keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Vieraan miehen kanssa
Olen ollut vieraan miehen kanssa saarella paljon pienemmässä talossa kuin tämä, jossa Odelma voisi asua. Olen katsellut, miten mies tarttuu kosteaan paperiin, ruttaa sen paperitolloksi ja sytyttää uunin, suoristaa selkänsä, ei puhu mitään, katselee merelle. Olen viihtynyt liian hyvin, saanut niskani kipeäksi siitä tuttavuudesta.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Kaikki väki nukkuu eli kuinka elellä ihan tavallista elämää, vaikka Bo Carpelanin kirja odottaa
Olen yrittänyt pakottaa itseni vapaapäiviin ja lomailla kirjoittamisesta. Lauantaiaamuna voi herättyä kirjoittaa muistikirjaan jokusen sivun, sitten sulkea kannet ja elellä ihan tavallista elämää, luksustellakin hiukan: kulkea metsässä lasten, miehen ja eväiden kanssa, tervehtiä vastaantulevia retkeilijöitä reipashenkisesti, sytyttää nuotiota, juoda kiireettä jo hiukan haaleaa termarikahvia, löytää kalliosta kivinen istuin johon asettua, nojata maisemaan.
Olen rauhassa saanut istua ja tuijottaa järveä (mieli on pyöritellyt omaa ideamyllyään, mutta en tunnusta kyselijöille mitään, minä olen nyt luonnossa ja rentoudun, osaan painaa saappaan alta pyrkivät ajatukset matalaksi pelkällä tahdonvoimalla). Kotipihassa olen kerännyt ämpäreittäin aroniaa, ihanan suuria marjoja, kourallisen saa kun vain ojentaa käden. Olen googlannut mehu- ja hillo-ohjeita, pessyt pulloja. Illalla vaipunut keho raukeana sänkyyn.
-- mutta mitä tekee mieli? Ei suostu lepäämään, ei. Olenhan yöihminen. No, nyt kun olen riisunut saappaat jalasta ja makaan paljain jaloin, ne kaikki päivällä vaiennetut ryntäävät joukolla sängyn viereen. On pyöriteltävä hiljaisissa hämärissä ideoita ja velvollisuuksia, analysoitava ja spekuloitava. Minä sotken sitä massaa kuin viinirypäleitä. Tirskuu ja roiskuu. Ja taas uusi lapiollinen rahisevaa soraa siihen seokseen. Laihaa litkua on, monta lapiollista tarvitaan, sementtiä myös, ehkä aroniaakin pari saavillista, saadaan edes kaunis väri. Onko jotakin unohtunut? Mitä kaikkea on kesken? Entä jos... Nuku ja näe levollisia unia! Vedä peittoa ylemmäs, katoa sen syövereihin, katoa! Vedän ja piileskelen, ei auta. Pohditaan kaikki, paloitellaan pieneksi, nielaistaan pois, yskitään soraa ja sappikiviä, yritetään olla tukehtumatta. Hengitetään rauhallisesti, tyhjennetään mieli. Helppoa. Katso nyt, kaikki väki nukkuu.
Mutta Bo Carpelanin viimeinen teos Lehtiä syksyn arkistosta tuli. Kesti vuorokauden avata paketti. En tukehtunut, mutta haukoin henkeä, sydän oli pysähtyä. Pitelin käsissäni, olo oli kuin rakastuneella. Aarre se on. En tiedä, mistä saan riittävän pyhän hetken lukea sitä, minne kadota tuon kirjan kanssa.
Olen rauhassa saanut istua ja tuijottaa järveä (mieli on pyöritellyt omaa ideamyllyään, mutta en tunnusta kyselijöille mitään, minä olen nyt luonnossa ja rentoudun, osaan painaa saappaan alta pyrkivät ajatukset matalaksi pelkällä tahdonvoimalla). Kotipihassa olen kerännyt ämpäreittäin aroniaa, ihanan suuria marjoja, kourallisen saa kun vain ojentaa käden. Olen googlannut mehu- ja hillo-ohjeita, pessyt pulloja. Illalla vaipunut keho raukeana sänkyyn.
-- mutta mitä tekee mieli? Ei suostu lepäämään, ei. Olenhan yöihminen. No, nyt kun olen riisunut saappaat jalasta ja makaan paljain jaloin, ne kaikki päivällä vaiennetut ryntäävät joukolla sängyn viereen. On pyöriteltävä hiljaisissa hämärissä ideoita ja velvollisuuksia, analysoitava ja spekuloitava. Minä sotken sitä massaa kuin viinirypäleitä. Tirskuu ja roiskuu. Ja taas uusi lapiollinen rahisevaa soraa siihen seokseen. Laihaa litkua on, monta lapiollista tarvitaan, sementtiä myös, ehkä aroniaakin pari saavillista, saadaan edes kaunis väri. Onko jotakin unohtunut? Mitä kaikkea on kesken? Entä jos... Nuku ja näe levollisia unia! Vedä peittoa ylemmäs, katoa sen syövereihin, katoa! Vedän ja piileskelen, ei auta. Pohditaan kaikki, paloitellaan pieneksi, nielaistaan pois, yskitään soraa ja sappikiviä, yritetään olla tukehtumatta. Hengitetään rauhallisesti, tyhjennetään mieli. Helppoa. Katso nyt, kaikki väki nukkuu.
Mutta Bo Carpelanin viimeinen teos Lehtiä syksyn arkistosta tuli. Kesti vuorokauden avata paketti. En tukehtunut, mutta haukoin henkeä, sydän oli pysähtyä. Pitelin käsissäni, olo oli kuin rakastuneella. Aarre se on. En tiedä, mistä saan riittävän pyhän hetken lukea sitä, minne kadota tuon kirjan kanssa.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Rojua, romua
Torstaisin meillä siivotaan. Konkretiaa, konkretiaa. Raivataan, ihmetellään rojun määrää. Iho hikoilee, selkä taipuu. Eilen siirsin raskaita huonekaluja, ei siihen miehiä tarvittu, kaksi poika kylläkin. Sohva ja vanha kirjakaappi muutivat eri huoneisiin. Jätin miehelle lattian pesun ja vuodevaatteet. Sillä välin, kun hän ahersi, minä palkitsin itseni kävelemällä vesisateessa kirjastoon. Iho kastui, hengitti ja huohotti. Mieli lenteli. Selässä oli kevyt reppu. Hain vain varaamani angstiset ruotsalaiselokuvat, lapsille lukemista ja miehelle ranskaa.
Tänään lähden käymään sairaalassa. Kuulen, mitä romua ovat pääni sisältä löytäneet. Toivottavasti vain irrallisia sanoja, päättömiä lauseita.
Tänään lähden käymään sairaalassa. Kuulen, mitä romua ovat pääni sisältä löytäneet. Toivottavasti vain irrallisia sanoja, päättömiä lauseita.
tiistai 13. syyskuuta 2011
Kyl niit on paljon simmosii likkoi ketkä lukee
En etene lukemisessa, koska Göran Tunström oli niin nero. Luin taas vain pari sivua ja jäin sulattelemaan kohtaa, jossa hyvin erilaiset ystävykset, Splendid ja Sidner, päättävät hiipiä hullujenhuoneelle tapaamaan lehdestä lukemaansa Kahelia, miestä joka sekosi uskossaan, muuta selitystä miehen käytökselle ei keksitä. Kaheli asuu vintissä puisessa häkissä, riimittelee niitä näitä sekaviin repliikkeihinsä ja antaa itsestään tietämättään kohtalotoverin Sidnerille, joka joutui puoliorvoksi lehmien tallottua pojan äidin. En muista pitkään aikaan, jos koskaan, lukeneeni niin koskettavaa, lämmintä ja silti liki humoristista kuvausta sivullisuudesta, poikien välisestä ystävyydestä ja empatiasta. Tässä raapaisu:
- Tuntui siltä, yrittää Sidner saada sanotuksi rään ja kyynelten lomasta. -...ihan siltä kuin olisi istunut siellä itse... minä ymmärsin kaiken... mitä hän sanoi, kun ei uskalla puhua ja istuu isän kanssa keittiössä... tai koulussa... silloin minä ajattelen... etten ole todellinen, kun ajattelen äitiä, että hän on kuollut ja että minä... ikään kuin pystyn puhumaan hänen kanssaan... oikeasti... ja että minä olen varjo... (--)
- Mää ymmärrän. Se on sama juttu joskus kun sillon kun mää ajattelen isäukkoo, ettei hänel o jalkoi ja et hän on raajarikko ja et hän tuskin voi näyttäytyy kyläl... ja kun mää kuljen ja kannan hänet mettään ja muual mis mei saadaan olla rauhas. (--) - Et hän on niinkun pikkanen paketti. (--) Mut et mää niinkun kannan häntä, eikä päinvastoin... et mää olen niin vanha ja viisas, etten mää oikeen jaksa ollakaan.
- Sama täällä. Minä olen niin vanha ja ymmärrän kaiken. Mutta että on yksin ja että vain sinä ymmärrät.
- Ja sää sit. Olek sää tuntenut et sää tahdot kuolla, sääkin.
- Joo.
(--) - Vaikkei ihan viel. Ei ennenkun on päässy likistää jotain likkaa.
(--) - Kukaan ei ole... kiinnostunut minusta.
- Vaik yks kyl kattos minuu.
(--) Niinkö hän teki?
- Juu, hän pikkasen.
- Minua ei ole kukaan.
Splendid yrittää lohduttaa Sidneriä.
- Mut ihan pikkasen vaan. Mää varmaan luulin vaan.
- Kyl hän varmaan katsoi. (--) Minä en pääse ikinä naimisiin.
- Ääh, tietyst sää pääset. Ja määhän kuvittelin vaan.
- Tiedäthän etten minä ole niin kuin muut.
- Enkä mää. (--) Meinaaks sää sen takii kun sää luet... Kirjoi ja simmosii?
- Niin, eihän minulla ole ketään kenen kanssa puhua sellaisesta...
- Se on selvä et sää pääset naimisiin. Kyl niit on paljon simmosii likkoi ketkä lukee. Vaik ne ei puhukkaan siit.
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 90-92.)
- Tuntui siltä, yrittää Sidner saada sanotuksi rään ja kyynelten lomasta. -...ihan siltä kuin olisi istunut siellä itse... minä ymmärsin kaiken... mitä hän sanoi, kun ei uskalla puhua ja istuu isän kanssa keittiössä... tai koulussa... silloin minä ajattelen... etten ole todellinen, kun ajattelen äitiä, että hän on kuollut ja että minä... ikään kuin pystyn puhumaan hänen kanssaan... oikeasti... ja että minä olen varjo... (--)
- Mää ymmärrän. Se on sama juttu joskus kun sillon kun mää ajattelen isäukkoo, ettei hänel o jalkoi ja et hän on raajarikko ja et hän tuskin voi näyttäytyy kyläl... ja kun mää kuljen ja kannan hänet mettään ja muual mis mei saadaan olla rauhas. (--) - Et hän on niinkun pikkanen paketti. (--) Mut et mää niinkun kannan häntä, eikä päinvastoin... et mää olen niin vanha ja viisas, etten mää oikeen jaksa ollakaan.
- Sama täällä. Minä olen niin vanha ja ymmärrän kaiken. Mutta että on yksin ja että vain sinä ymmärrät.
- Ja sää sit. Olek sää tuntenut et sää tahdot kuolla, sääkin.
- Joo.
(--) - Vaikkei ihan viel. Ei ennenkun on päässy likistää jotain likkaa.
(--) - Kukaan ei ole... kiinnostunut minusta.
- Vaik yks kyl kattos minuu.
(--) Niinkö hän teki?
- Juu, hän pikkasen.
- Minua ei ole kukaan.
Splendid yrittää lohduttaa Sidneriä.
- Mut ihan pikkasen vaan. Mää varmaan luulin vaan.
- Kyl hän varmaan katsoi. (--) Minä en pääse ikinä naimisiin.
- Ääh, tietyst sää pääset. Ja määhän kuvittelin vaan.
- Tiedäthän etten minä ole niin kuin muut.
- Enkä mää. (--) Meinaaks sää sen takii kun sää luet... Kirjoi ja simmosii?
- Niin, eihän minulla ole ketään kenen kanssa puhua sellaisesta...
- Se on selvä et sää pääset naimisiin. Kyl niit on paljon simmosii likkoi ketkä lukee. Vaik ne ei puhukkaan siit.
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 90-92.)
maanantai 12. syyskuuta 2011
Pistä minut purkkiin
On ollut puhetta vaatimuksista, ei parisuhteen sisällä vaan ihan toisenlaisessa yhteydessä. Miten paljon voi haluta, mikä on tarpeeksi, eikö mikään riitä? Paljonko voi itse antaa, huomaako antaa? Tuli mieleen allaoleva runo:
"Rakas,
en pyydä sinulta paljon
mutta anna minulle kivikkopuutarha
anna minulle kainalokuoppasi
pysy sisällä kanssani
kun mannerlaatat siirtyvät
anna minulle keskikokoinen saari
näytä minulle joitakin kaupunkeja
anna minulle tilaa
vaikka vaatehuone
ankkuroi minut
helli minua
helli
ota kainaloon
näytä minulle tilkku jalkojen seistä
valtaus
unohdettu paikka
kiinnitysköysi syrjäisellä seudulla
Ei paljon vaadittu
mutta anna minulle lähes uskonnollisia kokemuksia
anna minulle sirkushuveja
ja hiukan hurmosta
saata minut ymmälleni
osoita mäntyä joka tanssii
anna minulle kaikki oikein eikä mitään väärin
kanna minua
pistä minut purkkiin
avaa kansi
avaa
ole poijuni vedessä
kestä pitkään
kaitse minua kun vuorokausi vaihtuu
helli minua kainalokuopassasi
ryöstä minut
pidä minusta huolta
ressuttele minua
ressuttele
kampaa tukkani
pidä kiinni päästäni
anna minulle kivikkopuutarha
kaiva jalkani esiin
jää henkiin jälkeeni
anna minulle hengitys
ja syy kaikkeen
valvo kun minä nukun
anna minun talvehtia luonasi
paranna elämänlaatuani
ota minut kotiin
pidä minut
tee minulle voileipä
nouse kanssani
nosta minut
pidä minua pystyssä
anna minulle maakellari
(Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia. Suom. Harri Rinne. Johny Kniga. 2002, 91-92.)
-- ja tämä, tietysti!
lauantai 10. syyskuuta 2011
Huomaa kaikki hyvä
"Voi teitä nykyajan nuoria! Aina pitää olla jotain suurta ja mahtavaa! Minulla ei ole aavistustakaan, minkä värinen keskusta kukassa on." -- "Tietysti haluan mielelläni nähdä sen", hän jatkoi. "Mutta en todellakaan odota mitään erityistä. Tarkoitan, että kukka on mielestäni kaunis, oli se millainen tahansa. Olen varmaan enemmänkin kuin tyytyväinen - ja juuri sen vuoksi, etten etukäteen odota mitään erityistä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?" -- "Ihmiset, jotka odottavat aina jotain suurta, pettyvät aina. Kannattaisi muistaa se." -- "Opettele ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat. Huomaa kaikki hyvä, mitä elämässä vastaan tulee, mutta älä odota liikoja."
(Hussey, Charmian: Salaisuuksien laakso. 2005, 41-42. Suom. Paula Korhonen.)
maanantai 5. syyskuuta 2011
"Maan pehmeää ihoa vasten minä soin"
torstai 1. syyskuuta 2011
Sanojen maailmaan hän oli muuttanut
eli Tunström-makupala
"Aina tuntui siltä kuin olisi palannut kotiin sanojen tyyssijaan. Aronille olivat asiat olleet suljettuja ennen kuin hän tapasi Solveigin, maailma ei ollut häntä halunnut. Niin voivat ihmiset tulla toistensa tykö, sellaista heillä oli ollut. Hän sai seurata miten Solveig mursi auki asian toisensa jälkeen, niin että niistä tuli yltäkylläisiä, merkityksiä hohtavia. Sanojen maailmaan hän oli muuttanut."
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 30.)
(Göran Tunström: Jouluoratorio. Suom. Arto Häilä. 2. painos. 1984, 30.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)