Syykuussa aloitin aamuni kauan odotetuilla kirjeillä. Avasin niitä Kristiina Wallinin ja Hannimari Heinon teoksesta Matkakirjeitä (kansi Satu Kontinen, Atena 2020). Tämä kaunis kirja jatkaa samoilla linjoilla kuin tekijöiden aiempi teos Puutarhakirjeitä (Atena 2018): syvällisesti pohtivilla, filosofisilla, kulttuurisilla ja lyyrisillä kirjeillä tai liki esseillä, joissa subjektiiviset havainnot muuttuvat dialogiksi sekä kirjeen nimetyn vastaanottajan että anonyymin lukijan kanssa. Kirjeissä pohditaan matkailun monia merkityksiä, työntö- ja vetovoimatekijöitä, ärsyketulvia, turhuuden melua, paikan henkeä, hyvää yksinäisyyttä, vetäytymisentarvetta ("tilaisuus erakoitua ja antaa ajan yksinkertaistua työn, levon ja ulkoilun vuorotteluksi", s. 31), liikettä, pysähtymistä, perilläoloa, matkaa kuluneena (mutta kuitenkin osin pätevänä) metaforana. 

Kiireettömien, kiintoisasti yksityiseen ja yleiseen rönsyilevien tiheiden pohdintojen ohessa kirjoittajien katse kohdistuu minimaaliseen. Satunnaiset havainnot ovat osa matkaamisen, perillä- ja olemassaolon merkittävää kaikkeutta. Luudalla kirkon pihaa tai alttarin edustaa lakaisevat naiset, maailman murjoma mies jolle lahjoitetaan kirpputorilta palttoo ja hansikkaat, rippikopin unenpöpperöinen herra, turbaanipäinen polkupyöräilijä koira kyydissään. Näennäisen pieni ja vähäinen sysää mielen askartelemaan suurten kysymysten, eksistentialismin ja metafyysisen pariin, päästään perilläolemis-metaforan syvimpään olemukseen, koetaan yllättävää pyhyyttä:

"Istun aloillani ja katselen siivoavaa naista. En ajattele mitään erityistä, katson vain, mutta jos joskus olenkin pystynyt tavoittamaan jotakin pyhästä, se tapahtuu juuri tuolloin - ja sitten, uudestaan muutaman vuoden kuluttua toisaalla, kuin aiemman hetken kaikuna, paahteisella rinteellä." (Wallin, s. 139.)

ja

"Juuri nyt olen pysähtynyt saaren hiljaisuuteen, mutta pysähtyminen ei ole seisahtumista, vaan yhteistä liikettä meren, tuulen ja hiekan kanssa. Ehkä siinä voisi olla yksi perille pääsemisen määritelmä: saavuttaa läsnäolo, joka ei olekaan staattista vaan paikan tai maiseman resonintia oman minän kanssa niin, että hengitys ja ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti. On tilaa sekä levollisuudelle että parhaimmillaan uutta synnyttävälle ristiriidalle, kun ainakin hetkeksi saa työntää sivuun tottumuksen.

Yksi vapauden määritelmä lienee, että voi toistuvasti lähteä ja tietää todennäköisesti pääsevänsä perille. On vieläpä mahdollisuus määrittää, mitä perille pääseminen tarkoittaa.

Olla perillä = olla hiekkaa ja tuulta.

Valohiekkaa, tuulihiekkaa. Hiekan yksittäisiä jyviä, hohdetta.

(--) Linnunjälki hiekassa, harottavat varpaat. Männynneulanen." (Wallin, s. 28-29.)

ja

"Melankolian huoneet -kirjassa on (--) kiinnostava tiivistys, että käsitteet kuten liike, liikkuvuus ja siirtyminen ovat muuttuneeet sabluunoiksi, joiden avulla modernia subjektia määritellään. En voi olla kysymättä, millä tavalla paikoillaan pysyminen sitten määrittää meitä. Onko matkustamattomuuteen tai jopa juurtumiseen liittyvä vakaus vaihtunut siihen, että staattituus mielletäänkin negatiiviseksi ominaisuudeksi: jäädä paitsi, jähmettyä, syrjäytyä?

Muutamia vuosia sitten olin vierailulla erään vanhan sukulaisen luona. Hän katsoi ulos ikkunasta pellolle ja metsään päin ja totesi, että tästä näkyy koko maailma. Hän oli syntynyt talossa ja asunut samalla paikalla yli kahdeksankymmentä vuotta. Hänen sanoissaan ei ollut tippaakaan kaipausta eikä katkeruutta, ei minkäänlaista osattomuutta." (Wallin, s. 73-74.)

Kirjeissä matkataan olemassaoleviiin fyysisiin paikkoihin Suomessa ja ulkomailla, pääsin jopa Krakovaan ja Reposaareen, mutta yhtä lailla kuljetaan ajassa, minuudessa ja kirjallisuudessa, asetutaan matkailijoiden (ja matkoja tehdeiden kirjailijoiden) jatkumoon, ikään kuin kaksois- tai kolmoiskuvaksi, menneisyyden päälle, tulevaisuuden alle. Kirjassa ruoditaan kritiittisesti omia asenteita, ei unohdeta pakolaisvirtoja, heitä, joiden on pakko lähteä, pohditaan matkailun romantisointia ja ekologisuutta, luovutaan lentämisestä, kuljetaan linja-autolla, junalla ja laivalla, ei aina jaksetakaan, eksytään, pysytään katveessa, paikallaan, kotona, puistonpenkillä, koronan pysäyttäminäkin. Rivien välistä lähtee säikeitä Wallinin tuolloin työn alla olleeseen, kuudenteen runokokoelmaan Meduusameri (Tammi 2020) ja Heinon runoilijan ja suomentajan työhön. 

Kokoelmaa rytmittävät paitsi kirjeiden kronologia keväästä 2018 koronakevättalveen 2020 myös eräänlaiset kirjoittajien matkapostikortit, otsikoidut valokuva-aukeamat, joita koristaa kuhunkin kirjeeseen liittyvä mielenmaisema: kaikkeuksia hipovat talvimännyt, kesäinen merenpohja, seinämaalaus, katukuva, joutomaa, autio uimaranta... Kirjan loppuun on listattu kirjeissä mainitut teokset. Luettelosta löytyy niin Aino Kallasta, Eeva-Liisa Manneria, Marguerite Duras´ta kuin Joseph Brodskyä ja Göran Tunströmiäkin.

"Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan.

Yleensä Suomessakin pidetään kyllä kovaa ääntä noista muiden maiden raakuuksista, mutta omille raakuuksille ollaan valmiit ummistamaan silmät. Sillä seuraten jo puolitoista vuotta tämän laitoksen elämää voin vain myöntää, että tämä on kaikkea inhimillisyyttä vailla oleva laitos.

Näyttääpä todella siltä, että me potilaat olemme aivan lainsuojattomia. Sillä ne raa'at iskut ja potkimiset – joita saa jatkuvasti vielä tämän heikon ravinnon jatkoksi, jota tämä laitos tarjoaa – osoittaa juuri suurta inhimillisyyden puutetta meitä potilaita kohtaan, joita heitetään kuin tuuli kerjäläistä paikasta toiseen kaikenlaisten pulmurien kiusattavaksi.

Ja kuitenkin tällaista raakaa ja tylsää elämää täytyisi jaksaa seurata vuodesta toiseen."

(Seilissä 16.5.1945 potilaan sisarelleen kirjoittama kirje, joka avattiin mutta jota ei koskaan lähetetty vastaanottajalleen.) 

"Tervehdys täältä Korpi-Kainuun perukalta"

Blogin kirjoittaminen on jäänyt. Äsken ajattelin siivota luonnoksia, poistelin surutta tekstejä. Hiukan kummastelin, miten siellä oli julkaistujakin joukossa. "Oletko varma?" kysyi Blogger. Olinhan minä, kun luulin siivoavani Luonnos-kansiota... Sinne katosivat, en sentään koko blogia poistanut.

Pitäisi kertoa kesän Öölannin matkasta, mutta valokuvat ovat yhä hajallaan. Kerron, että aloimme siivota vaatehuonetta, joka vastaa meillä täyteen ahdettua ullakkoa. Löysin äidilleni Korpi-Kainuusta lähetettyjä, koskettavia kirjeitä vuodesta 1965 eteenpäin. Ajattelin kirjoittaa ne kaikki talteen. Tässä kirjeistä ensimmäinen, paperina oli ainevihon aukeama, piilotin paikkakunnan nimen X:ksi:

                                                                                                                                                                                            X:lla 5.12.1965

Hyvä rouva Kaukonen

Tervehdys täältä Korpi-Kainuun perukalta. Anteeksi, että näin kauan olette saanut odottaa vastausta kirjeeseenne. Tämä rakas kotimme on sodanaikaista taistelu tannerta. Silloin on palaneet tästäkin paremmat rakennukset. Tilalle on tuotu Ruotsista levytalo, jotka on kylmiä kaikki. Meidän pitäisi nyt rakentaa välttämättä lämpöisempi asuin rakennus, tähän kyllä palellutaan. Terveys ei kestä kauan tällaista kylmyyttä. Miehelläni on reumatismikin sodan ajalta. Silloin on paleltuneet varpaat ja päässä on reumatismi. Hän oli mennyt vapaaehtoisena sotaan ja rintamalla on ollut molempien sotien ajan. Siellä teltoissa ja korsuissa ne pojat on asuneet vuodesta toiseen. Meillä on velkaa tästä rappiotilasta valtiolle n. 40, 000 mk kaikkineen. Rakentamisesta tulee lisää velkaa kun ei ole entisiä rahavaroja ollenkaan. Minulla on vaivana nuo taloudellisesti huolet, etten voi nukkuakaan muuten, kuin voimakkaiden lääkkeiden avulla ja vielä kylmä kääre pitää olla tiukasti pään ympärillä yöllä. Olen hyvin väsynyt kaikkiin touhuihin, kun nuo taloudelliset asiat on niin huonolla mallilla. Minun on pitänyt ottaa vastuulleni kaikkiin talon juoksevien asioiden hoito. 4 kertaa olen jo käräjilläkin käynyt, koska tämän tilan myyjä petti meitä hurjasti. Mieheni on oikein hiljainen ja ujo savupirtin kasvatti 46v. Hän ei halua, eikä voi hoitaa niin karkeita asioita. Ei hän kyllä monesti vaivojaan valittele, mutta ei hän ole terve, koputtelee usein rintaansa tuskissaan. Lääkkeiden avulla on vähän helpompaa mennä päivästä toiseen. Maanviljelijäksi olemme syntyneet, ja pakko on nyt yrittää kaikin voimin jatkaa työtä. Mieheni on raivannut uutta peltoa jo 6 hehtaaria. Työtä on kyllä kotitilan hoidossa meille kaikille, mutta rahan puute se on kyllä, kun ei uutispellot ole vielä tuottaneet, osa jo kylvettiin viime kesänä heinää kasvamaan. Minun täytyy jouduttaa tämä kirjeen tapainen postiin, ettei jää vanhenemaan. Meillä on nuorin tyttö 5-vuotias. Suuri kasvuisia kaikki. Palttoja on antaneet sukulaiset, ettei niitä tarvitse ainakaan lähettää. Sukan terät ne eniten kuluu, varsia olisi melko hyvin. Täällä on omenatkin kalliita 1,80 p kg. Eivät kasva täällä pohjoisessa. Eivät saa niitäkään lapset kyllikseen koskaan.

Lopetan nyt tällä kertaa tämän surkean valittamisen. Oikein hauskoja joulutouhuja ja iloa ja onnea teille. Tuhannet lämpimät kiitoksemme teille ja Kotiliedelle vaivoistanne. 

Kyse oli Kotilieden Kummikerhon toiminnasta, jonka kautta äidilleni osoitettiin tuo perhe Toini Yrjölän allekirjoittamalla kirjeellä 10.11.1965. Minä en ollut silloin vielä syntynyt, veljeni oli nelivuotias, vanhempien työssäolessa naapurin tädin hoivissa, äiti oli töissä Rosenlewin tehtaassa ja isä rautateillä, mutta alkoi sittemmin opiskella toiseen ammattiin. Äiti kertoi, että meilläkin oli taloudellisesti tiukkaa, mutta tapana oli silti yrittää auttaa. 

Ensimmäisessä paketissa perheelle lähti kummieni luota kerättyjä omenoita, isäni työn ansiosta ne sai lähettää junalla ilmaiseksi Suomussalmelle. Omenat olivat olleet suuri riemu ja lasten herkku, osan perheen äiti oli soseuttanut hilloksi puolukoiden kanssa. Perheen tragediat näyttivät pahenevan vuosien myötä. Sairaudet, sotakokemukset ja taloudelliset huolet vaivasivat. Perheen äiti kirjoitti kiireestä, työtaakoista ja voimiensa hupenemisista, mutta myös hyvin arkisista ilon hetkistä, perheen lapsista, nuoruutensa ystävyyksistä, virkistävästä kerhotoiminnasta sekä sähköttömän kodin ainoasta ylellisyydestä: radiosta.