Jos lukupäiväkirjani muistiinmerkinnät pitävät paikkansa, luin vain yhden teoksen, jonka kirjoittaja oli mies: Johan Bargumin hienon Ikämiehiä. Tarinoita (suom. Outi Menna. Teos 2022). Näissä haikeissa, näennäisen staattisissa (jollaisista pidän kovasti!) tarinoissa on päähenkilönä eronnut, hieman hukassa oleva mies, on entisiä vaimoja ja uusia ystävättäriä, aikuistuneita lapsia ja ihmisten välistä etäisyyttä, väärintulkintojakin, aika lailla taattua bargumilaista materiaalia. Kahdessa tarinassa eletään joulua, kaikissa liikutaan kiireettä Helsingissä, teatteri- tai kustannusmaailmassa, hautausmailla, menneisyyden rakennuksissa ja muistoissa, tarkkaillaan ympäristöä, pohditaan muistia ja muistamista, kirjoitetaan päiväkirjaa, kiteytetään pysähtyneen oloisen arjen keskellä jotakin olennaista elämästä aforismin kaltaisiksi oivalluksiksi:
"13.10. En ole koskaan aiemmin pitänyt päiväkirjaa. Rebecca sitä ehdotti, ohimennen. Muisti on kuin reikäinen tynnyri, kirjoita päiväkirjaa, tilkitse reiät, hän sanoi. Minulle ei nykyisin paljonkaan muistamisen arvoista. Tunnustettava kuitenkin on, että päiväkirja tarjoaa minulle hyvää ajanvietettä. Siinä on ruskeat nahkakannet ja hieman kellertävät, viivoitetut sivut. Käsialani näyttää arkiselta, tylsältä, mutta sitä on helppo lukea. Tavallisesti istun keittiön ikkunan ääressä kirjoittamassa. Vastapäätä kadun toisella puolella on koulunpiha. Välituntien aikaan sieltä kantautuu melkoinen meteli. Katselen usein lapsia ja mietin, mitä niiden pikkuvintiöiden päässä liikkuu, kun he juoksentelevat ympäriinsä näennäisesti ilman minkäänlaista ajatusta tai logiikkaa. Kenties lapsuuden viehätys piilee juuri siinä, että voi säntäillä päämäärättömästi paikasta toiseen."
("Keltainen villatakki", s. 76-77.)
Pidin eniten riipaisevasta tarinasta "Saksalainen rouva", jossa on kytkös toiseen maailmansotaan ja joka saa pohtimaan, tekikö pojan isä väärin, ja jonka olisin opettajan roolissa mielelläni luetuttanut oppilailla.
"Alkaa olla aika suunnata takaisin kotiin päin. Luulen, että nostan vain keulapurjen ylös. Mikään ei ole niin rauhoittavaa kuin lipua hiljaa ja verkkaisesti saarten lomitse illan hämärtyessä.
Näinkö kaikki oikeasti meni? Ehkä, suunnilleen.
Muisti on epäluotettava palvelija silloin kun on kyse yksityiskohdista. Mutta tuskan muistaa."
("Saksalainen rouva", s. 71.)
Ikämiehien menneen ajan tunnelmasta, kaihoisasta nostalgiasta tuli mieleeni Bo Carpelanin teokset (vaikka hän kirjoittaa toisin, lyyrisemmin ja surrealistisemmin) ja Miika Soinin ohjaama upea Thomas (pääosassa Lasse Pöysti). Täältä voi lukea tarkemman analyysin Bargumin kokoelmasta.
Johan Bargum on ikisuosikkini, vaikka aivan alkupään tuotannosta en aikoinani innostunutkaan. Suosittelen siis lämpimästi muutakin tuotantoa, myös Matkoja-novellikokoelmaa (suom. Rauno Ekholm. Tammi 1988), etenkin upeaa, liki myyttistä aloitusnovellia "Arkkitehti".
Ikämiesten vastapainoksi mainitsen Saara
Turusen ja Petra Maisosen toimittaman antologian suurteoksia (Tammi 2021). Siinä
kaksikymmentä naiskirjailijaa esittelee yhden heille merkityksellisen teoksen,
jonka on kirjoittanut nainen ja ”joka on muuttanut heitä jollain tapaa ihmisinä
ja kirjailijoina”. Kattaus on kohtalaisen monipuolinen: kotimaisista eurooppalaisiin ja pohjois-amerikkalaisiin, nykykirjallisuudesta 1900-luvun klassikoihin, lyriikasta tietokirjaan, tutuista nimistä muutamaan (minulle) ennestään tuntemattomaan ja kiinnostavaan.
En lukenut teosta kirjallisuustieteellisenä analyysinä enkä siltä sellaista lähestymistapaa edes odottanut, luin sitä henkilökohtaisina esseetyyppisinä kertomuksina merkityksellisistä kirjoista. Kirjoittajat paljastivat teosten lisäksi kukin tyylillään omaa elämäänsä tai peilasivat sitä lukemaansa, osa kertoi kipeitäkin kokemuksia. Oma lukukokemukseni ja suhtautumiseni oli yhtä lailla subjektiivinen ja tunnepitoinen, miltei katarttinen. Kirjaa lukiessa itkin ja nauroin (pidin kirjanmerkkinä nenäliinaa). Otin joistakin sivuista kuvan ja lähetin ystävälleni, koska lukemani resonoi ja halusin jakaa. Koin yhteyttä, löysin suosikkitekstejä, poimin lukuvinkkejä. Erityisesti ilahduin, että Malin Kivelä esitteli ja siten sain lukulistalleni Marlen Haushoferin Seinän (suom. Eila Pennanen. WSOY 1964).
Antologian nimi suurteoksia on kirjoitettu tahallisesti pienellä alkukirjaimella. Tulkitsen sen, kuten kirjan nimenkin, kannanotoksi pompööseille klassikkokirjallisuuslistoille, tähän suuntaan Saara Turunen myös viittaa kirjoittamassaan Esipuheessa, jonka voi lukea täältä, samoin Anna Kortelaisen tekstin. Suurteoksille on tulossa tänä keväänä jatko-osa: suurteoksia ll. Täältä voi kurkata sen kirjoittajat. Varasin kirjan kirjastosta saman tien.
Valokuvissani kannen ja sisällysluettelon lisäksi kaksi kuvaa Malin Kivelän tekstistä Marlen
Haushofer: Seinä, yksi Meiju Niskalan tekstistä Tove Jansson: Kesäkirja ja Ranya Paasosen tekstistä Leena Krohn: Tainaron.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti