ja kohdata oma itsensä siellä...mitä on muuttunut ja mikä on samaa, mitä on unohtanut ja mitä näkee uusin silmin...kiehtovaa!
VastaaPoistaNiin on. Tykkään tuollaisesta menneisyysmatkailusta. Olen lapsuuden kadotettuihin maisemiinkin reissannut, paljon ehtii miljöö muuttua kun edellisestä tapaamisesta on parikymmentä vuotta. Silti minä tuntuu olevan se sama, vain fyysinen olemus on hiukan toinen. Niinköhän maisemassakin? Ainakin se jokin ns. henki on läsnä, ei kulje ajan mukana vaan pysyy ja vaikuttaa samoin kuin ennenkin. Tuo on minusta lohdullista tässä liian hektisessä maailmassa.
VastaaPoistaMinäkin pidän menneisyysmatkailusta. Siinä on jotain nostalgiaa ja haikeutta, mutta pidän niistäkin. On jännä istua oman lapsen kanssa samalla puiston penkillä, jolla muistaa hämärästi istuneensa lapsena äidin kanssa. Ja jotenkin äiti ja minä sekoittuvat...vaikea selittää.
VastaaPoistaKävin tänä keväänä lapsuuteni metsässä, joka oli mieluisa paikka minulle lapsena ja murkkuna. Oli ilo huomata, että metsä oli säästynyt ja yllättävän iso. Pienenä isolta tuntunut kun tahtoo iän mukana kutistua. Haavikko oli vaihtunut lepikoksi, mutta jotkut linnut olivat paikoillaan: pyy siellä missä ennenkin eikä palokärkeä haitannut haapojen vaihtuminen lepiksi. Oli outo tunne: paljon tuttua, mutta myös jokin oli muuttunut. Sisäisesti. Nostalgiakin nosti päätään ja tuntui hyvältä, mutta se ei saanut minua valtaansa. Ehkä siksi, että en kaipaa tuohon ikään. Olen tyytyväisempi nyt.
VastaaPoistaKirjailijatar, heissan. Minä olen miettinyt noita miljöitä kovasti. Tämä nykyinen kotipaikkani on minulle henkilöhistoriatonta, mutta lapsilleni tämä on tärkeää ja tästä tulee jotakin samaa mitä minulla omassa menneessä. Olen pohtinut aiemmin muuttoa, tiedän että itselleni olisi paluu tehnyt ihan hyvää, olen jotenkin niin maisemariippuvainen. Mutta piti puntaroida, kenen maisema on tärkein. Meillä jokaisella on omamme ja kolmella meistä ne ovat juuri täällä, lopuilla kahdella ihan eri paikoissa. Toisaalta mietin että omat tärkeät miljööt saattavat olla arvokkaampia näin, välimatkan päästä. Se jokin nostalginen väritys... Meijerielämää-blogissa Lumikko kehotti muuttamaan lapsuusmiljööseen. Se kommentti on mietityttänyt minua valtavasti.
VastaaPoistaAri, hei. Totta, yleensä tapahtuu kutistumista. Sinulla kävi päinvastoin. Onni! Totta tuo, ettei sitä ikää kyllä kaipaa, vaikka maisemia (ja etenkin ihmisiä) kaipaisikin. Mietin, että murrosikäiselle(-kin) metsä on kyllä hyvä paikka. Sinne mahtuu ihan kaikki, ja elämä saa takaisin oikeat mittasuhteet.