"(--) Minkälainen käsitys sinulla on ajasta. Onko se Jumalan
pienin lemmikki, joka nuolee sormiamme kun nukumme?
Onko se Jumalan naapuri, joka paiskoo parvekkeelta rojua
niskaan, Jumalan sisäkkö, joka suurustaa kastikkeemme
pölyllä? Ja äkkiä, nopeasti, onko se vartti vai kolme
minuuttia?
Mitä ehtii kolmessa minuutissa? Hörpätä kupin kahvia,
kuunnella iskelmän. Kuolla! Mitä kahdessa ja puolessa,
vaihtaa kanavaa, härnätä kissaa. Kuolla. Voi, mitä ehtii
ihminen kahdessa minuutissa, avata oven, ajaa hissillä, kuolla.
Mitä puolessatoista, mitä minuutissa: kuolla, luoti osuu
suoraan sydämeen. Kuolla puolessakin minuutissa ehtii,
ei pitkiä puheita, kuolonkouristuksia, korahdus riittää.
Viisitoista sekuntia, joskus se henki vaan lähtee, jonakin
hetkenä olet poissa. Kolme, kaksi, yksi, nolla, sinua ei enää
ole. Tai minua. Joku meistä puuttuu. Linjoilla pitkä hiljaisuus,
ei kuulu liikenteen kohina, ei ilmastointilaitteiden hurina,
aterimien kilinä, kolina, ei ohikulkijoiden puheensorina,
ei harhailevien radiosignaalien ja auringonpilkkujen ritinä,
mitään." (Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän. WSOY 2016, 17.)
Ihana runokokoelma rakkaudesta, peloista, naisen elämästä, perheestäkin. Teoksen ilosta, jopa hulvattomuudesta ja jonkinlaisesta kansien läpi ja sivujen yli tulvimisesta, ehkä sen voisi sanoa niin, tuli mieleen Solja Krapun runot, pidin laulullisuudesta, monipuolisesta intertekstuaalisuudesta, kieli elää ja keskustelee (huutelee ajassa, muistaa), ja sen kautta tuttuudesta, uusista kytköksistä, löydöistä, sidosteisuudesta, pureskeltavasta.
Luin tämän kokoelman peiton alla flunssassa (toivuin ennätysnopeasti, vaikka flunssa pitää otteessaan yleensä kauan. Runot parantavat). Yritin lukea myös sohvalla mutta siitä ei tullut mitään. Mietin, että ehkä runo kaipaa sängyn, (lukijalleen) kaiken levon, tilan ja sen vapauden, joka on vain makuuhuoneessa, ja ehkä runoja tulee tai saa pitää joskus tuossa asennossa, ylösalaisin, lukijan kattona, maata itse sanojen alla ja tuijottaa näkymää kuin taivasta, tulkita yläilmoja (sillä tässä kokoelmassa on myös taivaita, lintuja, säitä ja meteorologi, joka tosin taitaa pudota pelistä pois), katsoa, näkyykö kasvoja, sieluja vaiko pelkkiä pilviä vain, ei sekään olisi huono, nehän ovat valtavan monimuotoisia ja kauniita.
Mieskin halusi lukea (annoin hänelle hääpäivälahjaksi fragmentteja kokoelmasta), nappasi kirjan käteensä ennen nukkumaanmenoa ("Jestas, nää on hyviä!") ja ehti liikuttua aukeamasta, jossa puhutaan sanoista, lapsen kielellistä kehityksestä, nuoren kielestä ja uhmastakin.
"(--) Alussa oli / sana, kato, oho. Sillä ilman sanoja ei kukaan kävele vetten / päällä, ilman sanoja käpy on käpy, ei lehmä lapsen / kämmenellä. Alussa oli rääkäisy, iso parku: olen olemassa / Ja se ilmoitus jäi nurkkia kiertämään, kylpyhuoneisiin, / saleihin, salonkeihin, näyttämölle, kirjoihin se jäi, / (--)" (emt., 46.)
