Matkaamme halki Puolan maaseudun. Tienvarsilla istuu ja makailee kanttarellien ja mansikoiden myyjiä, monta vierekkäin, kullakin vain jokunen tuokkonen, toisilla on auto, jossa pitää sadetta, autossa laatikoittain mansikoita, he saavat hoidella kaupankäyntiä omassa rauhassaan. Metsäteillä seisoskelee prostituoituja kännykät ja sateenvarjot kädessä. Sitten on silmänkantamattomiin kumpuilevaa vihreää, seuraavaan kylään kosolti matkaa.
Vihdoin näemme Gdanskin sataman rujon upeat nostokurjet, kohta saavumme
naantalimaiseen Sopotiin, joka tuntuu Varsovan jälkeen (merestä
huolimatta) valjulta. Asumme kauniissa asunnossa kauppakadulta
poikkeavalla sivukujalla. Matkan
varren sisäpihalla on vaja, jossa toimii solarium ja
kauneushoitola. Meidän kotimme on psykologikeskuksen vieressä, talon
toista reunaa pitkin kulkee kaistale synkkää, jyrkkää lehtimetsää,
edessä on
vanha kerrostalo, jossa on on torni ja eräällä ikkunalaudalla korkea
pino
lautapelejä sekä karttapallo. Mietin, onko tuo Kohinan pikku Alvarin
ikkuna. Ehkä hän on joku noista kesäretkeilevistä koululaisista, joku
häntäpäähän jäänyt, jolta unohtui reppu kotiin (hän sai vahtimestarilta
lainaksi koulun pihalta löytyneen olkalaukun ja sinne nunnan
eväsleivistä toisen) ja
joka ei suostu kulkemaan käsikädessä luokkakaverin kanssa vaan jää
kurkkimaan sisäpihoille tai tähyilemään rakennusten siluetteja ja jonka
käden viimeisenä kulkenut sisar Janina nappaa omaansa, sitten kiritään
muut
kiinni ja astellaan vauhdilla meren rantaan katsomaan 200 metriä pitkää
puulaituria ja lukkoa, johon Kami ja Remi kaiversivat rakkautensa
tyrskyjen piiskattavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti