Talvet ovat vaikeita, onneksi on liki kevät ja luonnon valoa riittää jo alkuiltaan. Kirjoitan nyt kolmatta teostani, seuraavien ideat vyöryvät vauhdilla kohti, en väistele, vaikka se voisi olla fiksua. Kirjoittamisen vastapainona on ihan muuta. Kanit saivat poikasia, poikaset saivat nimet, pian joku nimeää ne uudelleen. Yksi musta on vielä kotia vailla, täältä saa. Ulkona tiaiset, varikset sekä harakka reisiä myöten hankeen uponneena. Teen arkisia ekskursioita reppu selässä ruokakauppaan, kirjastoon tai kirppiksille, kävely on aina ihanaa. Yritän muistaa hengittää syvään, nukkua riittävästi, halata paljon, olla läsnä ja nauttia arjesta. Kasvatan lapsia (yhä korkeampia tukikeppejä ja -lankoja, uutta multaa, paljon vettä ja valoa), kasvavat ihan itse, heissä kaikki tapahtuu vauhdilla, ihailen naapurin taaperoita ja vaalin parisuhdetta. Satunnaisesti aukeaa jokin rakonen ja näen, keitä me todella olemme. Ihminen on ikuinen mysteeri. Iltaisin katsellaan elokuvia ja lasketaan kolikoita, jotka ovat huvenneet jo kauan sitten, pari pientä kuparista kilisee kannun pohjalla. Huomenna alkaa hiihtoloma. Reissureput täyttyvät vaatteista ja kirjoista. Hiihtoloma, lukuloma.