torstai 5. toukokuuta 2022




Kun lapseni olivat pieniä, jokainen heistä menetti vuorollaan parhaan ystävänsä, useampiakin, koska nämä muuttivat, jotkut ulkomaille saakka. Ikävä oli kova, minunkin sydämeni oli särkyä. Tuli uusia kavereita, mutta ei ketään voi korvata. Muistan myös omasta lapsuudestani, kuinka perheemme muutti ja ystäväni jäivät toiselle paikkakunnalle. 

Kati Närhin Kadoksissa (Capuchina Kustannus 2022) kertoo sanoitta ystävän kaipuusta. Se on tärkeä, kaunis, koskettava ja lohdullinen kirja. Kirjassa toistuvan keltaisen värin koen ystävän lämpönä ja toivona. Kirjan loppupuolella tulee mukaan kantikkaan ja pyöreän (syklisyyden, jatkuvan ikävän), sinisen ja keltaisen lisäksi terhakkaa, punaista pörheyttä, eteenpäinmenoa, hyvää muutosta, iloa. 

On hyvä puhua vaikeista asioista, mutta joskus sanat ovat liian vähän tai liikaa. Joskus parasta on läsnäolo, läheisyys, hiljaisuus, yhdessä kokeminen. Pelkkien kuvien varassa etenevä kirja sopii juuri siihen. Kuinka kaunis ja osuva onkaan sanaton kirja englanniksi: silent book. Uskon, että yhdessä katseleminen synnyttää puhetta. Ja sen sijaan, että aikuinen lukee ja selittää, lapsi voi kertoa, mitä näkee ja kokee, ja aikuinen voi välillä kuunnella. Yhdessä voi miettiä vaikkapa kirjan värejä ja muotoja, tehdä oivalluksia. Kirja sopii kaikenikäisille. Sitä voi aikuinen katsella itsekseenkin, etenkin, when feeling blue.

Minulle tuli Närhin teoksesta muistuma Oili Tannisen teoksiin Hippu, Heppu, Miiru, Pommo ym., joissa tosin on hiukan sanoja mutta samoin kuin Närhillä graafista selkeyttä, perusvärejä, ei turhaa kuvallista hälyä. Mieleeni tuli myös JonArno Lawsonin & Sydney Smithin Foothpath Flowers -teos (Walker Books 2016), lähinnä tuon kirjan punahupparinen lapsi, vaikka tekniikka on siinä toisenlaista (Lawsonin & Smithin sanatonta teosta saa kirjastoista ja sen voi katsoa myös YouTubesta).

Kansainvälisen kustannusalan ammattilaiset (dPictus) valitsivat Kadoksissa-teoksen toistaiseksi julkaisemattomien kirjojen parhaimmistoon vuonna 2020. Minäkin pidän tästä kovasti. Voitin kirjan arvonnassa mutta tilasin kirjan myös lahjaksi suvun nuorimmalle. 

lauantai 15. tammikuuta 2022

Luetut, kuunnellut ja aloitetut kirjat 2021

Viime vuonna merkitsin lukupäiväkirjaani nämä teokset. Saatoin lukea myös muita kirjoja, olen aika huono pitämään täsmällisiä listoja. Työhön liittyviä kirjoja en tässä mainitse. Kirjojen nimissä on linkki kustantajan tai Kirjasammon sivuille, joista voi kurkistaa tarkempia juoniselostuksia.

Minun on aina ollut vaikea sanoa kirjoista mitään yleispätevää, en oikein edes osaa lukea kirjoja siten vaan detaljeista tai tunnelmista käsin. Kirjallisuudenopiskelijana oppi antoisaa ja avartavaa lähilukua ja tekemään syviä analyysejä ja tulkintoja teoksista (ja se oli sekä nautinnollista että aikaa vievää), mutta niihin ei ole blogissa eikä lukupäiväkirjassa tilaa, sitaateille, subjektiivisille fragmenteille ja tajunnanvirralle on.

Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku (Tammi 2020).

"Juon kahvia ja yritän ajatella ihmisistä mahdollisimman hyvää. Se on vaikeaa ja tuottaa alinomaa pettymyksen mutta se on minun velvollisuuteni." (s. 53.)

"Yöllä kun kaikki nukkuivat enkä saanut unta, miksiköhän, kuljin pitkän matkan hotellilta keskusaukiolle ja näin koirien häät. Yhtään ihmistä en nähnyt, yhtään valoa en nähnyt, meri se vain liplatti satamassa ja laihat kissat juoksivat pimennoissa. Kaikki tietävät mikä on aamu, päivä ja ilta mutta kukaan ei osaa kuvailla yön koko olemusta. Hengitin syvään mustaa lämmintä ilmaa, katselin selkeänä erottuvaa Linnunradan roisketta ja ajattelin ihmisistä hyvää." (s. 68-69.)

Tämä taitaa olla kolmas tai neljäs Pääskyseltä lukemani teos. Kaikissa oli jokin traaginen tapaus. Tässä se pysyi kuitenkin taustalla mutta sävytti tunnelman piinaavaksi, trillerimäiseksi, sama sävy oli Sieluissa (Tammi 2015). Pidän kovasti Pääskysen ilmaisusta, siinä on kummallisella tavalla yhtä aikaa jotakin totisen aitoa, ellei peräti lakonista, ja arkisen lohduttavaa, välillä kieli liikahtelee lyyriseksi ja hyödyntää esimerkiksi listaamista, sanalitanioita. Nautin tavattomasti tällaisesta proosallisen ja lyyrisen symbioosista, raja-aitojen rymistelystä.

Tarina alkaa tammikuusta. Romaanin minä-kertoja Matti on työtön, hänellä on aikaa ajatella, tehdä havaintoja, kirjoittaa, kuljeskella ja miettiä elämäänsä ja olojaan. Vaimo työskentelee opettajana, tytär käy päiväkotia, asioita yhtäkkiä ennalta-aavisteleva murrosikäinen poika koulua. Matti potee irrallisena ja uuteen pikku paikkakuntaan vielä tottumattomana tarpeettoman ihmisen ongelmaa ja on kertojana epäluotettava, mutta hän tunnustaa sen kuin olisi syytetyn penkillä:

"Halusin niin kiihkeästi olla erityisopettaja Mäntypuiston koulussa ja arvostettu kylämme asukas etten pysynyt totuudessa. Olen ollut opettajan sijainen, en opettaja. Lähdin vinoon heti alussa enkä pystynyt enää korjaamaan suuntaani. En tiedä mikä minuun meni. Mutta tästä lähtien pysyn totuudessa, vain ja ainoastaan totuudessa, mitään siihen lisäämättä. Haluan olla kunnon ihminen. Minulla ei ole salaisuuksia, en pakene määritelmiä. Olen kiinteä, perusterve, puistattavan tavallinen ihminen. En ole missään erityisen lahjakas, olen läpikotaisin keskiverto." (s. 139.)

Mietin kirjaa lukiessa (perhe-)elämän samankaltaisina toistuvia päiviä, myös sitä, miten paljon merkityksiä, arvoa ja syvyyttä ulkoinen tapahtumattomuus ja tavallisuus voivat sisältää. Mietin pienen paikkakunnan elämää, jota jokin traaginen tapaus säröö. Uhan tuntu hiiviskelee vierellä, elämä jatkaa silti omanlaistaan kulkua, tapahtuneesta tulee tarina, jota joskus muistellaan, pieni paikkakunta värittyy tragedioilla ja tarinoilla erityiseksi. En enää muista, oliko Sieluissa maagista realismia, tässä oli, hienovaraisesti.

Melkein tekisi mieli lukea tämä kirja uudelleen, miettiä kaiken toistumisen tuntua, Päivääni murmelina, kuuta ja unia (jo Aarne-pojan ensimmäisen luvun uni on enteellinen, liittyykö hänen muukin ennalta näkemisensä siirtymävaiheeseen, murrosikään, joka on juuri alkanut?), pikkupaikkakuntien elämää ja hierarkioita, romaanissa hienosti kuvattujen ukkoköörien psykososiaalista merkitystä, romaanin nimeä, alun aurinko-mottoja, liikkumattoman auringon liikettä eli nousemista kirjan lopussa, jossa yksi vuosi uudella kotiseudulla on vierähtänyt, perhe isää myöten on alkanut sopeutua ja eletään vuoden pimeintä aikaa, joulukuuta:

"Tämä on alkanut. Tämä alkaa siitä kun muutaman tunnin kuluttua aurinko nousee kuten aina ennenkin. Kun me heräämme ja näemme sen me sanomme kuten aina ennenkin: aurinko nousee." (s. 165.)



Venla Saalo: Kukkia maan alla (Gummerus 2020).

Upea kirja! Melankolinen mutta ei synkkä. Heinäkuu, kukkia, maanalaista ja -päällistä, juuret, rajat, siirtolaisuus, kyselevä lapsi ja pohtiva äiti, velisuhde, vaikea äitisuhde, Berliini, Puola, Tunisia, poissaolo, etäisyydet, välimatkat, risteämiset ja kohtaamiset, talot ja asunnot, värit, usean pienen elämän uskottavan hieno kuvaus. Romaani on vähäeleinen ja ohut (olisin lukenut enemmänkin) mutta tiheä. Ja kuinka upea tuo kirjan kaksoismerkityksellinen nimi!

"Maan alla Pankstrassen asematunnelmissa on Marianna.
Hän asettelee maljakoihin kukkakaupan edustalle lisää kirjavia tulppaaneja. Mitä kirjavampia, sitä houkuttelevampia.
Värit täyttyvät vuosien mittaan merkityksistä ja enteistä, hän ajattelee. Sävyt syventyvät niin että niihin voisi upota. Persikan ja hiekan ja roosan sävyt miltei soivat hänen silmissään. (--)
Asematunnelissa on viileät, harmaat seinät.
Marianna tarkkailee työmatkalaisten nahkasalkkujen ruskean sävyjä. Lasten kenkien neonvärejä. Berliiniläisten ihonvärejä mahonginmustasta lumenvalkeaan, hiusten pohjasävyjä, silmiä, huulia, mainosvaloja. Pankstrassen asematunnelin tuhansia harmaita. Jopa Mariannan yöt ovat niin täynnä värejä, että silmiä särkee aamuisin. (--)
Monet katsovat loistavia kukkia ohi kulkiessaan pitkään. He ammentavat itsensä niin täyteen värejä kuin ehtivät. Katsominen ei maksa mitään. Vasta, kun on pakko, he kääntävät katseensa takaisin asematunnelin harmaaseen." (s. 11-12.)


Marianna Kurtto:
Seitsemäs piste (WSOY 2021).

"Minä olin isällesi aina uskollinen.

Kuinka tylsä elämä, joku voisi sanoa, ja kuolema sitäkin unettavampi. Mutta päivissä oli taikaa. Esineissä hehkui valo. Usein hivelin jälkiruokakulhon reunaa kun kukaan ei katsonut. Matonkuteet, joita kertyi vähitellen joka laatikkoon, olivat kuin tiivistelmä tunneista joita kannattelin sisälläni. Minun muistoni ovat tuskin sen kummempia kuin sinunkaan. Jokaisella on janansa, jolle kuvat järjestyvät, ja lopulta sekoittuvat kuin tuuleen viskatut pelikortit. Emme ole kovin luotettavia. Mutta jos minä ryhdyin lämmittämään saunaa, se kyllä lämpeni, ja illallisen valmistin mistä tahansa eteeni isketystä kimpaleesta.
Ja sitten olitte te, sinä ja siskosi, janan tihein kohta. Kaksi sydäntäni, sinä napakasti sykkivä sininen ja siskosi – niin, hänen väriään ei voi noin vain määrittää. Valaistusolosuhteet vaikuttavat häneen enemmän kuin muihin, ja se tekee hänen olostaan tukalan. Juuri nyt puhuisin oranssista, hän nukkuu lapsuutensa sängyssä kuin puolivalmis kerttu, jonka siipien pigmentti ei vielä riitä punaiseen. Hän ei koskaan opi lentämään. Hänen sielunsa spektri värähtelee poikkeavilla aallonpituuksilla. (--) siskosi on talolla ja odottaa sinua, koettakaa olla potkimatta toisianne hengiltä. (--) Istuisitte vaikka hetken kuistilla, kädet toistenne hartioilla, ja minä ottaisin teistä kuvan." (s. 216.)
Ihmeellinen romaani perheestä, lapsuudesta, vanhemmuudesta, kasvamisesta, sisaruudesta, kateudesta, ihmissuhteista, työntekjästä, joka maalaa taigalla pisteitä leppäkerttujen selkään, katastrofista, kuolemasta, muistoista, unelmista, materialismista, kateudesta, Taivaastakin.
Pidin tavattomasti Marianna Kurton romaanista Tristania (WSOY 2017). Myös tämä kirja lumoaa upealla kielellään, rakenteellaan, pistävän (pistevän) tarkkanäköisellä mutta silti haikean kauniilla ihmiskuvauksella, tiheydellä ja kerroksilla, surrealistisella selittämättömyydellä, sillä ettei juonta voi kertoa parilla virkkeellä, ehkä mitään suoraviivaista tarinaa ei edes ole, ja sillä, ettei se ole olennaista.
Minulle yksi hyvän kirjan kriteereistä on se, että sitä lukiessa oma ajattelu aktivoituu, oma jämähtänyt ilmaisu tulee pöyhityksi ja mieleen alkaa tulvia lauseita pyytämättä, yrittämättä, eli lukeminen on parhaimmillaan myös kirjoittamista. Hyvä kirja on tietämättään aina eräänlainen opastaja, rinnalla kulkija tai eteenpäin kannustaja omassa kirjoittamisessa. Seitsemäs piste kykeni tuohon. Ja eikö tuossa sitaatissa ole jotakin samaa arkisuuden ylistystä ja kertojan luotettavuuden kyseenalaistamista (kaikki muistot ovat subjektiivisia ja totta vain kertojalleen?) kuin Pääskysen romaanissa?


Jenny Erpenbeck:
Mennä, meni, mennyt (suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2015).

"Vasta nyt Richardin mieleen juolahtaa, että hänen tapansa katsoa järveä on ollut tiukasti sidoksissa siihen muistikuvaan, että viime kesänä joku hukkui sinne. Järvi on aina tulevaisuudessakin järvi, jossa joku on kuollut, ja silti aina myös erittäin kaunis järvi: aamuisin sen päällä leijuu usvaa, keväisin sen vedenpinnan poikki lipuu sorsapariskunta poikastensa kanssa jättäen jälkeensä vanan, vuodesta toiseen tuoreet kaislat syrjäyttävät rannoilla ruskeiksi kuivuneet korret, järvi, jonka rannoilla sudenkorennot kuoriutuvat, jonka hiekkaisella pohjalla simpukat lepäävät, järvi, jossa kalat uintiretkillään vilahtavat levien välistä aivan kuin vihreys olisi niiden metsä, auringossa hohtava järvi, ukonilmalla synkkenevä järvi, ja talvesta toiseen jäätynyt, toisinaan lumen peittämä paperinvalkoinen järvi. Ehkä Richard menee taas uimaan, joka tapauksessa hän ainakin istuu rannalla ja on onnellinen vettä katsellessaan, kuten on ollut menneinä kahtenakymmenenä vuotenakin. Rashid sanoi eräässä keskustelussa Richardille, että edes muisto ihanasta elämästä perheen kanssa ei riitä lohduksi, koska muisto on sidoksissa menetyksen aiheuttamaan tuskaan, eikä hänellä muuta ole. Mieluiten leikkaisin muiston irti itsestäni, Rashid oli sanonut. Cut. Cut. Elämä, jossa tyhjän nykyhetken valtaa muisto, jota ei vain voi kestää, elämä, joka kieltäytyy paljastamasta tulevaa, sellainen elämä on varmasti raskasta, Richard ajattelee, tavallaan elämä ilman vastarantaa." (s. 404-405.)

Upea! Hieno kannanotto pakolaiskysymykseen! Tarkkanäköinen ja humaani teos, kasvutarinakin. Lähimmäisenrakkaus! Berliini nyt ja aiempi, jaettu Berliini päähenkilön kokemana. Pidin kovasti järveen kadonneen veneilijän sinällään irrallisen oloisesta tarinasta romaanin muun kertomuksen ohessa (ja siitä tulee kytkös Pääskysen teokseen), vaikka oikeastaan juuri tuo tarina on allegoriaa koko kirjan kuvaamalle maailmalle. Tässä romaanissa kuvataan osuvasti sitä, miten ihminen muuttuu enemmistön silmissä mitättömäksi menettäessään kotimaansa, kotipaikkansa tai asemansa, ongelma koskee myös päähenkilöä hänen jäätyään eläkkeelle professuuristaan. Jokainen meistä on myös ei kukaan, sitä ei sovi unohtaa. 

Tämän kirjan rinnalle sopisi Berliini-miljöön takia varmasti Meri Valkaman Sinun, Margot (WSOY 2021), jota en ole vielä lukenut.


Anne Swärd: Jackie (suom. Jaana Nikula. Otava 2021).

"Kumpikaan ei nuku, he valvovat yhdessä. Mies ei ole koskaan tavannut ketään, joka nukkuisi vähemmän ja katkonaisemmin kuin hän itse. Sama kuvio joka kerta: Jackie tulee sisään, kiertelee ullakolla ja heittäytyy sänkyyn vaatteet päällä. Tai lysähtää telkkarin ääreen. Mies osti telkkarin, koska tuli ajatelleeksi että Jackie ehkä haluaisi sen eikä tällä olisi sitten niin kiire pois. Jackielle on luonteva ja välitön suhde tarpeiden tyydyttämiseen, hän käpertyy mihin tahansa kuin puolikesy kotieläin, joka on ollut koko yön metsästämässä. "Mitä jos minä tekisin samalla tavalla?" "Miten?" Jackie kysyy puolinukuksissa. "Tyydyttäisin kaikki tarpeeni noin vain." "Etkö muka tyydytä? Luulin, että olin oppinut sen sinulta." Miehestä on ihanaa nähdä Jackie makaamassa sohvalla tai tuntea hänen tuoksunsa isossa asunnossa. Toisinaan Jackie heittäytyy tyttömäiseksi kuin ei vain jaksaisi olla kaiken aikaa aikuinen, aikuisuus on hänelle vielä niin uutta, että se käy voimille, mies muistaa hyvin millaista se oli." (s. 137-138.)

Tämä oli minulle pettymys, odotushorisonttini saattoi olla väärässä asennossa, se usein on. Romaani oli toki ns. taattua Swärdiä: psykologinen, trillerimäinen, imaiseva, elokuvallinen ja nopeasti luettavissa mutta kielellisesti lattea. Jätän huonot kirjat surutta kesken, tämän luin loppuun, joten kyllä se otteessaan piti mutta ei jäänyt pohdituttamaan (hyvällä tavalla) jälkeenpäin.

Romaanissa puhutaan Jackien miehistä, mieskokemuksista. Kerrotaan hänen aiemmasta elämästään maaseudulla. Päähenkilö on 19-vuotias tyttö. Koin epäuskottavana, että hänellä olisi ollut maalla niin paljon kokemuksia ja vieläpä miehistä, ei pojista. Tuohon olisin kaivannut tarkennusta. (Harmittaa, kun lukiessa alkaa miettiä näin joutavia.)

Koin, että tämä on jo nähty (koettu) ja luettu moneen kertaan. Kaikki on arvattavissa alusta asti. Koin suurin piirtein kaiken kliseisenä ja stereotyyppisenä miljöötä myöten. Susi-motiivista olisi saanut irti enemmänkin. Kirja- ja leffamainintojen kohdalla mietin, onko tämä pastissi. Aikakauden kuvaus tuntui (jälkeenpäin?) päälle liimatulta, name droppingia ja radiosta uutisia, Palmen murha. Olisiko tarina toiminut ilman aikakauden alleviivaamista? Teoksen asetelmahan on (valitettavasti) ajaton, klassikko.

Mutta loppuratkaisu miellytti, siinä oli saarisymboliikkaa ja emansipaatiotunnelmaa. Muuten naiset nimettömän miehen äitiä myöten vaikuttivat tahdottomilta. Valinta oli varmasti tietoinen ja kuvasti pinnettä ja ansaa, johon ihmissuhteissa voi pahimmillaan joutua. (Ja nyt tästä parisuhteesta tulikin mieleeni Jotunin Huojuva talo!)



Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä (suom. Asko Sahlberg. Teos 2012). Linkissä itsenäinen blogitekstini teoksesta.

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma (S&S 2021).
Olen lukenut Vanhatalon kaikki kolme omaelämäkerrallista non-fiktioteosta ja pitänyt kaikista. Tuntemani maailma on itsenäisten teosten muodostaman trilogian viimeinen osa. Koin sen aiempia teoksia väljempänä, ikään kuin hengittävämpänä. Katsoin viime vuoden aikana useita sarjamurhaaja- ja murhasarjoja, joten pidin teoksen psykopaattipohdintoja kiinnostavina ja raikkaina, en ole osannut ajatella asiaa loputtomasta empatiasta vapautumisen kannalta (tunteisiin eläytymisen väsymys). Teoksessa oli monta puhuttelevaa kohtaa, kuten minuuden taakasta vapautuminen: Olla vain joku, "jonka tajuntaan maisema heijastuu. (s. 84) (--) havaitse, jotakin minkä tahdon tallentaa. Liukenemisen, halun kadota kokonaan." (s. 127.) ja "Kun kirjoitan fiktiota, koen vapautuvani itsestäni tavalla, joka on muutoin ulottumattomissani. Kuvitteellisiin hahmoihin eläytyminen katkaisee jatkuvan itsetarkkaillun ja saa minut unohtamaan itseni. Heidän elämäänsä uppoutuminen tuntuu vähän siltä kuin löytäisin mieleeni kätketyn uloskäynnin ja onnistuisin karistamaan jotakin kannoiltani." (s. 131.)

Tämä kirja käy (tietämättään) dialogia paitsi Kirkkoisä Augustinuksen kanssa ("Minä olin edelleenkin se onneton paikka, jossa en voinut olla, ja josta en myöskään voinut pois päästä. Sillä kunne olisi sydämeni päässyt sydäntäni pakoon? Kunne olisin minä päässyt itseäni pakoon? Kunne en olisi seurannut itseni mukana?") myös Fagerholmin ja Johnsonin meriesseiden kanssa ja toi mieleeni Big Blue -elokuvan (Le Grand Bleu, ohj. Luc Besson, 1988), jonka katsoin perheen kanssa toistamiseen jouluna.




Maria Jotuni: Huojuva talo (1935/ Otava 1963).
Kuuntelin mieheni kanssa Ylen Audio Areenasta äänikirjana (lukijana miellyttävä-ääninen Erja Manto) pitkillä automatkoilla, joita osui viime vuoteen vähän. Huojuva talo on psykologisesti tarkka romaani, siinä kerrotaan Lean ja Eeron piinaavan sairas ihmissuhde, aluksi hurmaavasta Eerosta paljastuu ihmishirviö ja kotityranni, Lean loputonta konemaista kärsivällisyyttä ihmettelimme. Pitkät dialogit, jotka taittuivat usein Eeron valtaviksi monologeiksi, olivat paikoin puuduttavia. Loppuratkaisu tuntui hätäiseltä, romanttiselta hutaisulta (lukijan lohduksi) eikä sopinut ollenkaan tyyliin, sen olisi voinut jättää kokonaan pois, ja teos olisi voinut päättyä aiempaan, hienoon hautausmaakohtaukseen. Romaani alkaa jo Lean lapsuudesta ja kertoo myös Lean vanhemmista, siskosta ja muista sukulaisista. Huojuva talo on siten paljon enemmänkin kuin yhden helvetillisen avioliiton kuvaus.

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Like 2017). 

"Elämän tarkoitus on olla pellolla hyvällä säällä ja lukea kirjaa sisällä sateella." (Keichi Hayami, Luola-Aapa, s. 90).

Upea, syvästi humaani valokuvateos, hieno verbaalinen ja visuaalinen kannanotto! Kiehtovia, koskettavia tarinoita, karua realismia ja valaisua sille, miten mahdotonta Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun syrjäkylillä eläminen voi olla esimerkiksi palveluiden heikentymisen tai puuttumisen, epäsuotuisten kuntaliitosten tai kylien tyhjentymisen vuoksi. Kirjassa pääsevät ääneen niin lapsiperheet, vanhukset, flamenco-taiteilija kuin Suomen viimeinen vienalainen runonlaulajakin. Äänen saavat he, jotka eivät ole koskaan poistuneet kotikonnuiltaan, he, jotka halusivat muuttaa Japanista Suomen syrjäkylälle ja hän, joka on käynyt etsimässä onneaan muualta ja palannut takaisin:

"Muutin Tampereelle jo ennen kuin ylioppilasjuhlat oli pidetty, halusin niin kovasti pois maalta. Minusta tuntui, että taivas aukenee, kun pääsen Tampereelle. (--) Se oli ihan järkyttävän iso virhe. Asuin puolitoista vuotta siellä ja se oli ihan paskaa aikaa. Musta tuli siellä sairas. Mulla oli koko ajan huono olla. (--) "Kun muutin takaisin maalle, huomasin, että perhana, kaupungissa asuminen ei vain sovi mulle. Se on liian kiihkiää, mulla oli yksinäisempi olo kaupungissa kuin maalla." (Agrologi Maria Vanhatalo, Lasikangas. s. 252.)




August Strindberg: Ulkosaaristossa (Suom. Antero Tiusanen. Otava 1999). 

Tästä tuli mieleen aika ajoin Lehtosen Rakastunut rampa, molemmissa on epäonninen rakkaustarina ja Nietzsche-yhteys, kummankin miespäähenkilöissä on paljon samankaltaisuutta, vaikka he ovat sosioekonomiselta asemaltaan toistensa vastakohdat. Ulkosaaristossa-romaanin päähenkilö, kummallinen ja yksinäinen intendentti ja esteetikko Axel Borg on yli-ihmisyysopeissaan ja luokitteluissaan raadollinen, muuten säälittävä ja koominen. Borgin pitkät pseudotieteelliset monologit muistuttavat Jotunin Eeron loputtomia paasauksia. Suljettuun saariyhteisöön muutto vailla hengenheimolaista on kammottavaa, pilkan kohteena oleminen ja ulkopuolisuuden tunteet on kuvattu hienosti. Kirjassa on upeita kohtauksia mm. eri kalojen liki lyyrinen kuvailu:

"Mutta ylempänä, valoisammassa ja lämpimämmässä vedessä liikkuu kaunis, joskin syvämielinen ahven, Itämeren ehkä luonteenomaisin kala. Se on rakenteeltaan kelvollinen ja vakaa, joskin vielä hiukkasen kömpelö, kuten kosteri, (--) luonteeltaan se on pohjoismaalainen, hiukkasen filosofi ja hiukkasen merirosvo, seurallinen erakko, pintaeläjä (--)

Ja sitten on meren kotka, Itämeren kalojen kuningas, sulavarakenteinen kutteritakiloitu hauki, se rakastaa aurinkoa, eikä sen muita vahvempana tarvitse arkailla vaaleita värejään. Se oleilee kuono vesirajassa ja nukkuu aurinko silmissään, näkee unia maan kukkakedoista ja koivuhaoista, joille se ei ikinä pääse, oman kostean maailmansa yllä kaareutuvasta ohuesta sinisestä kuvusta, missä se tukehtuisi - vaikka linnut kaikesta huolimatta uivat siellä kevyesti karvaisilla rintaevillään." (s. 58-59.)

Kieli on kauttaaltaan nautittavaa. Päähenkilön mielenliikkeitä kuvataan upeasti:

"Pienen saaren kallioiden korkeus painosti ja ympärillä kaartuvan meren horisontti ahdisti. Vanha tunne tilan riittämättömyydestä heräsi ja hän lähti kiipeämään kalliolle, kunnes pääsi korkeimmalle tasanteelle, joka oli ehkä kaksikymmentäviisi metriä merenpinnan yläpuolella. Siihen hän kävi pitkälleen katselemaan avaruutta. Nyt kun silmä ei voinut tavoittaa mitään, ei maata eikä merta vaan näki ainoastaan sinisen kuvun, hän oli vapaa, eristetty kuin eetterissä leijuva kosminen siru, joka tottelee vain painovoimalakia. Hän tunsi olevansa ypöyksin maapallolla, ja maa oli pelkkä ajopeli, millä hän kiersi rataa, (--) Mikään ei muistuttanut lähimmäisistä, yhteiskunnasta, laeista, tavoista, kaikki se oli pyyhkäisty pois nyt kun hän ei nähnyt yhtä ainoata palasta siitä maasta, mihin oli ikuisesti sidottu, ja niin hän antoi ajatusten kirmata kuin vapauteen lasketut vasikat, jotka loikkivat häntä oikosenaan kaikkien esteiden yli, (--)." (s. 44-45.)


Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019). 

Tämä kirja yllätti. Alun turhan naturalististen teinipoikien alushousukuvausten jälkeen jaksoin lukea ja tarina imaisi. Näennäisen kepeä teos, tarkkanäköistä ihmissuhde- ja henkilökuvausta, kolmiodraaman jokainen osapuoli sai puheenvuoron ja osoittautui inhimilliseksi, kertojalla oli ymmärtävä lämpö henkilöitään kohtaan ironisesta otteesta huolimatta. Tunnistin tästä mm. fiiliksiä (äidinkielen)opettajuudesta, keski-iästä, oman tilan tarpeesta, väsymyksestä. Hieno loppuratkaisu! Hyvä Ingrid!



Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7. Levottoman ajan kirjeitä (Westön kirjeet suom. Laura Beck. Otava 2019). 

Pidän kirjeromaanista genrenä, vaikka julkistamista varten kirjoitetuissa teksteissä on toki aina tietty suodatin tai varovaisuus, ellei fokus ole alunperinkin etäännytetty, selkeän kaunokirjallinen kuten Wallinin ja Hannimari Heinon upeissa Matkakirjeissä ja Puutarhakirjeissä. Tässä teoksessa näkyi kahden kirjailijakollegan lämminhenkinen ystävyys, pohdittiin työ- ja perheasioita, isyyttä, musiikkia, ilmastonmuutosta, nostalgiaa, Me Too -kampanjaa, rohkaistuttiin, avauduttiin, tuettiin. Luin näitä pitkiä kirjeitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, usein liian myöhään. En muista teoksesta enää juuri mitään, mikä ei kerro kirjan laadusta vaan huonosta muististani. (Lainasin kirjan kirjastosta, joten sitaattiakaan ei ole antaa.)

Jelena Guro: Taivaan pikkukamelit. Päiväkirja 1909-1912 (suom. Pia Koskinen-Launonen. Otava 1999). 

Olen lukenut näitä kirjailija ja kuvataiteilija Guron runoja ja päiväkirjakatkelmia sieltä täältä, en siis vielä kaikkea, suomentajan jälkipuhekin on lukematta (jotenkin en malta!). Tämä on niin ihmeellinen, omalaatuinen kirja, se alkaa resonoida ja avata mieltä, vaatii tilaa ja aikaa, tekee hyvää ja saa huokailemaan ihastuksesta: Ah! Oi! Teoksessa ovat läsnä sekä kristinuskon Jumala että personoitu luonto, panteismi (vrt. Helvi Juvonen, välillä, etenkin puukuvastosta, tulee mieleen myös Lassi Nummi). Metsä hohtaa läpivalaistuna, sisältää eräänlaisen iäisyyden, vaikka aika jää metsän ulkopuolelle ja metsässä oleva "sinä" muuttuu osaksi luontoa ja ymmärtää vastuunsa:

"Sitten jossakin olemuksessasi sinä muutut vähän sinikelloksi, ja se muuttuu vähän sinuksi. Nyt ei tule mieleesikään poimia sitä tai tallata tunnottomasti sen päälle. (--)

Kaikkialta nyt — pikkuruiset terävät hännät, pienet sammalkumpareet, lehdet, kuivat risut, täplät puiden rungoilla tuijottavat sinua.

Eikä sinun silloin tekisi yhtään mieli lähteä metsästä." ("Männikkö"-runo s. 106-107). 

Teksteissä rukoillaan korkeita kuusia, puhutaan tuulelle ja lauletaan rantaviivalle, kerrotaan esimerkiksi, että kesäisestä onnesta syntyvät sanat, kaikki hyvät sanat ja miksi runoilijoiden, "tulevaisuuden merkkien luojien", olisi kuljettava paljain jaloin ja annetaan (myös humoristisesti) sijaa näennäiselle joutenololle, uljaalle, haaveksivalle laiskuudelle, joka onkin usein edellytys luovalle työlle:





Juha-Pekka Inkinen: Miten tavarat ovat. Sisustamisen toisinajattelijoita. (Taide 2018). Runsauden ja "visuaalisen tiheyden" ylistys ja konmarituksen vastakohta. Valokuvateos kiintoisista kodeista ja niissä asuvista henkilöistä ja heidän "muistovarastoistaan". Nautiskelin tästä kirjasta työpäivinä kahvitaukohetkillä. Harmi, etten huomannut ottaa kirjasta kuvaa! Täältä pääsee kuitenkin katsomaan makupaloja ja lukemaan kirjan hienon taustaideologian: vapaus, villiintyminen, visuaalisuus, monimuotoisuus.

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021). 

Ihana! Tämä teos alkaa elokuusta ja matkasta metsään ja päättyy aamun ja päivän rajamaille syksyyn ja kotiin, jossa parvekkeen ovi on auki. Olen pitänyt Erämajan aiemmistakin teoksista. Niissä kaikissa on soljuvaa kieltä, vinha rytmi, sanoilla leikkimistä, niiden juoksuttamista flow'ssa, laulullisuutta, listoja, luetteloita, runon kielelliset ja typografiset keinot ovat upeasti käytössä, hienoa, huolettoman oloista sekä ylevää että populaaria intertekstuaalisuutta (Cheekistä ja Rautavaarasta Hellaakoskeen ja Raamattuun), iloa ja valoa, piiloviisautta, haikeutta ja kipuakin, sukupolvia, yleistä ja yksityistä historiaa, muistoja, ihmissuhteen päättymisen jälkeistä eloa, terveellistä vastaan vänkäämistä tai kapinamieltäkin ja luutuneiden elämänviisauksien kyseenalaistamista:

"Sanovat ettei se vaihtamalla parane, kyllä paranee.
Männikön takana rinne sinisenä, sinne.
Näköni terävöityy, muistini herää, mustikka, juolukka, puolukka.

ei tämä tähän jää, muistan mitä käenkaalista sanotaan,
ketunleipä, revonrieska, kukat, jotka jäivät alkukesästä aukeamatta
pölyttävät itse itsensä.

Sanovat että nuoruus on vaikeaa, mutta kyllä se siitä sitten
helpottaa, ei helpota, kaikki iät ovat vaikeita, kaikki ajat etsikkoaikoja,
kivet jätän kääntämättä.

Sanovat, että rehellisyys maan perii, ei peri,
on nähtävä totuuden taakse, osattava valehdella kaikissa väreissä,
maailmankaikkeus on sininen.

Elämä kantaa? Ei kannata kokeilla
siivetönnä lentää, miten tämän nyt selittäisi ja kenelle,
muurahaisella on kovin pienet korvat."
(s. 18.)




Deborah Levy: Elämisen hinta (suom. Pauliina Vanhatalo. S&S 2021).

Deborah Levy: Mitä en halua tietää. Vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?" (suom. Pauliina Vanhatalo. S&S 2021).

Näissä Levyn kahdessa teoksessa (trilogian kolmas osa Omistuskirjoituksia ilmestyy ensi vuonna) eli elävissä elämäkerroissa, kuten hän itse teoksia nimittää, on jotakin samaa kuin Rachel Cuskin trilogiassa: naisena ja naiskirjailijana oleminen, eläminen, tiedostaminen, työskenteleminen, toteava ilmaisu, Elämisen hinnassa ja Cuskin Siirtymässä (suom. Kaisa Kattelus. S&S 2019) muutto huonokuntoiseen taloon lasten kanssa avioeron jälkeen, oma tila. 

Mitä en haluaa tietää alkaa kuvauksella, jossa minä-kertoja matkaa lentokoneessa Mallorcalle kirjoittamaan tuttuun, halpaan hotelliin, jossa kaikki pysyy vuodesta toiseen ennallaan. Myös Cuskin teos Ääriviivat (suom. Kaisa Kattelus. S&S 2018) alkaa lennolta, kun Fayeksi nimetty päähenkilö matkaa Ateenaan opettamaan luovaa kirjoittamista. Levy on Cuskia ärhäkämpi ja sirpaleisempi klassikkositaatteineen (Duras, de Beauvoir, Woolf ym.), kummankin teokset ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia.

Mitä en haluaa tietää -teoksessa kaunokirjallisesta näkökulmasta ihastuttavinta on mykkyyden ja oman äänen löytämisen ja kuuluvuuden tematiikka, hiljaisuus ja äänet, henkilöiden tapa käyttää ääntään. Sitä kaikkea käsitellään monipuolisesti:

"Olin unohtanut miten kaikki huusivat Etelä-Euroopassa, miten ovia paiskottiin kiinni, koirat haukkuivat jatkuvasti ja laaksosta kantautui aina lisää pauketta, kun siellä rakennettiin kiviseiniä ja korjattiin vajoja, kanaloita ja aitoja." (s. 21.)

. Tekstissä kulkee vaivihkaisena motiivina Levyn Mallorcan hotellin eteisaulaan sijoitettu majesteettinen flyygeli, kaunis esine, josta pyyhitään pölyt ja jota kiillotetaan mutta jota kukaan ei soita. Levy kuvailee sitä mykäksi pianoksi ja välttelee sen katsomista. Samassa hotellissa työskentelee naimattomuuden ja perheettömyyden valinnut Maria, puurtaja, paikan sielu ja toinen omistaja, jota tämän alati äreä ja yksin matkaavalle naiselle suoranaista palveluhaluttomuutta osoittava veli, rahakirstun vartija, tuntuu jyräävän. Levy yllättää Marian itkemästä, Maria ei avaudu yksityiselämästään, eikä Levy kysele. Naisten välillä on silti vuosia kestänyt hiljainen ymmärrys, tuntosarvisuus, johon ei tarvita sanoja. Mykkä piano vertautuu hienosti myös Marian tilanteeseen, naisiin hiljenettyinä esineinä. Levyn omaelämäkerrallisen muistelun ohessa kulkee yhtä lailla Marian kehitystarina ja vapautuminen. On kyse herkkyydestä huomata, aistia ja havaita, oikeanlaisesta, hallitusta voimasta ja rohkeudesta saada oma ääni esiin maailmassa, jossa "röyhkeimmänkin kirjoittavan naisen täytyy tehdä ylitöitä rakentaakseen egon, joka kykenee kannattelemaan häntä koko tammikuun, puhumattakaan siitä että se auttaisi selviytymään joulukuuhun asti." (s. 27). 

"(--) mieleeni oli noussut Marian eteisaulan piano, jonka päältä pyyhittiin päivittäin pölyt mutta jota koskaan ei soitettu. En halunnut tietää, että niin kuin tuo piano, myös minut oli suljettu. Jostakin syystä muistin, miten minulla oli lapsena ollut tapana syödä appelsiineja Johannesburgissa. Ensin täytyi löytää hedelmä, joka tuntui kämmenessä sopivalta. Etsin ruokakomeron säkistä pientä appelsiinia, koska ne olivat mehukkaimpia. Sitten rullasin appelsiinia paljaan jalkani alla pehmentääkseni sen. Se vei aikaa, hedelmän oli tarkoitus luovuttaa mehunsa eikä haljeta. Tämä täytyi aistia pelkällä jalkapohjalla. Jalkani olivat ruskeat ja vahvat. Olin voimani tunnossa, kun keksin käyttää niitä johonkin niin pieneen kuin appelsiini. Kun hedelmä oli valmis, tein peukalolla reiän kuoreen ja imin makean mehun ulos. Tämä outo muisto palautti vuorostaan mieleeni säkeen Apollinairen runosta. Olin kirjoittanut sen ylös puolalaiseen muistivihkoon kaksikymmentä vuotta aiemmin: "Ikkuna avautuu kuin appelsiini."

Mykkä piano, appelsiinin tavoin avautuva ikkuna ja Mallorcalle tuomani puolalainen muistivihko kytkeytyivät kaikki toisiinsa. (--)

En tiennyt miten saattaisin työni, kirjoitukseni, maailmaan. En tiennyt, miten ikkuna avattiin kuin appelsiini. Jos jotain, ikkuna oli sulkeutuessaan iskenyt kieleeni kuin kirves. Jos tämä tulisi olemaan todellisuuteni, en tiedä, mitä sillä tekisin. (--)

(--) kirjailijaksi tullakseni minun täytyi oppia keskeyttämään, käyttämään ääntäni, puhumaan vähän kovempaa, ja vielä kovempaa, ja sitten vain puhumaan omalla äänelläni, joka ei ole lainkaan kova." (s. 122-124.)

Han Kang: Valkoinen kirja (suom. Taru Salminen. Gummerus 2021).

"Joskus tuntuu, että puhtaiksi pestyt, jäykiksi kuivatut valkoiset vuodevaatteet yrittävät kertoa meille jotakin. Kun hänen paljas ihonsa koskettaa valkoista puuvillakangasta, se tuntuu välittävän hänelle viestin. Että olet arvokas ihminen. Että unesi on puhdasta ja se, että olet elossa, ei ole häpeä. Juuri silloin, unen ja valveen rajamailla, hän saa kahahtelevien lakanoiden kosketuksesta outoa lohtua." (s. 56.)

Surumielistä valkoisuutta, kuolemaa, syyllisyyttä elossa olemisesta, ymmärrystä siitä, ettei itseä olisi, jos toinen olisi saanut elää, hiljaisuutta, sumua, migreeniä, muutto vieraaseen kaupunkiin (tunnistin Varsovan) ja siellä asuminen, jonka voi lukea myös allegoriana, surussa olemisena myös kaupungin menneisyyden (kuoleman) takia. Toivoin tätä kirjaa joululahjaksi, mutta kirja ei vastannut odotuksiini ihan siinä määrin kuin olin kuvitellut. Koin jotkin tekstit osin liian löyhiksi, liian luonnosmaisiksi. Mutta teoksessa oli kauneutta ja pakahduttavaa (omakohtaista) surua ja pieniä tarinoita, joista pidin kovasti:

"Nenäliina

Oli loppukesän iltapäivä, kun hän käveli / syrjäisen kerrostalon ohitse ja näki sen. Nainen / oli keräämässä pyykkejä kolmannen kerroksen / parvekkeella, kun hän pudotti osan vahingossa / maahan. Viimeisenä alas leijaili valkoinen / nenäliina. Aivan kuin lintu siivet puoliksi supussa. / Aivan kuin sielu, joka etsii haparoiden paikkaa / laskeutua." (s. 60.)

Kirja on jaettu kolmeen osioon: Minä, Hän ja Kaikki valkoinen. Jokaisen luvun lyhyt teksti on otsikoitu. Otsikoissa toistuvat veden eri hyiset olomuodot sumusta huurteeseen, pyryyn, räntään ja lumeen. 

 Valkoinen kirja on esineenä hyvin kaunis. Kirjan kannessa on karkea kangaspinta, sen vastapainona keskellä kiiltäväpintainen valokuva kuin tyyni, tumma lampi ja ääripäävärien valkoisen ja mustan välimaastossa harmaa teksti. (En löytänyt kirjasta tietoa kannen suunnittelijasta.) 

Kirjan alun virkkeestä "Voisinkohan piiloutua lauseiden sekaan kuin valkoisen sideharson taakse?" tuli välähdyksenomainen mielleyhtymä Vanhatalon Tuntemani maailma -teokseen, minuudesta vapautumiseen kirjoittaessa. Näin luetut kirjat käyvät dialogia toistensa kanssa.



Sara Stridsberg
: Rakkauden Antarktis (suom. Outi Menna. Tammi 2019). Aloitin, jäi kesken, aihepiiri oli minulle nyt liian rankka. Kieli oli kaunista. Romaanin alku toi mieleeni Alice Seboldin upean Oma taivas -romaanin (suom. Pirkko Biström. WSOY 2003) ja sopisi sen kanssa luettavaksi.

"Aioin jo antaa maailmanne olla mutta yhtäkkiä palaankin takaisin. Se näyttää kaukaa katsottuna niin kauniilta, utuisen sinertävä ilmakehä joka ympäröi teidän hieman kärsinyttä mutta edelleen kitkuttavaa planeettaanne. Ilmakehän alla pilvet lipuvat verkkaisesti teidän taivaallanne ja syksyisen paljaat puut hamuavat auringonvaloa, ja vielä alempana häämöttää saarten läikittämä musta vesi, joka virtaa mereltä Tukholmaan ja jonka öljynkimmeltävään tummaan pintaan on liimautunut muutama syksyinen lehti. Maailma näyttää yhtä pysähtyneeltä kuin vanha öljymaalaus Kansallismuseon seinällä. Vasta lähempänä erottuu liikettä, lentokoneita ja lintuja taivaalla, ihmisiä maankamaralla, matoja jotka ryömivät kukissa ja kuolleiden silmissä.

Yritän keskittyä siihen mikä ei tee kipeää. Lapseen, joka kulkee kadulla ilmapallo kädessään eikä malta olla vilkuilematta sitä vähän väliä koska se on  niin hieno - katson kaneja, jotka telmivät öisin nurmikolla isojen sairaaloiden edustalla, katsoin usein valoa, sitä miten se muuttuu koko ajan niin kuin kaleidoskoopissa. Jollain tavalla saan siitä lohtua.

(--) Varon katsomasta liikaa pahuutta. Olen jo nähnyt pahuuden." (s. 10 ja 11.)

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (suom. Outi Menna. Tammi 2016). Aloitin, myös tämä jäi kesken. En oikein osaa sanoa, miksi. Putosin kaiken aikaa kärryiltä henkilöistä (keskittymiskyky on ollut koetuksella). Heidät tuotiin tarinaan kuin tutut, nimettiin mutta ei juurikaan esitelty, hiljalleen valkeni, kuka oli kukin. Samoin oli Rakkauden Antarktiksessa


Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia (S&S 2021).

 Wallinin runo- ja kirjeteokset ovat inspiroineet, hän on taitava! Tässä psykologisessa esikoisromaanissa on useita aikatasoja, ajan pohdintaa, muistamisen problematiikkaa, kiehtova perheasetelma: aikuinen tytär, jäkälätutkija Veera, hoivakodissa isä Johannes, kadonnut Ursula (tuli mieleeni oma romaanini Kohina, sen perhekuviot, muistelut ja Ilse/Ursula, joka katosi Venetsiaan). Tytär ja äiti pääsevät vuoron perään ääneen kertojina. Wallinin kieli on syvää, tiheää, lumoavaa ja lyyristä.

"Muistot pirstoutuvat fragmenteiksi ja lapsuusmaiseman voi kirjoittaa vain epätarkoiksi ja ikuisesti keskeneräisiksi virkkeiksi. Ehkä mikään tärkeä ei suostukaan kieliopin lainalaisuuksiin; ei sinun kuvasi, ei meidän kuvamme, ei perhekuva." (s. 9.)

"Sinä hortoilet ajatusteni lohkeilevalla pinnalla, nostat pellonlaidassa kätesi tervehdykseen ja olet hetken aikaa siinä, olemassa. Sitten savisesta maasta nousee sumuksi tiivistyvä kylmä." (s. 21.)

"Valkoiset vuodevaatteet kahisevat, rintakehään kohoaa hiki eikä uni tule. Käytävältä kuuluu askelia ja jossakin etäällä soi radio: iskelmiä, uutisia, iskelmiä, Muistatko Monrepos´n, muistatko. Radio pannaan kiinni kymmeneltä ja silloin äänet vaihtavat rytmiä ja suuntaa, taajuutta.

Huoneet ovat identtisiä, nukumme viivasuorissa riveissä. Tila on alun perin tarkoitettu useammalle, mutta meille suodaan yksityisyys. Olemme horisontaalinen ja vertikaalinen säännönmukaisuus. Eikö sitä voikin sanoa kauneudeksi?

Matematiikaksi?

Kivun järjestelmäksi?

Olen oppinut, että turvallisuuden voi määritellä näinkin: kolmas kerros, yhdeksän neliömetriä ja seinät paksua kiveä. Ikkunan takana on taivas. Silti huone ummistuu ja kasvaa joka yö täyteen puita, lepattaa pimeänlintuja kuten pöllöjä, kuten huuhkajia.

Kuten pöllöjä.

Kuten huuhkajia kuten puita." (s. 51-52.)

"Sinä yönä, kun tytär sai alkunsa, sanoin miehelle että rakastan. Kun tytär sai alkunsa, sanoin että rakastan, mutta ajattelin satamakaupunkeja: Helsinki, Rotterdam ja Singapore. Ajattelin konttisatamia, lentosatamia, suojasatamia ja tavarasatamia, öljysatamia ja vierasvenesatamia.

Ajattelin reittejä ulapalle. Syvään aukeavaa valoa ja kimmellystä, joka ulottuu pohjaan asti.

Klaus sanoo, ettei sellaista valoa ole." (s. 53.)

Wallinin tekstillä on sama vaikutus kuin Marianna Kurton: on vaikea jatkaa lukemista, koska teoksen maailma on niin mielenkiintoinen ja kieli niin upeaa, lyyristä, omalakista, sementoitunutta kieltäni ja ajatteluani hyvällä tavalla moukaroivaa ja inspiroivaa, on pidettävä taukoja tai lähdettävä kirjoittamaan, jottei lehahtaisi innostuksesta lentoon. 

Aloitin tämän Wallinin esikoisromaanin lukemisen hetimiten sen ilmestyttyä, se on yhä kesken. Odotan elämään suvantokohtaa, jossa nauttia kaikessa rauhassa ja lukea silti teksti yhdellä kertaa, kokonaisuutena.



torstai 22. heinäkuuta 2021

                                                 





Eräs mökkiloma. Hän päätti taas kokeilla rajojaan, vaikka tietää, ettei oikein osaa mökkeillä (eikä lomailla), olla vain, olla päämäärättömänä turistina, käydä läpi nähtävyyksiä, olla elämysten kuluttaja, kokea itsensä täyteen. Hän analysoi kaiken kaikille ääneen, puhki, rikki, repaleiksi, kaipasi koiraa ja katseli nuorta metsäjänistä, joka puikahteli esiin järven puoleisella pihalla, ja kissaa, joka pysytteli pellon puolella mutta olisi mielellään tullut sisälle mökkiin, huoneisiin, heidän lemmikikseen. Nuo ihmiset asuivat jäniksen ja kissan välissä, sukkuloivat hämmentyneinä sekä järvi- että peltotodellisuudessa, välitiloissa, käänsivät puutarhatuoleja kohti mielekkäitä maisemia, valoa, pyykkinaruilla lepattavia pyyheliinoja, vaipuivat ajatuksiinsa, nousivat taas lähteäkseen, istuivat taas ollakseen aloillaan. 

Ja äkkiä katsottuna säätiedotus olisi kertonut, että oikeanpuoleista tuulta kaiken aikaa niin useita metrejä sekunnissa, että laituri näytti lähtevän liikkeelle, lipuvan taivaissa, ja mökin pihassa viihtyvän kissan piti hiipiä eteenpäin niska kyyryssä ja tuo rantapöheikössä asuva metsäjänis, nuorukainen vasta, horjahti loikatessaan ja kaikki soutuveneet päätyivät Kolmostien liepeille järvessä nilkkojaan myöten seisovien lehmien ihmeteltäviksi. Ne heiluttivat raukeina häntiään, elivät tätä hetkeä, eivät tienneet, että kaukana puisto(filosofia)n varjoihin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä pitelemään hattujaan ja kuuntelemaan pohdintaa Kyllikki Saaren murhan kollektiivisesta muistosta. Ja perhoset lensivät, liitivät, amiraali neitoperhonen käsipuolessaan, joku kuvasi niitä puna-apilapellon reunalla, joku pyöräili peltojen keskellä, joku luki kirjaa, pelasi backgammonia, mölkkyä, korttia, sytytti tulta kiukaaseen, ripusti pyykkiä, purjeita, tuuleen, tuijotti taivasta ja rantaviivaa, kirjoitti kortteja ystäville ja kertoi olevansa lomalla rakkaidensa kanssa ja onnellinen, kiitollinen siitä mutta kaipaavansa kotiin, koiraa, omaa sänkyä, kaikkea, mitä kaivata voi.


(Viimeinen kuva Nina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Suom. Sanna Manninen. Gummerus 2019.)