perjantai 31. joulukuuta 2010

Pitkäveteistä, haurasta, kevyttä ja yksinkertaista uutta vuotta 2011!


"Riittää kun elämäsi vene on kevyt ja siinä on kaikki ehdottoman tarpeellinen: kodikas koti ja yksinkertaiset nautinnot, muutama ystävä jolle ystävän arvonimen suo, joku jota rakastaa ja joka rakastaa sinua, kissa ja koira, piippu tai pari, tarpeeksi syötävää ja päälle puettavaa ja vähän enemmän kuin tarpeeksi juotavaa, sillä jano on kamala asia."
(Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä. Suom. Tero Valkonen, 2000.)

"-- juuri pitkäveteisyydessä piilee myös yksilöllinen onni. - Tilastokeskuksen tuoreesta raportista selviää, että näennäisen mitättömissä harrastuksissa se onni on. Puutarhanhoito nousee voimakkaasti esiin. Ei onni ole tila, jonka kanssa voi herkutella, eikä mikään ihmeellinen autuus. Se on kauhean pientä ja haurasta."
(Kalle Haatainen, AL 3.9.2005.)

Pitkäveteistä, haurasta, kevyttä ja yksinkertaista uutta vuotta 2011!

Kaupungilla


Olin esikoisen kanssa kaupungilla. Etsimme liikettä, jota ei enää ole. Olisin tarvinnut ensi vuoden töihin materiaalia. Minulla on loputon lista, se pyörii nyt öisinkin mielessä. Tuleva työ kurottelee luisevia käsiään kohti, hyiset sormet, niiden päissä pitkät kynnet, kuivat käppyrät, lintu se on, ei sirkuttava ja keveästi lentelevä vaan musta varjo. (Miksen suhtaudu kirjoittamiseen näin?)

Mutta lapsi on hyvää seuraa, täysin toisenlainen kuin kotona. Miellyttävä, rauhallinen ja kohtelias nuorimies. Juttelemme, tarvomme kaupunkia päästä päähän. Pengomme ale-tankoa. Pidämme molemmat turkoosista. Käymme salaatilla, juttelemme viime kesän Venetsiasta, ensi kesän Ranskasta. Löydän kaikille jotakin, tarpeellisia ovat. Mietin jokaista ostosta tarkkaan, vertailen hintoja, olen oppinut. En osta itselleni mitään. En tarvi mitään (paitsi sen untuvapeiton, joskus sitten). Ennen kuin astumme bussiin, poimin maasta jonkun pudottaman tarot-kortin: kepit seitsemän.

Père-Lachaisen hautausmaalla




YleTeema on taas hemmotellut. Tänään tuli Ikuisesti (Forever, 2006): "Palkittu, kaunis ja rauhoittava dokumentti Pariisin legendaarisesta hautausmaasta Père-Lachaisesta tämän päivän kävijöiden silmin." Uusinta 6.1.2011 klo 15.25. Kannattaa katsoa! En muista, koska olisin nähnyt yhtä hienon dokumentin. Visuaalinen ja verbaalinen nautinto.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Joulukuun viimeinen tiistai


Tehty pakastimen aronioista ja muista marjoista mehua, linsseistä ja porkkanasta keittoa ja mureketta, voideltu monen monta leipää. Keksitty tyttövauvalle nimi, katseltu kuopustyttären pikkusiskoa tai -veljeä kaihoavaa ilmettä, tuotettu pettymys. Otettu selvää erikokoisten PVC-pressujen hinnoista. Saatu kiitoskortti viime kesäisestä Venetsian yllätyksestä ja valokuva kahdesta liikuttavan suloisesta pikkupojasta, joille Tove Janssonin englanniksi käännetty kirja ja hedelmätikkarit päätyivät. Napattu videovuokraamosta Inception, johon suhtaudun skeptisesti. Väännetty hellällä kädellä auki hanoja, jotka valuttavat tulikuumaa vettä. Oltu kiitollisia naapurista, joka varoitti.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Lomalla





On ollut aikaa tehdä kaikenlaista mielenkiintoista. Penkoa laatikoita, lukea, olla. Esikoinen sai lahjaksi Annika Lutherin teoksen Kirje maan ääriin, tykkää kovasti. Tytär on perustanut työpajan, teippaa kotoa löytyvää joutotavaraa toisiinsa suurella hartaudella. Välillä käydään ulkona lumitöissä, tehdään ruokaa kaapista löytyvistä, pannaan herneenversoja kasvamaan, suunnitellaan ensi kesän palstaviljelyitä, kuunnellaan Rosvo Rudolfia, ärsytetään isoveljeä ja riidellään vähän. Kun mies tulee töistä, minä sytytän kynttilän ja menen makaamaan lämpimään kylpyyn. Mietin, minkä Afrikka-elokuvan katsoisin seuraavaksi.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Tänä jouluna



Äitini saapui viettämään aattoa kanssamme. Ei ollut astman takia nukkunut moneen yöhön, katseli hiukan sivusta kohkaamistamme, taisi väsyä räväkkään elämänmenoomme. Lapsilla oli melkoinen jouluhepuli. Hajosi yksi lamppu ja yhdet jouluvalot, pikkusiskosta oli päästä ilmat pihalle, ei ollut mieli niin hyvä, lämmin hellä. Mutta olimmepa kaikki yhdessä.

Ruoka oli hyvää, kinkku ei tänä vuonna minulle maistunut. Mutta lanttulaatikko oli makoisaa ja juusto ja rosolli, suklaa ja Väinämöisen napit. Kävin lasten kanssa metsäpurolla hakemassa löylyvettä, hyvää teki tallustaa hyisessä maailmassa, kuunnella tuulta ja rapinoita, lumen putoilua oksilta, katsella jälkiä, pitää kädestä kiinni. Jonnekin unohtui lasten torailumieli, ehkä äidin hääräilystä vapautunut, keskittynyt läsnäolo rauhoitti, metsä myös, niin kuin aina. Puro oli jäässä, varistelimme kuusien yltä lunta ämpäriin, sai hiljalleen sulaa, ei ollut kiire saunaan. Tontulle vietiin omena ja kynttilä, tytär kirjoitti kirjeen. Sillä välin oli pukki käväissyt.

Lapsille parasta joulussa oli koko perheen lahjana tulleen soittimen pakkauslaatikko, pienen ihmisen kokoinen. Sinne kasattiin tyynyjä, peittoja ja pehmolelut. Saksilla nakerrettiin ikkunoita ja sitten makasivat kukin vuorollaan uudessa talossaan, kaksi muuta ojenteli ikkunaluukusta ruokaa ja juomaa.

Joulupäivä ja tapaninpäivä pötköteltiin. Vietin hienoja hetkiä Edward Goreyn Elefanttitalossa, huumaannuin kaikesta lukemastani ja näkemästäni. Sitten siirryin Kaarina Davisin pariin ja hyppäsin Irti oravanpyörästä. Kiitos hyvistä lukuvinkeistä Lumikolle ja Pellon pientareelle.

J.K. Olen nukkunut sikeästi ja pitkään, nähnyt unia matkoista ulkomaille. Nyt jouluna ostin postimerkkejä Italiassa ja istuin miehen vieressä autossa Ranskassa. Näitä ulkomaanunia on nyt paljon, minulle hyvin tavatonta. Mietin, mitä ne kertovat.

torstai 23. joulukuuta 2010

Joulutervehdys!



"I salute you! There is nothing I can give you which you have not; but there is much, that, while I cannot give, you can take. No heaven can come to us unless our hearts find rest in it today. Take Heaven. No peace lies in the future which is not hidden in this present instant. Take Peace. The gloom of the world is but a shadow, behind it, yet, within our reach, is joy. Take Joy. And so... I greet you, with the prayer that for you, now and forever, the day breaks and the shadows flee away."

~ Father Giovanni 1513 AD

Levollista ja valoisaa joulua kaikille!

Virittäytymistä

Kuusi tuli eilen sisään, tänään koristellaan. Mies on töissä, pakkasta on liikaa, mutta matot voisi paiskata hankeen, tehdä rosollin, kävellä kauppaan, keittää kahvia, lukea kirjoja, olla valoisalla mielellä. Ressu on kestosuosikki, hyvän mielen lähettiläs:

tiistai 21. joulukuuta 2010

Joululoman kynnyksellä


Paketoin kylpyhuoneen lattialla kirjaa. On melkein keskiyö. Katson miehen kanssa loppuun Erään joulutarinan. Tykkään, vaikka sitä on jouduttu katsomaan pienissä pätkissä iltamyöhillä. Kello 04.41 mies herää, lähtee alakertaan, tuli nälkä. Minä nukun nenäliina kädessä, heräilen niistämään ja miettimään mieli kirkkaana keskeneräisyyksiä, niin kuin se tekisi niistä valmista. Tytär huutelee, tulee viereen nukkumaan.

Pojilla on koulun joulujuhla. Toinen sukii tukkaansa niin kauan, että on myöhästyä. Pipo on hukassa, yrittää ottaa pikkuveljeltä. Toinen lähtee puoli tuntia etuajassa, kuten aina. Sovimme, kuka menee kenenkin luokkaan juhlan jälkeen.

Tytär katsoo lastenohjelmia sohvalta, olohuoneen lattialla on eilisillalta junarata, asemalla on hiljaista, kaikki matkustajat nukkuvat, kenelläkään ei ole kiire minnekään. Mies tekee töitä kotona, murehtii kun ei ole viikonloppua kummempaa joululomaa.

J.K. Tytär on oppinut lukemaan.

Talvipäivänseisaus




Olen nukkunut nyt yöni paremmin kuin aikoihin, vaikka kuopus onkin kuljeskellut ja toinen veli sitten hänen perässään hiukan myöhemmin, etsimässä. Tytär on päätynyt aina lopulta nukkumaan viereemme, minussa on ollut onnellisen emon levollisuus, unet ovat olleet sikeitä. Nukkuisin ainakin kymmenen tuntia, jos voisin. Herään väsyneenä - on vaikea ymmärtää aamuvirkkuja, muukalaisia he ovat - mutta en huolestuneena, kuten yleensä. (Miten ne voivatkin silloin vyöryä heti tajuntaan niin painavina ja kirkkaina, ne kaikki epäselvät, keskeneräiset asiat? Ei niitä kuuluisi olla, ei niin raskaina. Merkkejä väärästä reitistä, tunnistan enkä silti tee mitään.)

Olen kaivannut aikoja, kun edellisessä kodissa koko perhe nukuimme samassa huoneessa, pojat kerrossängyssä, tytär vieressämme, ei ollut pakko lähteä aamulla minnekään. Pesä se silloin oli, ei huone, hyvin mahduimme kaikki viisi. Äitini kertoo, että ei hänen lapsuudessaankaan omia huoneita ollut, ei edes omia sänkyjä. Kaksi tai kolme nukkui samassa sängyssä, päät sojottivat vastakkaisiin suuntiin. Äiti ei ole koskaan pelännyt pimeää eikä yksin olemista, ehkä ei ole tarvinnut, kun pienenä oli aina joku vieressä, turva.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Unijumissa




Näin kummallista unta. Kustantamo oli suuri toimistoluola maan alla, asioin aikani kustannustoimittajan kanssa hänen huoneessaan. Istuin selkä päin ovea, hän suuren pöytänsä takana. Hänen selkänsä takana oli jokin ikkunaksi naamioitu luukku. Hän ehdotti, että kirjoittaisin tekstiin yhden sijasta kaksi jotakin. Näytin hänelle ruutupaperille tehtyä piirustusta koneesta, johon hän oli piirtänyt toisenkin pyöreän osan ja sanoin:
"Huomaatko, että sä haluat aina, että on kaksi. Sä taidat olla yksinäinen." (Toistuvia motiiveja olen valveilla löytänyt omista teksteistäni ja alkanut miettiä, mistä ne tulevat, mitä ne minusta kertovat.)

Myöhemmin samassa unessa tein lähtöä maanalaisesta, mutta ulko-ovi oli hyvin korkealla jyrkkien portaiden päässä, katselin sitä alhaalta kuopasta, näin kaukana lasin takaa maailman, ohikulkevat ihmiset. Kiipesin aikani. Huimasi. Loppumatkasta portaat puuttuivat kokonaan, oli vain pystysuoraa seinää, ei kaidettakaan missään. Kärsin unessakin korkean kammosta, tajusin että minun olisi mahdotonta päästä koskaan ulko-ovelle, joku muu voisi onnistua siinä, minä en. Tätä nyt mietin, tulkitsen mielessäni.

(Kuva David McKeen kirjasta Veronika. Surullinen tarina tytöstä joka soitti viulua, 1987.)

lauantai 18. joulukuuta 2010

Muistan, että meillä oli hyvä olla yhdessä


Lännessä syötiin ja naurettiin. Kaikki puhuivat yhtä aikaa. (Häissämme ystäväni erehtyi luulemaan äitini sukua niiksi karjalaisjuurikseni, ei millään uskonut heitä satakuntalaisiksi, kun "kaikki satakuntalaiset on jäyhiä ja hiljasia".) Väiteltiinkin. Äiti tokaisi, että nyt kuuntelette, hän kertoo, miten se asia on, hän muistaa oikein. Yritin selittää, ettei ole kyse siitä eikä mitään oikeaa objektiivista muistoa ole välttämättä olemassakaan, on vain erilaisia subjektiivisia tulkintoja samasta asiasta, nekin värittyvät ja muuntuvat vuosien varrella. -- Tästä on ollut ennenkin puhetta. Äidin isossa sisarusparvessa on monenlaisia versioita yhdessä koetuista, jokainen haluaa pitää kiinni niin omasta muistostaan, sen oikeellisuudesta. Minä olen opetellut olemaan varovainen näissä asioissa, sillä välttää monenlaista turhaa skismaa. Hyvä on kuunnella, pohtia ja tehdä omat tulkinnat. Aina näihin - myös kaikkeen itse koettuun - jää aukkoja, niitä tilkitsee arvailuilla, olettamuksilla, peloilla, toiveilla, unilla, fiktiolla.

Niitty

Seitsemän, seitsemänkymmenen tai yli
kun kerran olet syntynyt lapsena pysyt
ja sinulla on oikeus liukua uneen
pitkin salaista niittyä. Muistat:
ruoho aran jalkapohjan alla pehmeää
aurinko lempeyttään pörröinen
siellä ei tuullut
mitään ei voinut sattua,
jos kaaduit, sinut nostivat kädet
läpi vuosimiljoonien
ja jollet muista sitä niittyä
sinun täytyy luoda se
olla äitisi.

(Solveig von Schoultz 1995, 131.)

torstai 16. joulukuuta 2010

Onnellinen pieni joulujuhla


Tyttären joulujuhla koettu. Voi, kun oli kivaa. Heti kerrottiin, ettei ole ollut kenraaliharjoituksia ja tilakin on lapsille ihan outo. Tekniikka hiukan reistaili ja jotain unohtui, mutta oli iloa, yhteistä meininkiä ja leppoisuutta ilman minkään sortin suorittamista ja pingottamista. Joskus aiemmin kerroin kokonaisesta totisesta vuodesta, ryppyotsaisuudesta, tiukoista ilmeistä, kohtaamattomuudesta. Nyt ovat onneksi ihmiset toiset ja touhu sitä, mitä kuuluukin lasten kanssa olla. Niin pienestä on kiinni ilo. Ja kyllä: olen muistanut sanoa ääneen ja kiittää.

Huomenna tulee vieraita, juhlitaan nimipäiviä. Viikonloppuna länteen sukulaisvierailulle, vietämme etukäteisjoulua.

J.K. Kuvaan liittyen: Lempikirjailijani Göran Tunströmin kirjoja on suomennettu ihan liian vähän. Niin taitava kirjoittaja, syvällinen, leikkimielinen, taiturillinen kertoja. Tulee hiukan mieleen Lars Sund (Onnellinen pieni saari), kertojina yhtä huikeita, uskaltavat myös hullutella. Suosittelen!

Ajan patina nousee seinälle




Minulla on vanha kasvitaulu, jonka löysin huutonetistä. Siinä on vanhempieni hääkukat: ruiskaunokkeja ja päivänkakkaroita. Taulu on repeillyt, on tahroja, on tainnut kastuakin, paljon kokenut. Mietin jo, onko se liian kärsinyt seinälle nostettavaksi. Taulu on lattialla, nojaa makuuhuoneen seinää, värit hehkuvat, kesä kaiken aikaa. Pääsee kyllä seinälle.

Mietin Junichiro Tanizakin ajatuksia ja kritiikkiä länsimaisten siivousvimmasta, kaikki tahrat pitäisi poistaa, tehdä kliinistä ja uutta siinä missä itämaalaiset estetisoivat ja säilyttävät elämän jäljet, ajan patinan:

"-- rakastamme asioita, joissa on lian ja noen ja sään jälkiä, ja me rakastamme värejä ja hohdetta, jotka tuovat mieleen menneisyyden, josta ne ovat peräisin. Asuminen näissä vanhoissa taloissa keskellä näitä vanhoja esineitä tyynnyttää jollain salaperäisellä tavalla sydäntämme ja rauhoittaa hermojamme."

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Talvista kullanhuuhdontaa


Kirjoittamisessa on se vaihe, että minulla olisi aikaa, mutta toisessa päässä ei, nyt on vain odoteltava. En ole siinä kovinkaan hyvä. Haluan saada valmista enkä kirjoittaa jouluna.

Olen syönyt purkillisen sinivalkoraitaisia Marianneja (joskus ne olivat Marimintejä), etsinyt käsiini läjän kauan sitten kirjoittamiani novelleja, printauttanut miehellä liki sata sivua uutta proosaa, lukenut alkua, huomannut kirjoittavani yhden tarinan sisällä ainakin kolmea eri tarinaa, nostanut sitten katseen papereista petivaatteisiin, ripustellut niitä ulos tuulettumaan, ihmetellyt ahnaana kaiken syöviä pyykkikoreja, päättänyt että muutamalla kunnollisella perusvaatteella per täällä asuva pärjää useamman kulahtaneen hälläväliä missä ois joku paita, onko kukaan nähnyt -rievun sijaan, ehkä niistä jaksaisi joku pitää huoltakin, jatkanut kodin pienimuotoisia raivauspuuhia (laatikko kerrallaan kaadan lakanan päälle, siilaan kankaisella vaskoolillani katinkullan talteen), odotellut niin kovasti ensimmäisiä joulukortteja, jatkanut palelemista, havainnut itsessäni appelsiinimehu, hernekeitto ja kookos -himon, haaveillut pitkistä yöunista, keväästä.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Öisiä ja aamuisia


Keskimmäinen lähtee klo 01.30 pimeässä alakertaan, kyselee mennessään, joko isä on hereillä ja sanoo olevansa itse jo alakerrassa. Huutelen häntä takaisin, sanon että on ihan yö vielä. Poika havahtuu pimeään, juoksee peloissaan rappuset ylös, pelkään että kaatuu, menee vessaan, kolistelee aikansa. Minä arvailen miehelle ääneen, mistä on kyse. Huudan pojalle, että nyt on yö, mene nukkumaan. Ei hän mene, pesee hampaita. Mies nousee katsomaan. Poika kertoo pesevänsä hampaita. Mies kehottaa unille, käy peittelemässä. Seuraavana yönä tytär huutelee, on kuuma ja jano, vieressä oleva vesipullokaan ei riitä, kertoo valvoneensa koko yön. Samaan aikaan me aikuiset palelemme omassa sängyssämme tuplapeitoissa ja paksuissa univaatteissa, esikoinen nukkuu murrosikäisen syvää ja täyttä unta, karhu hän on, talvilevolla.

Aamulla on pakkasta - 15,5, maisema on idylli. Minulla on tyttärelle joulukalenteriksi jatkotarina, jota keksin ja kerron aamulla ja hiukan illallakin. Siinä seikkailee eräs poika hänen eskaristaan, ja tarinan pitää loppua joka kerta ennakoivasti:

"-- mutta siitä kuulette ensi kerralla."

Tänään ei kerrota, puetaan niin paljon vaatetta päälle, ollaan kankeita. Tytär hyppää lampaantaljalle ja pulkkamatka alkaa. Hänen on kylmä ja minun kuuma. Talvinen maisema on kaunis ja hiljainen.

Tänään kirjoitetaan, viimeistellään joulukortit matkaan, odotellaan uutisia.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Aika asettui taloksi


Eilen maistoimme paahdettuja cashew-pähkinöitä, kotiin tuli vanhoja papereita ja uusi aika kaukaa menneisyydestä. Pienessä laatassa lukee:

"Ystäviltä 17.6.1931"

Mies on kuunnellut sitä jo lapsuudessaan, tikittää hiljaa, mutta olemassaolevasti puisessa majassaan, lyönnit ovat pehmeitä, noin käy vanhuksen tai lapsen sydän. Muistan itseni kummilassa, piirtämässä yksin ja hiljaa pöydän ääressä kaupan käärepaperiin, valmis piirustus pantiin ikkunan väliin näytille, tuolla kulki joki, jonka rantaan ei saanut yksin mennä, se vei mukanaan lapset ja kihlasormukset. Seinällä oli isovanhempien kello, pitkän matkan reissannut.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Joulutähtiä



"Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä."

(Edith Södergran: Levottomia unia: runoja. Suom. Uuno Kailas, 1929)

Piilomajassa tuikkii, ja tähtiohje löytyy täältä. Minäkin aloin taitella. Kaksi epäonnistui (sirpaleita), kolmas on hieno. Hykertelen ja teen lisää, joululahjaksi myös.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Anna joulumieltä


MLL kerää Tampereen keskustorilla joululahjoja (uusia leluja, vaaatteita, kirjoja, lautapelejä ym.) varattomien perheiden lapsille. Toivotaan, että ne paketoidaan ja pakettikorttiin merkitään, onko lahja tytölle vai pojalle ja minkä ikäiselle. Huomenna sunnuntaina ehtii vielä viemään paketin klo 10-19.

Meiltä lähtee neljä lahjaa: kolme kirjaa ja yksi lautapeli. Tästä tulee joulumieli!

perjantai 10. joulukuuta 2010

Kaikkea näin paljon, yltäkylläisesti


Päivän ilot:
- tekstiviesti serkulta, jonka teiniaikaista salmiakkihimoa olin juuri päivällä muistellut
- radion jäätiedotukset
- tyttären huoneen lattialle levittämämme lakana, jonka päälle kaadettiin kaikki epämääräiset laatikot ja kassit, sälä niiden sisuksista. Hiuslenksuja, legoja, kruunukorkkeja, liituja, pääsiäismunayllätyksiä, vaatetta, pikku eläimiä... Tytär ehdotti, että säilytetään vain barbit, eläimet, legot ja värikynät, selkeät asiat. Muu pois, kiertoon tai roskiin
- huomenna saa nukkua pitkään, syödä aamiaista sängyssä, olla lähettämättä ketään kylmään ja pimeään
- Jane Campionin leffa Yön kirkas tähti, jonka katson miehen kanssa tänään loppuun
- vietämme etukäteisjoulua äidin luona ensi viikolla, veljenkin perhe tulee
- mies päätti aloittaa pianotunnit
- joku osti korillisen pöytäkynttilöitä
- minä jäädytän kahvipussien sisässä vettä, huomenna on jäätiiliä, joista rakennetaan lisää lyhtyjä pimeään pihaan
- joulun tuntu
- pian on talvipäivänseisaus, sen jälkeen alkaa minulla kevät
- tajusin että makuuhuoneeseen mahtuisi nyt nojatuoli. Mies on taitava verhoilija, ei tulisi välttämättä kalliiksi
- makuuhuoneesta on jo nyt tullut kaikkien suosikkipaikka. Pärjäisimme pienemmässäkin tilassa. Keskimmäinen muutti omasta huoneestaan pikkusiskon kanssa kerrossänkyyn.
- Fredin laulama Istun ullakolla yksinäin

torstai 9. joulukuuta 2010

Virginia tuli kylään


Olen napsunut, kuiva karahka, menee poikki tuosta vain, ei kestä muiden läsnäoloa. Sitä on ollut nyt ihan liikaa. Vieraita ja sairaita, kaupungillakin täyttä. Olen sielultani ja perimältäni pikkukaupunkilainen, kaipaan kahviloita, joissa on aina tilaa.

Sitten tänään yhtäkkiä... koti on tyhjä, siunattu hiljaisuus. Keitän kahvia, alan kirjoittaa. Palaan sanoihin, jotka ovat joutuneet odottelemaan. Veri kiertää, olen olemassa. Uin avovedessä, ei riitettä missään. Virginia istuu vierellä, kirjoittaa hänkin.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Oikeastaan me emme tarvitse mitään
- paitsi ehkä palasen suklaakakkua


Kävin kaupungilla, tulin pois. Tytär sai joulupakettiin kukkaron sivukadun myymälästä. En ostanut enkä halunnut mitään muuta, en edes kierrätyskeskuksesta, josta olisi saanut asiakkaiden yllätykseksi tavaraa ilmaiseksi. Kaksi paria Palmrothin ruskeita avokkaitakin siellä oli, kokoa 4 1/2, kaksi sinikukallista kahvikupin asettia. Kauniita kaikki, mutta en tarvinnut niitäkään. Tuli mieleen Alkutuulessa kuolevan Ludvigin viimeiset sanat: "Oikeastaan me emme tarvitse mitään!"

Join kahvit kotona, söin ison palan itsenäisyyspäivän suklaakakkua, itsetekemääni.

Kaulailee kalman kanssa


Nukkumaan mennessä mietin miehen kanssa, että nukumme nyt ihan väärinpäin. Ennen oli itä-länsi, nyt on etelä-pohjoinen. Mitä tästä seuraakaan? Tuli mieleen Kirsi Kunnaksen Jaakko Vaakko, vanha vesirotta:

"Ja nyt - katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa."


Jaakko sairastui flunssaan (muista syistä), meilläkin on nyt yksi sairas: omassa huoneessaan nukkunut tytär kurkunpäätulehduksessa. Minä tapasin yöllä vainajia, makasin yhden vieressä, kunnes hän sai puhelinsoiton, nousi ylös ja kuuli olevansa kuollut.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Kaamoskirjoja ja aavistuksia nurinkurisista unista


Nyt se on tehty. Makuuhuone on uudessa uskossa. Piti siirtää vain se pieni työpöytä alakerrasta sängyn viereen, mutta siirsimme myös vanhaa kaappia eri seinälle, sitten liikutettiin sänkyä ja jalkalamppua. Vaatehuoneesta irrotettiin kaksi alimmaista hyllyä ja niiden tilalle työnnettiin makuuhuoneesta pieni lipasto. Iso rottinkikori, jonne olin pitkin syksyä siirrellyt sängynaluskirjoja, päätyi alakertaan portaiden alle säilömään elokuvia. Nyt on kasa kirjoja yläkerran aulassa ison työpöydän vieressä. Minne ne päätyvät? Jäävätkö tuohon? Sain suurta lohtua Meijerielämän Elefanttitalosta. Jotakuinkin tuollaista meilläkin on kirjojen osalta. Saa olla. Opukset ovat alituisessa liikkeessä, kulkevat paikasta toiseen, niitä tarvitaan alinomaa, turha niitä on väkisin ängetä minnekään. Inventoida haluan, muistaa mitä kirjoja meillä oli makuuhuoneessa kaamoksen varalle. Kas tässä:

Andre Breton: Nadja
Aino Kallas: Sudenmorsian (Kallas on taitava!)
Bram Stoker: Dracula's Guest (sen välistä tipahti Irish Doors -kirjanmerkki, molemmat muistoja Dublinin reissulta)
James Joyce: Dubliners (samaiselta reissulta)
Minä? Missä? Milloin? Kolmetoista tulkintaa identiteeteistä.
Petri Tamminen: Muistelmat
Mika Waltari: 10 Waltaria (suosikkini on Kuun maisema)
Stephen King: The Body
Fiona Moodie: Sokeriprinssi (kirjaston poisto, kuvat leikattu muihin tarkoituksiin)
John Prater: Lahja (sanaton kirja, lasten suosikkeja)
Joel Haahtela: Katoamispiste (tämä kirja jäi kesken, Haahtela-fanina olin pettynyt)
Huumoria ympäri maailman (novelleja, näitä on luettu miehen kanssa öisin ääneen)
Joulutarinoita (dekkaristien novelleja, sain vinkin muistaakseni Haavettarelta, iloinen uudelleen tapaaminen tämän kirjan kanssa, olinkin jo etsinyt joulupinooni. Tarinoista suosikkini on Leena Landerin Omenat)
Juha Pentikäinen: Saamelaiset. Pohjoisen kansan mytologia (opevuosina hankittu teos)
Edith Södergran: Runoja
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa. Liisan seikkailut peilimaailmassa
Karin Fossum: Varoitus (ääneenluettavana, nukahdan heti, kun mies alkaa lukea)
Joseph Brodsky: Veden peili (rakkaudentunnustus Venetsialle, auttaa pahimpaan kaipuuseen ja jos sellaista ei vielä ole, aiheuttaa takuuvarmoja ensioireita. Brodskyn hauta on muuten Venetsiassa San Michelen hautausmaasaarella, kävimme viime kesänä. Haudalla on postilaatikko, jonne voi jättää viestin. Upea ja turistiton paikka, pirullisen verenhimoisia hyttysiä oli kaikkialla, allergialääke oli tarpeen. Esikoinen ihaili liskoja, sai siepattua yhden käteensä.)
Guy de Maupassant: Neiti Fifi ja muita novelleja (suosikkini on novelli Halko. "Noin minuutti sitten he olivat lakanneet puhumasta. Molemmat katselivat tulta, uneksivasti, omissa mietteissään, vajonneina ystävälliseen hiljaisuuteen, kuten voivat tehdä ihmiset joiden ei tarvitse koko ajan puhua viihtyäkseen yhdessä." s. 215)
Anne Peltola: Pom Pom. (Oivaltava lastenkirja, kuopuksen suosikki)
Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Mennään jo kotiin (suosikkilastenkirjojani, esittelee sanoin ja kuvin parikymmentä potentiaalista suomalaiskotia, ei mitään sisustuslehtien kliinisiä lapsiperhekoteja vaan ehtoja realistisia, mutta kotoisia röykkiöitä, minusta must-kirja äitiyspakkaukseen lieventämään perfektionistien tuskaa)
Margaret Mahy: Krokotiilin vauhtiparaati (lainasin luettavaksi lapsille, Mahy on taitava kertoja. Mies nappasi heti käsiinsä)
Jukka Mallinen: Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskysta (kesken, koen näin pienen, mutta paksun pokkarin hankalaksi käsitellä)
Tenavat-lehtiä vuodelta 1991
Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Minä, äiti ja tunturihärkki (kauniin ja koskettavan kuvakirjatrilogian itsenäinen osa, kannattaa lukea myös kaksi muuta Tyttö ja naakkapuu sekä Revontulilumi)

Mietin ensi yötä. Osaanko nukkua, kun sänky on eri asennossa, näenkö unet jotenkin väärinpäin...

Yöllä äiti meni naimisiin


Viikonloppuna koti pukeutui frakkiin. Sulatimme suklaata ja vaahtokarkkeja, teimme juustosta perhosia, ison pilkullisen parven, sytytimme lasikipot täyteen tuikkuja. Oli sinivalkoista ja pehmeästi lepattavaa kajoa, ei pimeitä, tomuisia nurkkia missään. Valaistiin polku talolle vieraiden tulla. Hyvästelin hetkeksi simpukkamaisen yksinäisyyteni, ryömin ulos kotelosta, oikaisin siivet, hienosti kantoivat.

Yöllä äiti meni hetkeksi naimisiin nuoren miehen kanssa, minä olin todistajana jonkin putiikin katoksen alla, oli kesä. Toisessa unessa esikoisen kaverin äiti johdatteli minut autiotalolle, hänellä oli trendisaappaat jalassa, saappaan varret käännettyinä, ryteikköä pitkin piti mennä, kiertää vasemmalta, vaikka talon edessä oli aukea, suora reitti. Ehkä autiotaloja tulee unissa lähestyä juuri niin.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Kävin Italiassa ja Ranskassa


Olen alkanut matkustaa unissa. Olin Italiassa koko perheen kanssa. Matkasimme junassa, he nukkuivat. Lapset vasemmalla, mies oikealla puolella olevassa vaunussa, minä olin siinä rajamaastossa, enemmän kallellani lapsiin, katselin avonaisesta junan ovesta maisemia, lämmin tuuli löyhytti (aamulla tuli mieleen kauluspaitamies, joka seisoi salkku kädessä Venetsiaan menevässä junassa, seisoi koko matkan, hikosi paitansa märäksi, hitaasti kasvava läikkä, mietin että häntä oli ehkä ammuttu, ehkä otsan hikikarpalotkin olivat silkkaa pidäteltyä kipua), vihreitä laikkuja, sitten sinisiä häivähdyksiä, vettä se oli, laskujokia, sitten laajaa sinistä, huusin koko perheen hereille: "Meri, meri!"

Toisessa unessa lähdin etuajassa lentokentälle, olin Ranskassa, pieni takaperoinen kenttä jossakin. Kapsäkit aukesivat pitkin poikin, poimin tavaroita, mietin minne olin pannut passini, liput, saisinko meille kaikille viidelle vierekkäiset paikat. Mies ja lapset olivat vielä hotellissa, söivät raukean hidasta aamiaista, naureskelivat minun malttamattomuuttani.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Hernekeittotreffit


Eilen oli hernekeittotreffit. Mies siirsi työkoneensa sivuun, katettiin kaksi lautasta, sytytettiin siniseen lasimaljaan kynttilä. Syötiin itsetehtyä hernekeittoa, toinen pani sekaan sinappia, toinen ei. Puhuttiin vähän, katseltiin lumista maisemaa.

torstai 2. joulukuuta 2010

Musiikkimaisemassa


Taivas on suloisen sininen. On ikävä aikoja, kun pojat olivat vauvoja. Tänään kuljen tällaisissa maisemissa:

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Luen Alkutuulta


Luen Bo Carpelanin Alkutuulta. Olen aloittanut sen monta kertaa ja jättänyt kesken. Liian kaunista. Nyt jatkan sitkeästi, istun kynä kädessä ja alleviivaan melkein jokaisen lauseen. Sielua pestään pulloharjalla, kun tätä kirjaa lukee, verenkierto on pelkkää endorfiinia, serotoniinia, oksitosiinia.

"Sinä jätit jälkeesi äänettömyyden. Mitä suurempi äänettömyys ympärillä, sitä enemmän se vaatii tarkkaavaisuutta. Siksi me hukutamme itsemme ääniin, taustamusiikkiin, tv:n pauhuun, sadan desibelin rautaviilalastuun, joka paksuna massana peittää kaupungit ja torit. Miten pelottavaa onkaan hiljainen, tyhjä katu, pimeä puisto, hautausmaa, joka luo oman äänettömyytensä, hiljainen suuri meri. Me kaipaamme niiden luo ja pakenemme niitä, tuuli puhaltaa miloin meitä vastaan, milloin heittää meidät eteenpäin, hiekkaa tunkeutuu silmiin, hengitys nousee suoraan ylös kuin savu kylminä päivinä, silloin huomaa, että meillä on oma tuuli, hengitys. Kun se lakkaa, on äärimmäinen äänettömyys tullut. Kuuntele!" (Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. Otava 1993, 9.)