Alkukesän jäähyväiset. Maisema muuttuu. Ei jää taloa, jolle vilkuttaa etäältä. Kalastajan maja katoaa. Joku rakentaa tilalle uutta. Kielot taipuvat, kalliot kumahtelevat, harmaahaikara taittaa kaulansa kasaan ja lentää pois. Pakkaamme autoon rottinkituolit ja -pöydän, työnnämme kottikärryillä totista, kivistä tyttöä kuin lasta. Kaikki muu saa jäädä, enempää ei mahdu, enempää muistoja ei jaksa kantaa. Sitten mekin lähdemme, olimme vain kävijöitä, vieraita. Ehkä jossakin odottaa jokin uusi paikka. Pitääkö aina olla paikka, jonne kaivata, josta kaivata? Vai tuleeko jäähyväisten myötä vihdoin rauha, selkeys, tyytyväisyys?

Maisema. Puiden valkeus, aaltojen vaahtopäät, kielojen hääkellot. Meri, somerikko, kalliot, kivet. Tila. Taivaat. Valo. Valo!

Talvesta kevääksi. Kirjoittamista, kuolemaa, koronaa, kaipausta, katoavaisuutta. Maat ja taivaat. Ja aina kaiken ylle piirtyy toivo, lupaus valosta, vehreästä, kesästä, jatkuvuudesta.

"– Tämä nyt varmaankin on sitä melankoliaa, »Weltschmerziä». Senkö annat valloittaa itsesi, lamauttaa voimasi ja katkeroittaa elämäsi? Ylös heti! Repäise itsesi irti tuosta. Tee työtä ja aja mokomat huolet sinne, missä pippuri kasvaa. Sepä kumma, ettei ihminen voisi hallita itseään."
"Täällä olin hiljaisuudessa ja rauhassa. Katselin kirjojani; aukaisin yhtä, aukaisin toista, kääntelin lehtiä, luinkin muutamin paikoin. En käsittänyt mitään. Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat vieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni taakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni. 
– Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua tunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo etkä ikävöitse.
En jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan. Se laskeutui raskaana kuin myllynkivi päälleni." (Minna Canth: Eräänä sunnuntaina.)

Olen lukenut Canthia, puhunut Canthista, ihaillut Anu Tuomisen tekemää uutta Työmiehen vaimon kantta, kuullut kuvataiteilijan työstä, inspiroitunut, ollut hyperaktiivinen, kärsinyt unettomuudesta ja keskittymiskyvyttömyydestä, kävellyt merenrannalla keräämässä veneen kappaleita ja sulkia (lähden vesille, lähden lentoon), nukkunut sitten sikeästi. Noinko helppoa se voi joskus olla?

"Kerääminen on vapautta. Kerääminen antaa vapauden kulkea, katsoa ympärilleen, joka suuntaan. Taiteen tekemisen vapaudella saan kerätä työajalla. Keräämisen vapauteeni kuuluu myös kahviloita, matkoja Jäämeren rannalle, kirpputorien kartoittamista matkojen varsilla." (Tuominen: Keräilystä, keräämisestä.)

Vapaus kulkea, keräämistä, kartoittamista, matkoja rannalle... Olen kirjoittanut vuokra- ja sähkösopimuksen, miettinyt mitä tästä kaikesta tulee, voiko tämä olla totta, olenko (olemmeko) nyt varmasti miettinyt (miettineet) tarpeeksi, pohtinut, onko tämä kaivattua vapautta ja rauhaa (kauneutta ja vastakohtaa) vai yhä enemmän sitoutumista, kantanut varmuuden vuoksi huolikuormaa, ravistellut niitä ajatuksia ja silloin iloinnut ja huomannut, kuinka paljon juuri sellaista iloa kaipaa, miettinyt että tätähän elämän pitää olla, vuorovettä, kuivaa maata, märkää maata, merivettä, lähtöä, palaamista, alituista liikettä ja uskallusta, etenkin sitä.

Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.

Olen viihtynyt rannoilla. Aurajoen kulinaristiselta ja kuvataiteelliselta rantabulevardilta siirryin kaunokirjalliseen somerikkoon Abbotsburyn likelle Dorsetiin:


"Rantaan hyökkäävät ja sitten taas vetäytyvät aallot pitivät taustalla lempeää pauhuaan, joka välillä vaihtui sihinään somerikkorannan pikkukiviä vasten. He olivat suunnitelleet panevansa illallisen jälkeen ulkoilukengät jalkaan ja lähtevänsä kävelemään meren ja The Fleet -nimisen murtovesipoukaman väliselle pitkälle rantakaistaleelle, ja mikäli viinipullossa siinä vaiheessa olisi vielä jotakin jäljellä, he ottaisivat sen mukaan ja naukkailisivat mennessään pullonsuusta kuin maankiertäjät.

Ja heillä oli niin paljon suunnitelmia, huikeita suunnitelemia, jotka odottivat utuisessa tulevaisuudessa samanlaisena viidakkona kuin kesän runsas kasvillisuus Dorsetin rannikolla - ja yhtä kauniina." (Ian McEwan: Rannalla. Suom. Juhani Lindholm.  Otava 2007, 11-12.)

En voinut laskea McEwanin kirjaa kädestäni, luin iltapäivästä iltaan, tämän aamun mietin. Ihana, ulkoisesti ja sivumäärältään köykäisen oloinen teos, joka kertoo viulunsoittaja Florencen ja historioitsija Edwardin suurin odotuksin ladatusta hääyöstä kuusikymmentäluvulta, pohjimmiltaan klassinen rakkaustarina. Syvemmin teos on taidokas aikakausi- ja ihmiskuvaus, kertomus salaisuuksista, väärinymmärryksestä, kärsimättömyydestä ja turhanaikaisesta nuoruuden ylpeydestä, itsetunnosta, intohimosta työhön, tieteeseen ja taiteeseen, rakkaudesta, jolle olisi kaikki edellytykset, perhesuhteista, joista niistäkin löytyy selityksiä ja vihjeitä tapahtumille tai tapahtumattomuudelle. Tarinan lopussa ei voi muuta kuin huokaista, somerikko pistelee jalkapohjia, lokit kirkuvat ja sydäntä särkee. Onneksi eilen oli sadepäivä, onneksi on tänäänkin.

Rannalla oli siis kokonaisvaltaisesti pakahduttava, syvä lukukokemus, josta olisin nuorena kirjallisuudenopiskelijana mieluusti tehnyt analyysiharjoituksen. En ole lukenut aiemmin mitään McEwanilta, Sovituksen ja Vieraan turvan olen nähnyt elokuvina.

(Löysin Tampereen yliopiston järjestämän mielenkiintoisen monitieteellisen kurssin, jossa oli aineistona tämä kirja, sitä tutkittiin psykologian, sosiologian ja sukupuolitutkimuksen kannalta. Hankkeesta poiki teos Hajoava perhe. Romaani monitieteisen tutkimuksen välineenä. Oheinen artikkeli sisältää juonipaljastuksia McEwanin teoksesta.)

Melankolian jäljillä

"Musta aurinko. Kaihoa ja selittämätöntä surumielisyyttä. Mitä on melankolia, kysyy toimittaja Kaisa Pulakka. Musta aurinko - melankolian kulttuurihistoriaa perehtyy 12 jakson ajan meille suomalaisille niin rakkaan melankolian tunteen historiaan. Ensimmäisessä jaksossa pohditaan, mitä kaikkea sana tarkoittaa ja millaisia kansallisia ilmenemismuotoja se saa."

Kuunneltavissa täällä. Lisää täällä ja Facebookissa.

Purppurainen päivä

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä nukuimme pitkään. Iltapäivällä otimme naapurista tytön ja omistamme kaksi sekä pulkat, luistimet ja repun ja lähdimme vanhan kodin maisemiin. Minun on ollut sinne viime aikoina ikävä, vaikka oli ahtaampaa, kodin pohjaratkaisu oli kummallinen käytävä tai junavaunu, ei ollut omaa pihaa ja talo taisi olla sairas, piti minua kaksi kertaa vuodessa poskiontelotulehduksissa. Mutta oli heterogeenisempi naapurusto, vanhempi pihapiiri, ei kuulunut autojen huminaa. Pyykkitupaakin olen alkanut kaivata ja kellaria, kerrostaloasumista. Sitä aiemmasta kodista kaipaan yleistä saunaa, sitä että piti koko viikko odottaa tiettyä kellon lyömää, että pääsisi kävelemään pihan poikki naapuritalon kellariin saunomaan, saunan jälkeen juomaan pukuhuoneeseen pullollisen vihreää Smurffi-limsaa.

Laskimme pulkalla, sitten luistelimme. Ihana pieni kenttä metsän keskellä, korkeat vanhat puut kohosivat holveiksi yllemme, alkoi hämärtää ja sataa lunta, sininen hetki. Joimme kuumaa kaakaota, kuuntelimme metsän huminaa. Se sama metsä ulottuu tämän kodin viereen, alkaa tuosta ikkunoiden alta eikä ole kuitenkaan sama. En ole löytänyt karvarouskuja. En ole juossut tästä metsästä lasten kanssa kesken marjareissun rankkasadetta karkuun, kastunut alusvaatteita myöten, en ole käynyt halaamassa näitä puita, kun oli voimat loppua esikoisen vaikeiden ruoka-allergioiden kanssa. Ei minusta täällä tullut äitiä.

Ei tästä tullut sellaista kuin piti. Iloista aniliininpunaista, tuli hiukan purppura, enemmän auringonlasku kuin -nousu. Minussa asuu melankolia, on aina asunut, iän myötä se on tiiviimmin matkassa, olen jo aika tottunut, en hätistele pois.

J.K. Kuvissa tyttären puuhia. Yläkuvan värit punajuurivettä ja hiiltä. Alimmaisessa kuvassa kirppis, jota hän leikkii päivittäin.