Näytetään tekstit, joissa on tunniste marraskuu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste marraskuu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 24. marraskuuta 2024

Tampereen kirjafestareilla lauantaina 30.11.2024


Inga näki metsikössä kaksi valkohäntäpeuraa. Ne eivät huomanneet häntä. Inga ei uskaltanut liikahtaa. Onnistuisiko hän ottamaan kameran esille pelästyttämättä peuroja? Saisiko hän edustavan kuvan ja napsauttaisiko peurat projektorin kautta kodin kaihonkalpeille seinille jonakin marraskuun aamuna, kun jäisi yksin kotiin etätöihin? Tarvitsiko Inga peurojen jäntevää, Örön ruokkimaa olemusta, ryhdikästä kaulaa ja valpasta katsetta? Istuisiko hän olohuoneen sohvalla koko päivän peurat seuranaan, avaisiko arkistonsa, antaisiko peurojen vahtia häntä? Nukahtaisiko marrasväsynyt Inga sohvalle niiden katseen alle, heräisikö hän kesäisestä saaresta, juuri tästä paikasta ja hetkestä? Voisiko Ingan kaipuu kuljettaa häntä paikasta toiseen, voisiko hän olla siellä ja täällä yhtä aikaa? Pystyikö ikävöivä olemaan monessa paikassa samanaikaisesti? Niinkö kaipuu toimi? Siksikö se raastoi rikki ja hajotti? (Pitkä ikävä. WSOY 2024, 264.)

Hei te kaikki kaipaavat, ikävöivät, marrasväsyneet, nesomaanikot, kirjanystävät! Tervetuloa Tampereen Kirjafestareille! Olen Ville Hännisen haastateltavana Pitkä ikävä -romaanistani Tampere-talon Aamulehtisalissa (Pienessä salissa) lauantaina 30.11.2024 klo 1111.30. Sen jälkeen signeeraan WSOY:n myyntipisteellä. 

Tapaamisiin Tampere-talossa! 

Kaksipäiväisten festareiden koko ohjelma luettavissa täältä.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016


Voi näitä taivassiivuja, trapetseja ja pieniä mökkejä, joita ilmalaivat käyttävät ankkureinaan! "Pohjoistuulta kahdeksan metriä sekunnissa. Pidä kiinni, nyt lähdetään!" kuulin jonkun huutavan erään mökin pihasta. Konkkamuorihan se oli etusormi ojennettuna kohti taivaita. Kapteeni Trummi piti häntä kädestä kiinni, pian lensivät yläilmoissa keltaisella ilmapallolla kohti Pyynikin munkkikahvilaa. En ehtinyt saada kuvaa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016



Marraskuu. Jatkuva sumu ja tihenevä pimeä, ääriviivat katoavat, metsässä kaikki sulautuu harmaaksi, minä ja koira olemme yhtä järven, koivujen ja sammaleen kanssa. Suuri kauneus on kaikkialla, ojavedessä, näennäisessä alakulossa, harmaan eri sävyissä, rinnalla kulkijassa ja minussa, meidän hengityksemme on metsän hengitystä, metsän ajatukset ovat meidän ajatuksiamme, huminaa, huojuntaa ja hyräilyä, männyn tuoksua, maatumista, sekoittumista, yhteyttä, ykseyttä.

Metsän tuntu vielä iholla, yhtäaikainen viileys ja lämpö, kun istun alas kirjoittamaan, koira huokaisee ja käpertyy viereeni (sen jalat nykivät, unessa se juoksee mäen päälle, jää nukkumaan maiseman ylle jäniksen kylkeen), yöllä, kun palaan sumusta mieheni syliin.

lauantai 12. marraskuuta 2016


Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.

torstai 19. marraskuuta 2015


On pehmeän leuto marraskuu, lyyristä sumua, harmaata ja kuraista, hautajaisia ja synkkiä uutisia maailmalta, muuttuvat kysymyksiksi, päivittäisiksi puheenaiheiksi, painajaisiksi ja ylioppilaskirjoitusten aiheiksi. Päivät ja yöt ovat täysiä. Sairastamme kaamosta, tautivuoteita on kahdessa kerroksessa kolmatta viikkoa, kanikin potee, saamme arvailevan asiantuntijalausunnon kaukaa maailmalta, maallikko miettii, että jospa se on surua vain, isoäitikin alkoi kärsiä sitkeästä ihottumasta, herkistyi väreillekin, kun jäi leskeksi (näkeekö mikroskooppi kaiken, tunnistaako koepalasta surun?). Minun puolisoni on lähellä, hän makaa lattialla jalkojeni juuressa silmät kiinni, saa edes sen hetken lepoa, luen hänelle ääneen käsikirjoitusta, koira nukahtaa, minä korjaan ja kirjoitan tekstiä punaisella fontilla, jotta huomaisin edistyväni.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Löysin sinut, Agnes!

Angst on jo niin tuttu seuralainen, että voisin antaa sille oman nimen. Angus tai Agnes? Googlaan. Mietin, onko tämä enne, pitäisikö antaa lisää merkityksiä, ehkä kyse onkin vain jonkin uuden syntymästä. Yleensä flowta edeltää uupuminen, tarpominen synkissä vesissä, pakkautuminen, sen jälkeen energisoidun, käyn aktiivisesti etsimään (tahallisia sivupolkuja, eksymisiäkin) ja äkkiä taas kohisee.

Agnes voisi olla tämä (Release me, totta vieköön!), mutta sitten löysinkin hänet: