perjantai 27. kesäkuuta 2014

Sopot: Alvar, Kami ja Remi




Matkaamme halki Puolan maaseudun. Tienvarsilla istuu ja makailee kanttarellien ja mansikoiden myyjiä, monta vierekkäin, kullakin vain jokunen tuokkonen, toisilla on auto, jossa pitää sadetta, autossa laatikoittain mansikoita, he saavat hoidella kaupankäyntiä omassa rauhassaan. Metsäteillä seisoskelee prostituoituja kännykät ja sateenvarjot kädessä. Sitten on silmänkantamattomiin kumpuilevaa vihreää, seuraavaan kylään kosolti matkaa.


 





Vihdoin näemme Gdanskin sataman rujon upeat nostokurjet, kohta saavumme naantalimaiseen Sopotiin, joka tuntuu Varsovan jälkeen (merestä huolimatta) valjulta. Asumme kauniissa asunnossa kauppakadulta poikkeavalla sivukujalla. Matkan varren sisäpihalla on vaja, jossa toimii solarium ja kauneushoitola. Meidän kotimme on psykologikeskuksen vieressä, talon toista reunaa pitkin kulkee kaistale synkkää, jyrkkää lehtimetsää, edessä on vanha kerrostalo, jossa on on torni ja eräällä ikkunalaudalla korkea pino lautapelejä sekä karttapallo. Mietin, onko tuo Kohinan pikku Alvarin ikkuna. Ehkä hän on joku noista kesäretkeilevistä koululaisista, joku häntäpäähän jäänyt, jolta unohtui reppu kotiin (hän sai vahtimestarilta lainaksi koulun pihalta löytyneen olkalaukun ja sinne nunnan eväsleivistä toisen) ja joka ei suostu kulkemaan käsikädessä luokkakaverin kanssa vaan jää kurkkimaan sisäpihoille tai tähyilemään rakennusten siluetteja ja jonka käden viimeisenä kulkenut sisar Janina nappaa omaansa, sitten kiritään muut kiinni ja astellaan vauhdilla meren rantaan katsomaan 200 metriä pitkää puulaituria ja lukkoa, johon Kami ja Remi kaiversivat rakkautensa tyrskyjen piiskattavaksi. 


torstai 26. kesäkuuta 2014

Varsova: Sto lat!






 










Sto lat, sto lat,
Niech żyje, żyje nam.
Sto lat, sto lat,
Niech żyje, żyje nam,
Jeszcze raz, jeszcze raz,
Niech żyje, żyje nam,
Niech żyje nam!

Kolmet häät ja kahdet syntymäpäivät: he saivat toisensa, me saimme suklaakakkua, kuohuviiniä sekä Varsova-valssin.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Varsova: Janusz Korczak, Maria Konopnicka ja Henryk Sienkiewicz

Puolan matkalle pakattiin kaksi kirjaa: Janusz Korczakin (1878-1942) oivaltava lastenkirja Kaytek the Wizard (engl. Antonia Lloyd-Jones, Penlight Publications 2012) ja puolalaisten novellien kokoelma Valkoinen kotka (toim. Reino Silvanto, Gummerus 1937).

Korczakin elämäntyö pedagogiikan ja lastenoikeuksien uranuurtajana sekä orpojen parissa kaasukammioon asti on kunnioitettava. Häneltä ei ole toistaiseksi suomennettu kuin Lapsen oikeus kunnioitukseen (Basam Books 2011, suom. Tapani Kärkkäinen), joka on vaikuttanut muun muassa YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen sisältöön. Teoksia on onneksi käännetty englanniksi. Kaytek on helppoa englantia, suomensin sitä tyttärelle ja keskimmäiselle ääneen matkan aikana. Se oli odotettua kuunneltavaa iltaisin sekä pitkillä automatkoilla (kieleltään se ei ole erityisen ansiokas, sellaiseen nälkään siitä ei minusta ole, mutta Korczakin motiivit eivät olleet niinkään kaunokirjalliset vaan pedagogiset ja kasvatuspsykologiset).




Ensimmäisen Puolan asuntomme naapurustossa oli yllätykseksemme tämä koulu:



  
Valkoinen kotka -kokoelmassa on Maria Konopnickan (1842-1910) traaginen köyhällistönovelli Savua, muita hänen tekstejään en ole löytänyt suomennettuna. Toisen Varsovan majapaikkamme ikkunasta näkyi Konopnickan muistomerkki, se oli suosittu valokuvauspaikka.




Valkoinen kotka -kokoelmassa on myös Nobel-kirjailija Henryk Sienkiewiczin (1846-1916) novelleja, pidin niistä eniten. Hyvällä tuurilla voi kirjastosta löytää myös Sienkiewiczin kokoelman Majakanvartia y.m. kertomuksia (suom. Maila Talvio, Otava 1903). Allegorisen niminovellin voi lukea kokonaisen kansakunnan Sisyfos-tragediana mutta myös yksilötason tarinana, saari-ihmisyytenä ja lukemisen ylistyksenä:

"Hän oli jo päättänyt, ettei hän lähde saarelta ennen kuolemaansa ja hän suorastaan unohti, että sen ulkopuolella on elämää. Sitte hän tuli mystikoksi. Hänen lempeät sinisilmänsä alkoivat kuin lapsen silmät aina ja herkeämättä katsella jonnekin kauvas. Yksinäisyys ja erinomaisen suuri, yksinkertainen ympäristö vaikutti vanhukseen niin, että hänestä rupesi katoamaan oman persoonallisuuden tunne. Hän lakkasi olemasta erityinen henkilö ja sulautui sulautumistaan yhteen ympäristönsä kanssa. -- Lopuksi hänestä kuitenkin näytti siltä kuin taivas, vesi, hänen kallionsa, majakka, kullankarvaiset  hiekkapenkereet, pullistuneet purjeet ja kalalokit olisivat sulaneet yhdeksi vedeksi ja juosseet pois. Niistä tuli ainoa suuri yhtenäisyys ja ainoa ääretön sielun salaisuus. Hän painuu siihen salaisuuteen, hän tuntee sillä sielulla, joka elää ja lepää.

Hän painui, hän keinutteli, hän unohti - ja tuossa oman olemisen rajattomuudessa, tuossa vaistomaisessa tuntemisessa, tuossa puoliunessa oli niin suuri rauha, että se oli miltei kuin kuolemaa.

--
Mutta tuli herääminenkin.

Kerran astui Skawinski noin tuntia myöhemmin, kun vene oli käynyt tuomassa vettä ja ruokatavaraa alas majakasta ja silloin hän huomasi, että tavaroiden joukossa oli yksi käärö enemmän kuin tavallisesti. -- Uteliaasti repi vanhus auki palttinan ja näki kirjoja. Hän otti yhden kirjan käteensä, katseli ja pani samassa takaisin. Sitte rupesivat hänen kätensä kovasti vapisemaan. Hän sulki silmänsä ikään kuin ei olisi luottanut niihin. Hän luuli näkevänsä unta - kirja oli puolalainen. Mitä tämä oikeastaan oli merkitsevinään!? Kuka hänelle saattoi lähettää kirjoja? Ensi hetkessä hän nähtävästi unohti erään tapahtuman. Vartiauransa alkuaikoina oli hän kerran konsulilta lainatusta "Heraldista" lukenut, että New-Yorkiin oli perustettu puolalainen seura ja silloin hän paikalla oli lähettänyt seuralle puolet kuukausipalkastaan - mitäpä hän muutakaan sillä teki saaressaan! Kiitollisuudensosoitukseksi lähetti seura nyt kirjoja. Ne tulivat aivan luonnollisella tavalla, mutta sitä ei vanhus ensi hetkellä saanut päähänsä. Puolalaisia kirjoja Aspinwallissa, hänen saarellaan, hänen yksinäisyydessään! - se oli tavatonta, se oli kuin tuulahdus vannhoilta ajoilta, se oli kuin ihme! Hänelle tuli yöllisen purjehtijan tunne: hän oli kuulevinaan äänen huutavan nimeään ja se ääni oli hyvin rakas, vaikka jo unohdettu. Hetkisen hän istui silmät kiinni, varmana siitä, että uni katoaa, kun hän ne avaa. Ei! Avattu käärö oli totisesti hänen edessään, ilta-aurinko loisti suoraan siihen ja kirjaan, joka oli jo valmiiksi auki. Kun vanhus uudelleen ojensi kätensä sitä ottamaan, kuuli hän hiljaisuuden läpi oman sydämensä lyönnit. Hän katsahti: siinä oli runoja. Ylhäällä seisoi suurilla kirjaimilla kirjan nimi ja alla kirjoittajan. Ei hänen nimensä ollut Skawinskille outo. Hän tiesi hänen olevan suuria runoilijoita ja vuoden kolmenkymmenen jälkeen hän oli lukenut hänen kirjojaan Parisissa. Sotiessaan Algeriassa ja Espanjassa oli hän maanmiehiltään kuullut suuren profetan kunnian nousemistaan nousseen. Hän oli kuitenkin siihen aikaan niin tottunut pyssyyn, ettei hän ottanut kirjaa edes käteensä. Vuonna neljäkymmentä yhdeksän hän sitte läksi Amerikkaan eikä seikkailuissaan koskaan tullut tavanneeksi puolalaisia tai saaneeksi käsiinsä puolalaisia kirjoja. Sentähden oli hänen kiihkonsa nyt niin suuri, sentähden sykki hänen sydämensä niin valtavasti, kun hän päällyslehteä käänsi. Nyt alkaa hänen yksinäisellä kalliollaan juhlallinen toimitus, siltä hänestä tuntui. Ympärillä vallitsikin suuri rauha ja hiljaisuus. Oli iltapäivä. Kellot Aspinwallissa löivät viisi. Kirkkaalla taivaalla ei näkynyt ainoatakaan hattaraa, vain jotkut lokit lekottelivat sinertävässä ilmassa. Valtameri lepäsi tyynenä. Rantalaineet tuskin hiljaa loiskahtivat, lempeästi lipuessaan hiekalle. Etäisyydessä hymyilivät Aspinwallin valkeat talot ja ihanat palmuryhmät. Tuntui todella hiljaiselta, tärkeältä ja juhlalliselta. Äkkiä alkoi luonnon hiljaisuudesta kuulua vanhuksen vapiseva ääni. Hän luki ääneen, jotta itse ymmrtäisi paremmin: --" (emt. 79-82.)

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Varsova: Kocham Pragę!

Veiksel-joen itäpuolella sijaitsee Varsovan Brooklyniksikin kutsuttu Pragan pahamainen kaupunginosa. Siellä asuu parvekemummojen aateli: he hohtavat hopeista valoa yläilmojensa takorautaisista avohäkeistä, päästävät undulaatit, seeprapeipot, kanaria- ja muut häkkilinnut kesällä vapauteen ja vilkuttavat ventovieraalle. Talojensa porttikäytävissä on muistumaa toscanalaisista pylväistä, sisäpihoja vartioivat pyhimykset, rappukäytävissä tuoksuu tiheänä mennyt aika ja mosaiikit kukkivat.




































Näitä vanhoja rakennuksia voi ihailla lisää esimerkiksi Roman Polanskin The Pianist-elokuvassa. Toisen maailmansodan pommituksissa ja vuoden 1944 suurtuhossa katosi 75-80 prosenttia kaikista kaupungin rakennuksista, esimerkiksi Unescon maailmanperintökohde Vanhakaupunki rakennettiin sodan jälkeen kokonaan uudelleen. Praga joutui neuvostojoukkojen käsiin ja säästyi.




Pommitukset runtelivat myös 1928 perustettua Varsovan eläintarhaa. Osa eläimistä paloi elävältä, osa karkasi (mm. hylje, joka käveli teitä pitkin reilu kymmenen kilometriä paikallisten kyläläisten suureksi ihmeeksi ja päästettiin kalalampeen toipumaan), osa petoeläimistä lopetettiin ja arvokkaimmat kuljetettiin Saksaan. Johtajapariskunta Jan ja Antonina Żabiński piilottelivat kotonaan ja eläinhäkeissä natsiarmeijan yksikön ja epäluuloisen taloudenhoitajansa silmien alla yhteensä 300 uutta turvapaikkaa ja väärennettyjä papereita odottavaa juutalaista.

"It was not an act of heroism, just a simple human obligation", kommentoi Jan Żabiński.

Tästä pelastustyöstä esim. The Warsaw Voicessa, kirjassa The Zookeeper´s Wife ja opetuselokuvamaisessa, hieman imelässä filmissä Safe Haven: the Warsaw Zoo.

Pragan puoleisella jokirantakaistaleella olisi ollut paljon koettavaa, siellä kaupunkilaiset viettivät vapaa-aikaa, grillasivat, uivat ja ihailivat jokimaisemaa.