Valkeilla glögeillä tumman suojelusenkelin kanssa

Kävin kustantamon valkeilla glögeillä, koin yhteenkuuluvuutta ja lämpöä. Kiintoisia ihmisiä, syvällisiä keskusteluja, saa olla sellainen kuin on kaikkine kummallisuuksineenkin. Olen tainnut vihdoin löytää paikkani.

Kotiuduin yömyöhillä. Dave Lindholm tuli tummissaan samassa junassa molempiin suuntiin. Ei sinänsä mitään ihmeellistä. Mietin vain, että jos minulla olisi (on) suojelusenkeli, hän näyttäisi (näyttää) juuri tuolta.

Kävin Italiassa ja Ranskassa

Olen alkanut matkustaa unissa. Olin Italiassa koko perheen kanssa. Matkasimme junassa, he nukkuivat. Lapset vasemmalla, mies oikealla puolella olevassa vaunussa, minä olin siinä rajamaastossa, enemmän kallellani lapsiin, katselin avonaisesta junan ovesta maisemia, lämmin tuuli löyhytti (aamulla tuli mieleen kauluspaitamies, joka seisoi salkku kädessä Venetsiaan menevässä junassa, seisoi koko matkan, hikosi paitansa märäksi, hitaasti kasvava läikkä, mietin että häntä oli ehkä ammuttu, ehkä otsan hikikarpalotkin olivat silkkaa pidäteltyä kipua), vihreitä laikkuja, sitten sinisiä häivähdyksiä, vettä se oli, laskujokia, sitten laajaa sinistä, huusin koko perheen hereille: "Meri, meri!"

Toisessa unessa lähdin etuajassa lentokentälle, olin Ranskassa, pieni takaperoinen kenttä jossakin. Kapsäkit aukesivat pitkin poikin, poimin tavaroita, mietin minne olin pannut passini, liput, saisinko meille kaikille viidelle vierekkäiset paikat. Mies ja lapset olivat vielä hotellissa, söivät raukean hidasta aamiaista, naureskelivat minun malttamattomuuttani.