"- Tuntuu, että nykyajan arvot kovenevat kaiken aikaa, ja se vaikuttaa etenkin nuoriin. Suorittamisen kautta on lunastettava oma paikka, olemassaolo ja oikeutus. Se on pidemmän päälle aika rankkaa. Kyllä ihmisarvon pitäisi tulla olemassaolosta eikä suorituksista ja saavutuksista. Toivoisin elokuvan välittävän armollisuutta itseä ja muita kohtaan. Että havahduttaisiin välillä siihen, mikä on lopulta tärkeää: inhimillinen ymmärrys itseä ja muita kohtaan.
Matka minuksi heijastelee yhteiskunnan suorituskeskeisyyttä: millaisia vaatimuksia ”elämässä pärjääminen” edellyttää nuorilta, ja kuinka kauaskantoisia seurauksia sillä voi olla? Se on samalla elokuva matkasta kohti ehjää ja kokonaista minuutta, jonka voi ehkä saavuttaa vasta, kun onnistuu hyväksymään itsensä ja maailman epätäydellisyyden." (Mina Laamon haastattelu Film-O-Holicissa.)
Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden verran (with English subtitles).
Mä tunnen välillä juuri noin, että onko mulla oikeus olla olemassa kun en halua kulkea polkua jota muut olettavat "oikeaksi". Mutta sen mä tiedän etten olisi onnellinen "siellä". Oon 21 ja unelmoin mökistä luonnon keskellä ja rauhasta, sitä on joskus vaikea käsittää. Ja niin kirjoittamisesta, tai en mä siitä haaveile, kirjoitan vain. Mutta että jotenkin sillä voisi pärjätä. Ja nyt kun veljelläni on ylioppilasjuhlat ja suku kokoontuu, kysymykset on vaan siitä että mitä olet saavuttanut. Ehkä voisi kysyä onnesta.
VastaaPoistaKiitos kun linkkasit. Katson.
Hyvää marraskuuta.
Ihana Oona Julia, kiitos kommentista, puhutteli. <3 Sinulla on ihan samanlaisia unelmia kuin minulla ja reilusti aikaa toteuttaa niitä. Ole rohkea ja kulje omaa polkuasi! Tsemppaan ja kannustan koko sydämestäni. Asioilla on taipumus järjestyä!
PoistaMinä mietin usein tuota onnea ja "siellä" olijoita. On vaikea olla onnellinen omalla tavallaan, kun/jos suurin osa ympärillä olijoista on "siellä", kyllähähän oma elämä silloin herättää hämmennystä, suuri osa siitä ei välttämättä ole pahaa tarkoittavaa. Erilaisuus on vain aina hankalaa, herättää ennakkoluuloja ja torjuntaakin, koska samalla se toinen joutuu puntaroimaan omia valintojaan. Tästä aiheesta olisi valtavasti kerrottavaa, jaettavaa, minä olen koko ikäni kipuillut näitä, jo aiemmassa blogissanikin, kun lapset olivat pieniä (suljin blogin, koska siellä oli niin henkilökohtaisia usealta vuodelta ja henkilöllisyyteni paljastui).
Minulle(kin) tämä kirjoittaminen on aina ollut valtavan terapeuttista (ja luonto, maisemat ja kaikki ns. vähäinen), hiukan kuin päiväkirjaa pitäisi, mutta ei ihan yksin, ei ihan vain itselleen. Onneksi on kanssakulkijoita. Sinulla vielä valokuvaamisen lahjakin! Ehkä voit sanoa kyselijöille, että olet saavuttanut onnen, saat nähdä ja kokea, osaat kirjoittaa ja kuvata ja sinulla on ihana blogi, juuri joku kertoi ja kehui, että oletpa ihana, rohkea ja luova. :)
Lempeää kaamosta!
Kiitos sanoista, paljon! <3
PoistaMä oon aina ollut vähän ulkopuolinen. Se on sellaista että voisin mennä mukaan, mutta en sitten haluakaan. En oo koskaan kokenut olevani "ujo" mutta siksi mut aina leimataan. Sellasta ettei osaa sanoa asiaansa mutta kirjoittaa sitten. Irrallisia ajatuksia, mutta hyvä välillä pohtia. Minun blogini on ainakin oma maailmansa. Joskus katson sitä ja mietin, että oonko mä täällä, mun sanoja, kuvia, kaikkea! Se on vähän hassu tunne.
Tuo dokkari oli järjettömän hyvä, löytää paloja itsestään.
<3 Niin tuttua, Oona Julia!
PoistaKiitos vinkistä. Tuo on tärkeä katsoa kun oma poika harjoittelee aikuisuutta. Terveisin yksi omalla tavallaan onneaan elävä.
VastaaPoistaOle hyvä, Ari. Hyvä sanavalinta tuo aikuisuuden harjoittelu, lempeäkin. Onnellista elämää voi tosiaan elää monella tavalla, se on lohdullista. Terveisiä joulukuusta!
Poista