Aamukävely saaressa. Katsomme talot, maakellarit, vajat, varastot, maalipinnat, laudoitukset, katu- ja numerokyltit, portit, portaat, tikapuut, savupiiput, ikkunat, rännikourut,  kivijalat, niiden avatut, haassa olevat tuuletusluukut (merituuli puhaltaa talon alla, keltainen talo lepää kevättuulen päällä), säröt, uurteet, lohkeamat, kulumat. Tämä ihmeellinen, kaunis, elämää nähnyt vanha maailma!

Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.

Vanhat talot, uusi taivas. Kirja ja kangas. Mennyt aika peilaa kasvojaan kahdesta pienestä ikkunaruudusta. En ole, olen.

Kannetaan pois nykyaika

Seinässä ilmoitus:

(K)ANNETAAN POIS NYKYAIKA

Sen alla puhelinnumero. Mikä soittojen suma! Siitä saakka ovat kantaneet aamusta iltaan.

"Tervehdys täältä Korpi-Kainuun perukalta"

Blogin kirjoittaminen on jäänyt. Äsken ajattelin siivota luonnoksia, poistelin surutta tekstejä. Hiukan kummastelin, miten siellä oli julkaistujakin joukossa. "Oletko varma?" kysyi Blogger. Olinhan minä, kun luulin siivoavani Luonnos-kansiota... Sinne katosivat, en sentään koko blogia poistanut.

Pitäisi kertoa kesän Öölannin matkasta, mutta valokuvat ovat yhä hajallaan. Kerron, että aloimme siivota vaatehuonetta, joka vastaa meillä täyteen ahdettua ullakkoa. Löysin äidilleni Korpi-Kainuusta lähetettyjä, koskettavia kirjeitä vuodesta 1965 eteenpäin. Ajattelin kirjoittaa ne kaikki talteen. Tässä kirjeistä ensimmäinen, paperina oli ainevihon aukeama, piilotin paikkakunnan nimen X:ksi:

                                                                                                                                                                                            X:lla 5.12.1965

Hyvä rouva Kaukonen

Tervehdys täältä Korpi-Kainuun perukalta. Anteeksi, että näin kauan olette saanut odottaa vastausta kirjeeseenne. Tämä rakas kotimme on sodanaikaista taistelu tannerta. Silloin on palaneet tästäkin paremmat rakennukset. Tilalle on tuotu Ruotsista levytalo, jotka on kylmiä kaikki. Meidän pitäisi nyt rakentaa välttämättä lämpöisempi asuin rakennus, tähän kyllä palellutaan. Terveys ei kestä kauan tällaista kylmyyttä. Miehelläni on reumatismikin sodan ajalta. Silloin on paleltuneet varpaat ja päässä on reumatismi. Hän oli mennyt vapaaehtoisena sotaan ja rintamalla on ollut molempien sotien ajan. Siellä teltoissa ja korsuissa ne pojat on asuneet vuodesta toiseen. Meillä on velkaa tästä rappiotilasta valtiolle n. 40, 000 mk kaikkineen. Rakentamisesta tulee lisää velkaa kun ei ole entisiä rahavaroja ollenkaan. Minulla on vaivana nuo taloudellisesti huolet, etten voi nukkuakaan muuten, kuin voimakkaiden lääkkeiden avulla ja vielä kylmä kääre pitää olla tiukasti pään ympärillä yöllä. Olen hyvin väsynyt kaikkiin touhuihin, kun nuo taloudelliset asiat on niin huonolla mallilla. Minun on pitänyt ottaa vastuulleni kaikkiin talon juoksevien asioiden hoito. 4 kertaa olen jo käräjilläkin käynyt, koska tämän tilan myyjä petti meitä hurjasti. Mieheni on oikein hiljainen ja ujo savupirtin kasvatti 46v. Hän ei halua, eikä voi hoitaa niin karkeita asioita. Ei hän kyllä monesti vaivojaan valittele, mutta ei hän ole terve, koputtelee usein rintaansa tuskissaan. Lääkkeiden avulla on vähän helpompaa mennä päivästä toiseen. Maanviljelijäksi olemme syntyneet, ja pakko on nyt yrittää kaikin voimin jatkaa työtä. Mieheni on raivannut uutta peltoa jo 6 hehtaaria. Työtä on kyllä kotitilan hoidossa meille kaikille, mutta rahan puute se on kyllä, kun ei uutispellot ole vielä tuottaneet, osa jo kylvettiin viime kesänä heinää kasvamaan. Minun täytyy jouduttaa tämä kirjeen tapainen postiin, ettei jää vanhenemaan. Meillä on nuorin tyttö 5-vuotias. Suuri kasvuisia kaikki. Palttoja on antaneet sukulaiset, ettei niitä tarvitse ainakaan lähettää. Sukan terät ne eniten kuluu, varsia olisi melko hyvin. Täällä on omenatkin kalliita 1,80 p kg. Eivät kasva täällä pohjoisessa. Eivät saa niitäkään lapset kyllikseen koskaan.

Lopetan nyt tällä kertaa tämän surkean valittamisen. Oikein hauskoja joulutouhuja ja iloa ja onnea teille. Tuhannet lämpimät kiitoksemme teille ja Kotiliedelle vaivoistanne. 

Kyse oli Kotilieden Kummikerhon toiminnasta, jonka kautta äidilleni osoitettiin tuo perhe Toini Yrjölän allekirjoittamalla kirjeellä 10.11.1965. Minä en ollut silloin vielä syntynyt, veljeni oli nelivuotias, vanhempien työssäolessa naapurin tädin hoivissa, äiti oli töissä Rosenlewin tehtaassa ja isä rautateillä, mutta alkoi sittemmin opiskella toiseen ammattiin. Äiti kertoi, että meilläkin oli taloudellisesti tiukkaa, mutta tapana oli silti yrittää auttaa. 

Ensimmäisessä paketissa perheelle lähti kummieni luota kerättyjä omenoita, isäni työn ansiosta ne sai lähettää junalla ilmaiseksi Suomussalmelle. Omenat olivat olleet suuri riemu ja lasten herkku, osan perheen äiti oli soseuttanut hilloksi puolukoiden kanssa. Perheen tragediat näyttivät pahenevan vuosien myötä. Sairaudet, sotakokemukset ja taloudelliset huolet vaivasivat. Perheen äiti kirjoitti kiireestä, työtaakoista ja voimiensa hupenemisista, mutta myös hyvin arkisista ilon hetkistä, perheen lapsista, nuoruutensa ystävyyksistä, virkistävästä kerhotoiminnasta sekä sähköttömän kodin ainoasta ylellisyydestä: radiosta.

Arvoitusten talossa

Olen pitkästä aikaa nukkunut kunnolla. Kiitän siitä YLE Teeman tarjoamia elokuvia Joe´s Palace - Arvoitusten talo ja sen itsenäistä jatko-osaa Capturing Mary - Lumottu Mary, jotka molemmat nappasivat tiukasti otteeseensa. Molemissa pääosissa on tyhjentynyt talo, jota palkataan vahtimaan Joe-niminen nuorimies. Hiljalleen keritään auki suuren talon mysteeriä, kuljetaan eri kerroksissa, huoneissa, muistoissa ja traagisissa ihmiskohtaloissa. Pakahduttavan upeita elokuvia molemmat, visuaalisesti kauniita, hienoa dialogia, oivallisia näyttelijöitä, satuttavaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta, sopivasti aukkokohtia. Harmi, ettei Teema tarjonnut myös näiden väliin sijoittuvaa A Real Summer -leffaa.

J.K. Luin erään brittiarvion ohjaaja Poliakoffista. Sen mukaan hänelle on tullut pakkomielteinen suhde menneisyyteen. Eipä ihme, että nämä leffat vetosivat minuun - oli vielä tuo talokin.

Ajan patina nousee seinälle

Minulla on vanha kasvitaulu, jonka löysin huutonetistä. Siinä on vanhempieni hääkukat: ruiskaunokkeja ja päivänkakkaroita. Taulu on repeillyt, on tahroja, on tainnut kastuakin, paljon kokenut. Mietin jo, onko se liian kärsinyt seinälle nostettavaksi. Taulu on lattialla, nojaa makuuhuoneen seinää, värit hehkuvat, kesä kaiken aikaa. Pääsee kyllä seinälle.

Mietin Junichiro Tanizakin ajatuksia ja kritiikkiä länsimaisten siivousvimmasta, kaikki tahrat pitäisi poistaa, tehdä kliinistä ja uutta siinä missä itämaalaiset estetisoivat ja säilyttävät elämän jäljet, ajan patinan:

"-- rakastamme asioita, joissa on lian ja noen ja sään jälkiä, ja me rakastamme värejä ja hohdetta, jotka tuovat mieleen menneisyyden, josta ne ovat peräisin. Asuminen näissä vanhoissa taloissa keskellä näitä vanhoja esineitä tyynnyttää jollain salaperäisellä tavalla sydäntämme ja rauhoittaa hermojamme."