On pehmeän leuto marraskuu, lyyristä sumua, harmaata ja kuraista, hautajaisia ja synkkiä uutisia maailmalta, muuttuvat kysymyksiksi, päivittäisiksi puheenaiheiksi, painajaisiksi ja ylioppilaskirjoitusten aiheiksi. Päivät ja yöt ovat täysiä. Sairastamme kaamosta, tautivuoteita on kahdessa kerroksessa kolmatta viikkoa, kanikin potee, saamme arvailevan asiantuntijalausunnon kaukaa maailmalta, maallikko miettii, että jospa se on surua vain, isoäitikin alkoi kärsiä sitkeästä ihottumasta, herkistyi väreillekin, kun jäi leskeksi (näkeekö mikroskooppi kaiken, tunnistaako koepalasta surun?). Minun puolisoni on lähellä, hän makaa lattialla jalkojeni juuressa silmät kiinni, saa edes sen hetken lepoa, luen hänelle ääneen käsikirjoitusta, koira nukahtaa, minä korjaan ja kirjoitan tekstiä punaisella fontilla, jotta huomaisin edistyväni.