"Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.

Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.

Neljäs kirjani Lumikadun kertoja ilmestyy maaliskuussa. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa (3/2016) kerron mm. unesta, joka sysäsi tuon aiheen pariin. Kollega Sinikka Vuola haastatteli ja kirjoitti jutun, tulkinnalliset kuvat otti Tomi Kontio.

Kuvauspaikalla Amurin työläismuseokorttelissa tapahtui jännittävä sattuma. Oli hiljainen päivä, ja satunnaiset museokävijät antoivat meille kohteliaasti kuvausrauhan. Sitten taloon asteli lapsi, joka tallentui myös valokuvaan taakseni. Nyt vasta kuvaa katsoessani huomaan ajatella: unieni pieni poikako, hän, josta olin juuri kertonut Sinikalle? Pojan siluetti, onko hänellä muistikirja kädessään, pysähtynyt aika, ikkunasta tulviva valo, hän juoksee huoneissa, joissa ei asu enää kukaan. Minä seison siinä kuvassa vanhan puutalon oviaukossa tomeran hyväntuulisena, olen kuin emäntä, joka pitää majataloa alter egoille, sieluille, uni- ja varjohahmoille ja odottaa valmiina portailla. Tervetuloa, peremmälle, peremmälle, olkaa hyvät, pöytä on katettu, illalla pääsette saunaan. Selkäni takana käy kuhina. Kaikki luomani fiktiiviset hahmotkin ovat siellä: lattia narisee Odelman jalkojen alla, pöydän ääressä Alvar kirjoittaa muistikirjaansa, tuolla seisovat hieman hämillään menneisyyttään piilotteleva Bajek, kuparihiuksinen Lilka pieni Paweł sylissään, metsäntuoksuinen Marek, ompelukoneensa Alvarin harmiksi pöydälle laskenut Bruno ja Olga, joka kurkistelee jo uteliaana kaappeihin, etsii jauhoja, haluaisi päästä vaivaamaan leipätaikinaa ja murtamaan siitä siivun tuolle totiselle Alvarille, kaunis ääni hänellä, suostuisikohan laulamaan Olgalle... Majataloni ovi pysyy auki kaiken aikaa, ojentelen portailla käsivarsia ja kurotan sanoista punottua haavia halki ajan ja paikan, etsin luokseni jo seuraavia hahmoja, perkaan heitä myöhemmin pihassa puisella penkillä kuin puolukoita, niin pieniä he aluksi ovat, ruokin ja vaatetan, asutan.

 

Kävimme häikäistymässä. Koira ei ollut ymmärtää, että jossakin on olemassa näin avara tila. Ja nuo eteemme levitetyt suuret valkoiset kirjat vailla sanoja. Unta, unta se oli.

Sairasteluviikkojen jälkeen herää uuteen aamuun, tiaiset laulavat lasien lävitse, ei uskalla avata silmiä, vaikka pitkästä aikaa paistaa kirkkaasti, sillä ajatukset ovat tulleet takaisin. Haroo toisella kädellä muistikirjaa ja kynää, kirjoittaa silmät kiinni virkkeitä, välillä uskaltaa kurkistaa sanojen suunnan, mutta lauseet alkavat oitis himmentyä, kirjoittaa silmät kiinni suoraan alitajunnasta. Sitä miettii vielä hetken kuluttua, kun on juonut lasillisen vettä, pukenut päälle ja kulkee nyt koiran kanssa metsässä jäniksen jälkien perässä, samanlaisia villejä jälkiä seuraa unen ja valveen rajalla, ei ajattele mitään, seuraa vain ja luottaa, että eteenpäin ne vievät.

Arki. Nostettu seinälle serkulta saatu perhoskalenteri, käännetty veneen kylkeä, hukattu hammasraudat ja kahdet villalapaset, menty kouluun tuntia liian aikaisin ja pari tuntia liian myöhään, kokeiltu keitetyn veden heittämistä pakkasilmaan ja itsetehtyjä ranskalaisia ilman uppopaistamista, soviteltu luistimia, haaveiltu makkaranpaistoretkestä ystävien kanssa, löydetty kirppikseltä villatakki, ommeltu sen irronnut nappi, kahlattu lumessa, ihailtu jäätynyttä puroa, tehty yökyläilijöille siskonpetiä olohuoneen lattialle ja mietitty, mahtuuko joku seuraavan katraan nukkujista nojatuoleista kyhättävään makuusijaan, saatu käsikirjoituksesta kommentit ja kirjoitettu koiranpentu jalkojen päällä, pohdittu vapaata tahtoa, laadittu selvitys käytetystä apurahasta, anottu uutta, venytetty penniä, sovittu keskusteluaika opettajan kanssa, käyty kahvilatreffeillä, jatkettu epämääräisten paperikasojen perkaamista ja nyökkäilty tälle:

"Kävellessä aivot menevät meditatiiviseen tilaan. Kun järkeilevä aivopuolisko kytkeytyy pois päältä, luova aivopuolisko syöttää alitajuisempaa kamaa tietoisuuteen. -- Kun antautuu itseään suuremmille asioille, omasta minuudesta tulee merkityksetön kaiken kauneuden keskellä." (Hanneriina Moisseinen Maria Syvälän jutussa Kävelijä saa kaiken ja vieläpä ilmaiseksi. Aamulehti 24.7. 2010.)

On valvottu ja nähty unta rintamuksessa kasvasta kahdesta hennosta lehtipuun taimesta, kiskaistu ne pois, tunnettu vihlovaa kipua, kun kaikkialle rintakehään lonkeroivat juuret (hiussuonet) nousivat ihon alta. On herätty ja katseltu maisemaa, ihailtu sen syvyyttä.

"Unet unta ovat vain, unta koko elämämme"

Kaikesta huolimatta ihminen, ei puu

 

 

 

 

 

Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Tuntuu kuin olisi puu, joka on talven jäljiltä umpuja ja salaisuuksia täynnä, pulpahtamaisillaan, ahmii maanalaisista vesisuonista nestettä, iholle aurinkoa, ottaa kaiken aikaa vastaan ja ahnehtii. Koti on kaaos, kirjapinot sortuvat, muistilaput (syksyn lehtiä ne ovat) kahisevat jaloissa. Maaninen ja väsynyt, onnellinen ja onneton, ääripäitä ja tasaista. Öisin näen unta, että soitan lääkärille ja sanaleikin hänen kanssaan, sitten kerron valtavat oireryppäät, täsmennän tai selitän lopuksi, että kyllä kai hän ymmärtää, että kaikki johtuu työni luonteesta, ei kai kukaan voi olettaa, että olisi ihan normaali. Herätessä hengittää syvään ja rauhassa, muistuttaa itseään, että on kaikesta huolimatta ihminen, ei puu, sitten upottaa kädet lämpimään veteen tai viileään multaan, ottaa vastaan kaikki virtaukset, linnunlaulun ja aamun. Kevät, valoa, ihanaa.

Lukurauhaa!

Sunnuntaina 8.2. rauhoitun minäkin lukemaan. Olen jo aloitellut Hans Falladan romaania Kukin kuolee itsekseen (1949, suom. V. Arti). Hankin siitä myös uuden suomennoksen nimellä Yksin Berliinissä (2013, suom. Ilona Nykyri), joka onkin melkoinen tietopaketti. Luultavasti siis selailen molempia. Falladan kirjasta lisää täällä

Yöpöytäkirjoista toivon lukurauhaa (-lomaa) myös Anita Konkan Unennäkijän muistelmille (2014), Tadeusz Konwickin Puolalaiselle unikirjalle (1966), Sylvia Plathin Lasikellon alla (1975) -teokselle ja Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2012) -pokkarille. Kaikkien kirjojen läsnäololle on selitys, mutta en muista, miksi olen lainannut Plathin. Selailen nyt kirjaa ja yritän miettiä. Avaan kirjasta satunnaisen katkelman (se on eräänlaista salakuuntelua tai vakoilua):

"Kultaseni, etkö haluaisi pukea päällesi?"
Äiti varoi visusti koskaan käskemästä minua mihinkään. Hän vain puhui kanssani järkevästi  ja lempeästi, kuin älykäs, kypsä ihminen toisen kanssa.
"Kello on melkein kolme iltapäivällä."
"Minä kirjotan romaania", minä sanoin. "Minulla ei ole aikaa yhtä päätä riisua ja pukea."
(Plath, emt. suom. Mirja Rutanen. s. 120.)


Tuon(kin) takia!

Mitä kirjoja te luette tai haluaisitte lukea? Lukurauhaa!

P.S. Aloitin varaslähtönä. Virallinen päivä onkin vasta 8.2. eikä tänään  Korjasin sen myös tekstiin.

Venetsia olohuoneessa ja muita tammikuisia tarinoita

Kaksi sinistä nojatuolia lähtee kohta matkaan, tuntuu hyvältä antaa tavaraa pois, tehdä tilaa ajatuksille ja valolle, tosin etsin tuolien tilalle punaisia sukkahousuja kokoa 62 cm, kummia ovat vaihtokauppani nykyään. Unissa todistan triptyykkimäistä muodonmuutosta, tapaan taivaalta putoavia kettuja, lupaan pitää huolta Eino vainaan kartoista, toimin jokilaivurina sekä Tove Janssonin seuralaisena.

Mies on jo unohtanut Tulimaan. Nyt hän rakentaa olohuoneen lattialle pala kerrallaan ikiomaa Venetsiaa (tulee mieleen Janssonin Kesäkirja). Ehkä etsin kaapista pitkävartiset kumisaappaat, kahlaan ne jalassa keittämään kahvia ja koen vihdoin acqua altan.

(Minä olin unohtanut, että kahden nuoremman lapsen joululoma päättyykin jo sunnuntaina. Olisin lähettänyt heidät kouluun vasta keskiviikkona.)

Varsova: Pyhää Annaa tapaamassa

Olen nähnyt unta Pyhästä Annasta ja kantanut kaulassani kolhiintunutta, värikästä amulettia, jossa oli hänen kuvansa (ja etsinyt siitä asti sellaista).

Matkalle lähtiessämme lainasimme Tapani Kärkkäisen mainion Sankarimatkailijan Varsova -teoksen, josta mies huomasi, että Varsovassa on Pyhän Annan kirkko (vuodelta 1454). Sinne täytyi päästä. 

Saavuimme paikalle kesken messun. Kuinka kaunis kirkko, täynnä väkeä, kaikkialla lämmin kultainen hehku, seinillä Pyhän Annan elämänvaiheita valottavia maalauksia. Oli tervetullut tunne. Hieno kontrasti lokakuun paljaalle kaupunkiharmaudelle, jossa on kajosta ja kauneudesta huolimatta jotakin hitusen kovaa, kivimäistä ja talvea enteilevää. 

Olimme matkalla myös Kansallismuseoon ja iloisena yllätyksenä saimme tietää, että aulakerroksessa on Sudanin Farasista Assuanin padon alta 1960-luvulla puolalaisten arkeologien pelastamia Pyhän Annan seinämaalauksia.

P.S.

Suosittelen lämpimästi aiheeseen löyhästi liityvää Anne Michaelsin romaania Routaholvi, jossa Abu Simbelin temppeliä siirretään turvaan Assuanin padon myötä nousevalta vedeltä.

A BIRD IS

Nyt, kun on kesä, elämme yötä päivää lintujen seurassa. Helleöinä nukumme parvekkeen ovi auki. Kuikka huutelee järveltä maisematiedotteita:

"Ensimmäiset tervapääskyt nähty, talitiaiset ovat paritelleet, valtakunnassa kaikki hyvin, vaipukaa nyt takaisin uniinne!"

Tottelemme luontoa. Emme herää siihen, että lehdettömän omenapuun oksalle pysähtynyt kehrääjälintu sukeltaa hämärään huoneeseen. Emme siihenkään, että se tasapainottelee kirja- ja paperipinojen päällä, luisevat varpaat rapisevat, nyt se löytää sopivan jalansijan ja alkaa naputella pienellä nokallaan näppäimistön valkeita koukeroita. Tuo ja tuo, tuo, tuo, tuo ja tuo.

Hetken se hakkaa yksiä ja samoja toukkia, ei saa suuhunsa, kyllästyy äkkiä laihoihin alkupaloihinsa, kunhan kokeili, lehahtaa suu ammollaan takaisin yötaivaalle. Mitkä pidot: gammayökkösiä (kirjain etusiivessään), kirjokehrääjiä, jälkiruoaksi jokunen vaaksiainenkin. Tämä ihana, ihana elämä! Lintu kehrää riemusta ja pyrähtää kevyesti korkeuksiin suuntanaan suojärvi. Koko matkan se hyräilee nimikkolauluaan ja haaveilee kesäheilasta:

"Hän on oma armain, vain minun kokonaan. Läpi metsän holvein me kaksin kuljetaan..."

Heräämme uuteen aamuun. Linnut laulavat, aurinko paistaa sänkyyn. Mietin metsästyshaukkoja ja kirjekyyhkyjä, mustiksi maalattuja autoja, joita kutsuttiin korpeiksi. Mies huutelee alakerrasta ja kertoo, että varis on käynyt taas repimässä roskapussimme. Minä näin sen, kun kävin hengittämässä aamuilmaa. Varis istui naapuritalon savupiipun päällä, raakkui hyvän huomenen ja lehahti kotimme taakse pitoihinsa.

Kohta on meidänkin aamiaisemme aika, mutta vielä on hiljaista, voisin kirjoittaa hetken. Nostan koneen pöydältä syliini, kuvaruutu herää lepotilastaan ja näyttää yölinnun viestin:

A BIRD IS A BIRD IS A BIRD IS A BIRD IS

(Laulun sanat J.Karjalainen: Kehrääjä. 2002.)

Unen ja valveen taloissa

Kuljen unissa. Järvenrannalla on kaksi tummanruskeaa rakennusta, ollaan mummulan pihapiirissä. Noita taloja en ole koskaan ennen nähnyt, mutta en ihmettele sitä. On siirrytty ajassa kauas taaksepäin. Isä ja äiti kävelevät kesässä käsikkäin, näyttävät onnellisilta, vaikka isähän on kuollut. Täällä he nyt asuvat. Tuo tuparakennus on heidän, talossa ei ole ikkunoita ollenkaan, mutta rannan puolelta puuttuu kokonainen seinä. Siinä sisä- ja ulkotilan saumakohdassa on heidän petinsä. Mitkä maisemat: näkymä järvelle!

Valveilla ajelin miehen kanssa katsomaan tuttavaperheen uutta kotia. Paljon ikkunoita ja valoa, avaraa tilaa, koivikkoa, peltoja, niittyä. Niissä maisemissa tuskin malttaisin nukkua.

Auton takapenkillä rotta

Näin unta, jossa istuin auton takapenkillä, olimme ajautuneet jäälle sulan reunalle, minä ja kaksi etupenkillä istuvaa. Sitten alkoi hidas uppoaminen.

Mietin, mitä isä oli kertonut veteen vajoavista autoista, paineesta, ikkunan tai oven avaamisesta. Mietin, ehtisinkö soittaa apua. Tulisiko jostakin tyyni traktorikuski, kaiken nähnyt, kaikesta selviytynyt? Ujuttaisi vetoköyden autoon, kiskaisisi vaarasta pois, ajaisi sitten takaisin pellolle, sieltä pullakahville, kaikki jatkuisi kuten ennen, uutiset ja säätiedotus, panisi pään illalla tyynyyn ja nukahtaisi sikeisiin uniinsa. Minä niin kaipaan sellaisia miehiä, ottaisin valheellisenkin version, kaunisteltuahan kaikki kuitenkin aina on.

Siellä minä seisoisin rannalla yöhön asti, ujeltaisin, märkä rotta, turkissa mutaa, iholla järvenpohjan tuoksut. Ja ne kaksi etupenkkiläistä (keitä he olivat?) olisivat kadonneet, kävelleet tietä pitkin pois, pelkät selät ja takaraivot, lähteneet risteyksestä kumpikin omaan suuntaansa. Ehkä heitä ei ollut ollenkaan. Kenties vain minä siellä takapenkillä uppoavassa autossa, rouskutin onkaloa penkin selkänojaan, katosin sen kautta toiseen maailmaan, siihen pinnanalaiseen.

Tapasin koivikossa isäni

Unessa yritin valokuvata kuollutta isääni, joka kuljeskeli keväisessä koivikossa, niin kuivassa ettei vihreää vielä missään. Mutta miten kaunis valo, paistoi kuulaana hänen takaansa, hohtavia harmaan sävyjä. Eikä kamera totellut, ei tietenkään, en saanut tavoitettua mitään. Mikä tarve tallentaa kaikki, unissakin! Ehkä sitten, kun alan taas siivota ja laskeudun sängyn viereen kiskomaan sen alle hautautuneita kirjoja, muistiinpanoja, astioita, mennyttä, löydänkin haalistuneen polaroid-kuvan. Siinä isä seisoo kasvot kohti minua, koivikko on laiha, paljas ja ujo, kuva hehkuu silkkaa hopeaa, varisee kädelleni pölynä. Tai sitten se on jo minussa, hiuksissa, harmaina aavistuksina. En tarvitse kuvaa, en sittenkään. Peili riittää.

Taas asun

Unessa asumme vanhan puutalon päädyssä, toisessa päädyssä elelee resupaitainen tyttö äitinsä kanssa, heidän pihaansa paistaa aurinko ja pääsevät vaivatta juoksemaan naapuritalon kasvimaalle. Vietämme aikaa taka- ja sivupihoilla, etupihasta en tiedä, muita naapureita en näe.

Joskus kyllästyn unitaloihin, tai ehkä niihin olisi vain niin mukava jäädä kerrankin pidemmäksi aikaa, suorastaan asettua, jatkuva öinen muuttaminen käy toisinaan voimille.

Hiihtävät siat ja muita syyspurjehduksia

On ollut kohtaamisia ja uutisia. Olen harrastanut miehen kanssa kauppahalli- ja vanhempainiltatreffejä, herkutellut liki kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vastapainoksi on kävelty ja oltu kävelemättä. Yhden päivän nukuin, 12 sikeää tuntia, unia joita en muista. Heräsin kunnolla vasta, kun mies asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sain ja luin Bargumin Syyspurjehduksen. Mietin buddhalaisuutta, samsaraa ja oman mielen vankiloita, kohtuullisuutta, kärsimystä ja individualismia. Sitten aloinkin saada taas näkyjä (hiihtäviä sikoja joen jäällä) ja oli pakko eli ilo käydä kirjoittamaan.

Läsnä tai poissa

LÄSNÄ

Jo aamusta asti, unista herättyä
radiouutisten tullessa, aamukahvilla
ja jutellessa, vuoteita sijatessa
on lakkaamatta käynnissä etsintä:
miten tehdä näkymätön
todemmin näkyväiseksi?
Täytyy pysytytellä valmiina,
kuuntelematta, vastailla hajamielisesti
olla kahdella tapaa läsnä
tai poissa.
(Solveig von Schoultz: Keskustelu perhosen kanssa. Suom. Helena Anhava. WSOY 1994, 14.)

Aistit valppaina

Kirjoittamisen kanssa on hetkellinen suvantovaihe. Levotonta joutokäyntiä. Siltä se näyttää ulospäin. Jotakin nyt etsin. Olen selaillut kansanperinnettä ja maisematutkimusta, istunut raakatekstipino sylissä, ihaillut ystävän vinkkaamana Susanna Majurin kuvia, kävellyt pakkasilmassa, tehnyt arkisia askareita, ollut olemassa reaalimaailmassa. Aistit valppaina odotan liikahdusta, unta, oivallusta.