Seili. Kuljetaan hiekkateitä. Ei nähdä kyitä, ne ovat kerääntyneet kaikki saunan kiukaan alle sihisemään. Nähdään merikotka ja peltomaitikka, merivettä juovaa lihakarjaa ja lampaita. Hikoillaan. Avataan ikkunat, tervehditään saarni ja sen pikkulinnut, pelataan shakkia ja korttia, luetaan Siivoojan käsikirjaa ja Vedenpaisumusta, voidellaan leipiä ja keitetään murukahvia, nukutaan seisahtuneessa helteessä ja hiljaisuudessa.

"– Tämä nyt varmaankin on sitä melankoliaa, »Weltschmerziä». Senkö annat valloittaa itsesi, lamauttaa voimasi ja katkeroittaa elämäsi? Ylös heti! Repäise itsesi irti tuosta. Tee työtä ja aja mokomat huolet sinne, missä pippuri kasvaa. Sepä kumma, ettei ihminen voisi hallita itseään."
"Täällä olin hiljaisuudessa ja rauhassa. Katselin kirjojani; aukaisin yhtä, aukaisin toista, kääntelin lehtiä, luinkin muutamin paikoin. En käsittänyt mitään. Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat vieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni taakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni. 
– Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua tunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo etkä ikävöitse.
En jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan. Se laskeutui raskaana kuin myllynkivi päälleni." (Minna Canth: Eräänä sunnuntaina.)

Olen lukenut Canthia, puhunut Canthista, ihaillut Anu Tuomisen tekemää uutta Työmiehen vaimon kantta, kuullut kuvataiteilijan työstä, inspiroitunut, ollut hyperaktiivinen, kärsinyt unettomuudesta ja keskittymiskyvyttömyydestä, kävellyt merenrannalla keräämässä veneen kappaleita ja sulkia (lähden vesille, lähden lentoon), nukkunut sitten sikeästi. Noinko helppoa se voi joskus olla?

"Kerääminen on vapautta. Kerääminen antaa vapauden kulkea, katsoa ympärilleen, joka suuntaan. Taiteen tekemisen vapaudella saan kerätä työajalla. Keräämisen vapauteeni kuuluu myös kahviloita, matkoja Jäämeren rannalle, kirpputorien kartoittamista matkojen varsilla." (Tuominen: Keräilystä, keräämisestä.)

Vapaus kulkea, keräämistä, kartoittamista, matkoja rannalle... Olen kirjoittanut vuokra- ja sähkösopimuksen, miettinyt mitä tästä kaikesta tulee, voiko tämä olla totta, olenko (olemmeko) nyt varmasti miettinyt (miettineet) tarpeeksi, pohtinut, onko tämä kaivattua vapautta ja rauhaa (kauneutta ja vastakohtaa) vai yhä enemmän sitoutumista, kantanut varmuuden vuoksi huolikuormaa, ravistellut niitä ajatuksia ja silloin iloinnut ja huomannut, kuinka paljon juuri sellaista iloa kaipaa, miettinyt että tätähän elämän pitää olla, vuorovettä, kuivaa maata, märkää maata, merivettä, lähtöä, palaamista, alituista liikettä ja uskallusta, etenkin sitä.

Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.

 "— Eikö meri ole kaunis?— kysyi Tšelkaš. 
— Ei ole moittimista! Mutta peloittava se on, — (--)

Hän, varas, rakasti merta. Hänen kuohahteleva, hermostunut luonteensa, joka janosi voimakkaita vaikutelmia, ei voinut koskaan kylliksi katsella tuota tummaa, vapaata ja rajattoman mahtavaa vesilakeutta. Ja häntä loukkasi tuollainen vastaus, kun kysyttiin sen kauneudesta, mitä hän rakasti. Istuessaan siinä perätuhdolla ja halkoessaan vettä melalla hän katseli rauhallisesti eteensä, toivoen saavansa matkustaa kauan ja kauaksi pitkin tuota samettimaista vedenpintaa.

Merellä valtasi hänen sielunsa lämmin, täyteläinen tunne, joka puhdisti sitä hieman elämän saastasta. Hän piti sitä arvossa ja näki mielellään itsensä parempana tuolla veden ja ilman keskellä, missä ajatukset menettävät katkeruuden ja itse elämä arvonsa. Öisin meren unisen henkäilyn pehmeä kohina leijailee sen aaltojen yllä, ja tuo selittämätön ääni valaa ihmisen sieluun rauhaa ja, hyväilevästi tyynnyttäen sen ilkeät tuulenpuuskat, synnyttää siinä mahtavia haaveita..."
(Maksim Gorki: Tšelkaš. Teoksessa Valittuja. Novelleja ja runoja. Venäjänkielestä suom. Lauri Kemiläinen. SMIA 1945, 56-57.)
 

Riippumattoluettavaa eli lekotteleva haaveilee kuljeskelevansa

Katveita-blogin kaima kysyi suosituksiani riippumattoluettavaksi ja listasi omat suosikkinsa täällä. Minun ehdotukseni eivät ole ehkä nyt niitä kirjoja, joita ensinnä ajattelin listata ja joita suosittelen mieluusti aina (Tove Janssonin Kesäkirja, Bo Carpelanin Kaari ja Paratiisi sekä Alkutuuli, Göran Tunströmin kaikki teokset, Agneta Pleijelin Kevään valoa, Anne Michaelsin Routaholvi ja Kivenkantajat, Joyce Carroll Oatesin Putous ja Haudankaivajan tytär, Jeanette Wintersonin Majankanvartija, Solveig von Schoultzin Pitkin vedenviivaa sekä Joel Haahtelan kaikki teokset ja... ja...). Nämä kohta mainitsemani liikuskelevat tietyn aihepiirin ympärillä, innostun usein lukemaan kirjoja tuolla tavalla.

Listani alkoi muotoutua tästä teoksesta:

Jyrki Vainonen: Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä (Basam Books, 2014)

Hankin Vainosen kirjan sekä lahjaksi että itselleni kirjastosta. Päätin alkaa lukea heti, kun saan käsikirjoitukseni ensimmäisen version valmiiksi ja aloitan kesäloman. Riippumatossa ja paikallaan ollessa on hyvä miettiä liikettä. Pidän viipyilevistä, pohdiskelevista teksteistä, joissa mainitaan suoraan tai vihjaillaan sen enempiä selittämättä teoksia, kuvia ja musiikkia, joista lukija saattaa kiinnostua ja päätyä taas uusille ajatuspoluille.

Vainosen teoksessa pohditaan jalanjälkeä hiekassa, hiljaista seuraa, linturetkiä, luovuutta, kävellen synnytettyä kansakuntaa sekä lukemista kävelemisenä, kävellään Dublinissa, Pyynikin harjulla ja puutarhassa, joka kirvoittaa miettimään, millaisen verbin kulloinenkin miljöö astelijalleen ojentaa:

"Puutarhassa kävellään harvoin määrätietoisesti. Ehkä puutarhakävelyä sopii paremmin kuvata vaikkapa käyskentelyksi, astelemiseksi, kuljeskeluksi tai vaeltamiseksi. Kaikki nämä teonsanat ilmentävät hidasta ja pitkään jatkuvaa, joutilaisuudesta ammentavaa liikettä, johon liittyy nautiskelua ja verkkaista oleilua." (emt., 108.)

Vainosen teoksesta tuli mieleen Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet: Matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaja, 2011), jonka kävinkin sitten lainaamassa toistamiseen, ensimmäisellä kerralla se jäi lukematta vasten tahtoani, mutta päätinkin sitten hankkia kirjan myös omaksi, myös kuvien takia. Teos alkaa sanoilla:

"Hengellisen muistin menetys

Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda. Jos ihmiskunnalta riistettäisiin muisti, siltä riistettäisiin kaikki sen harvat hyveet: kyky tuntea empatiaa, kyky ymmärtää uhrin merkitys, sekä hengellinen luovuus ja suvaitsevaisuus, jolle Euroopan henkinen vauraus pohjimmiltaan perustuu ja jonka se on vaarassa kieltää ja kadottaa. -- Näyttää siis siltä, että tiedon helppo saatavuus on tappanut tiedon arvon. Vain jalostamalla tietoa sen arvo palautuu. Hengelliseen laiskuuteen sairastunut ihminen ei siihen kuitenkaan pysty, koska häneltä puuttuu yhteys ihmiskunnan henkiseen muistiin ja itseensä." (emt., 9 sekä 12.)

En ole varma, haluanko jakaa tuossa määrin Björkmanin pessimismiä. Odotan, minne kirjoittaja pohdinnoissaan päätyy. Mielenkiintoista on kuitenkin käydä dialogia väittämien kanssa, tarkistaa omia näkemyksiä. Ylipäätään kiinnostavat tekstit, joissa uskonto (uskonnot) nähdään luonnollisena osana kulttuuria.

Björkmanin teoksessa analysoidaan mm. uskonnollista kuvataidetta visuaalisena lohtuna sairauksien riivaamalle aikalaiskansalle. Kirja vaikuttaa jo ensisilmäyksellä perusteelliselta, hyvin rakennetulta. Minua miellyttää myös kuvituksen käyttö, jo kannen upea utuinen Venetsia (kirjassa on muitakin Rax Rinnekankaan kuvia Venetsiasta, mainitsenpa samalla Rinnekankaan elokuvan Veden peili, jossa Björkman näytteli). En ole lukenut tuota kirjaa loppuun, odotan oman kappaleeni saapumista, jotta voin tehdä siihen muistiinpanoja. Eritoten kiinnostaa osio Maisema, jonka lumoavan avauskuvan seepianvärisessä jokimaisemassa istuu veden keskellä kaksi poikaa selkäpäin kuvaajaa, katsojaa ja lukijaa. (Takasivun kuvaluettelo kertoo sen olevan vuoden 1910 tienoilta Antilan koskelta.) Pikaisella, lukukokemusta itseltäni vielä pihtaavalla silmäyksellä näin, että osiossa käsitellään muun muassa jokia, virtaavaa vettä, muistoa, T.S Eliotia, Hyryä ja Sinervoa.

Kulkemisaiheesta innostuneena päätin valita lisäksi nämä ja suosittelen uhkarohkeasti myös muille riippumatossa lekotteleville: Herman Hessen Kulkija (Sanasato, 2010), jota ei näemmä kirjastosta saakaan, jatkan etsintöjä, Sherwood Andersonin Kävely kuutamolla, jännitteinen rakkaus- tai intohimotarina, jonka luin ääneen eräänä yönä (en riippumatossa, yö oli liian viileä). Kertomus on teoksesta Aikamme parhaita rakkauskertomuksia (Otava, 1954), jonne on kerätty muitakin kiinnostavia tekstejä, muun muassa Aino Kallaksen novelli Rakkauden vuoksi ja luode, jonka luin ensimmäisenä ihan blogini nimen vuoksi. Tässä sen alusta katkelma:

"Rakkauden lait ovat kuten vuoroveden: kummallakin on vuoksensa ja luoteensa; niinkuin valtamerten vesi, niin tulvii ja taannehtii rakkauskin." (emt., 400)

Tuosta tekstistä en tavoittanut samaa kielellistä rikkautta ja hurmaa, mitä Kallaksen muista teksteistä, tarinana se pohditutti sopivasti avoimine loppuineen. Ylipäätään kehotan uutuskirjojen lisäksi aika ajoin selailemaan myös ikääntyneempää tarjontaa. Etenkin vanhat novelliantologiat ovat omia suosikkejani. Joukossa on aina täysin uusia tuttavuuksia, jo unohdettuja kirjailijoita, ja vanhan kielen lukeminen on kaikin puolin riemastuttavan ravitsevaa.

Listallani on myös Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat (WSOY, 1949), jonka Vainonenkin mainitsee ja jonka luin kauan sitten opiskeluaikoina. En muista kirjasta juuri mitään, mikä on minulle lukijana (valitettavan?) tyypillistä, päällimmäiseksi jää mieleen teoksen tunnelma (ja kieli). Tässä Martinsonilta pari satunnaista katkelmaa:

"Viikkokausia hän oli poissa. Hän hengitti avaruuden ilmaa ja antoi kaikkien tuulten puhaltaa vaatteissaan. Niiden jotka puhalsivat mereltä ja niiden jotka saapuivat tuntureilta ja nummilta. --

Kulkurit kulkivat melkein aina syyllisyydentunne harteillaan. He kantoivat kaikkea saamaansa moitetta. Uhkaa tuntien he kantoivat sitä kylään. Kuin olisivat kantaneet elefanttia poikki maan. 

Ja silti he kulkivat vuodesta toiseen. Siinä oli jotakin arvoituksellista."
(emt., suom. Annamari Sarajas. 1976 painoksesta, 23 ja 155.)

Lisäksi valitsin Henry Thoreaun Vaellus vuorelle ja muita esseitä (Tampereen yliopistopaino, 2007), jossa on hieno teksti Talvinen kävely. Ilahduin etenkin sen jokikuvauksesta, jonka annoin kuljettaa itseäni taannoin niinkin arkisessa ympäristössä kuin julkisen rakennuksen odotushuoneessa:

"Joki polveilee kukkuloiden välissä ja levenee välillä kauniille niityille muodostaen lukuisia poukamia ja lahtia, joiden ylle hongat ja hemolokit kaareutuvat holveina. Joki kulkee kaupunkien takana, joten näemme kaiken uudelta ja villimmältä puolelta. Toisin kuin maantien vierellä, jokivarren vainiot ja puutarhat viettävät kulkuväylää kohden reilusti ja pakottomasti. Joki on maan ulkopuoli ja äärilaita. Rajuja vastakkaisuuksia ei ole silmiämme rasittamassa. Riukuaidan viimeisissäkin varveissa on yhä tuoreen oloisia pajunoksia. Lopulta kaikki aidat päättyvät, emmekä joudu ylittämään enää yhtään tietäkään. Voimme kulkea yhä kauemmaksi maaseudulle tasaista ja levollista jokitietä pitkin, eikä meidän tarvitse enää kiivetä yhdenkään mäen yli, vaan nousemme ylängön niityille vähitellen. Joen virtaus kuvastaa kauniisti nöyryyttä. Se on kuin sairaan ihmisen elämänpolku, rauhallinen ja hidas. Siinä voi tammenterhon kuppikin uiskennella turvallisesti lasteineen. Utu ja usva koristavat sen harvoja pieniä putouksia, joiden partaat eivät juuri maisemaa riko." (emt., suom. Antti Immonen, 84.)

Vieläkö jollakulla teistä olisi mielessä muita aihepiiriin sopivia? Eikö naiskirjailijoiden teoksissa (tai kirjojen nimissä) kävellä ja kuljeskella? Äkkiseltään tulee mieleeni vain Madeleine Hesseruksen romaani Paljain jaloin (Gummerus, 2004) ja Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957), jonka Ratsastus-osion tekstistä Matka on tämä sitaatti:


“- Mutta nyt minun täytyy lähteä. Olen pitkällä matkalla.
- Minne menette, herra?
- Sinne missä on yksinäisyys.
Vartija katsoi häneen kummastuneena, viikset lerpallaan. Vanhus joi teetä, se teki hänet kylläiseksi ja samalla keveäksi.
- En halua enää pettää itseäni. Olen vanha. Nyt minun on aika olla uskollinen.
- Mutta eikö ihminen ole yksin kaikkialla? sanoi vartija avuttomasti.
- Se on inhimillistä yksinäisyyttä. Menen siihen yksinäisyyteen missä minun ei tarvitse tuntea olevani yksin. Sanon sitä hiljaisuudeksi.” 
 (Eeva-Liisa Manner: Kävelymusiikkia. Proosateokset. Toim. Tuula Hökkä. Tammi 2003, 197-8.)

Eläköön Pirkanmaan kirjoituskilpailu eli kirjailijat lukevat ääneen Metsossa 27.4. klo 18

Eläköön Pirkanmaan kirjoituskilpailu!

Ma 27.4. klo 18 pääkirjasto Metson aula Olotila, Tampere

Yhdeksän Pirkanmaan kirjoituskilpailussa aiempina vuosina palkittua kirjailijaa paljastaa nuoruuden tekstinsä. Kilpailussa menestymisen jälkeen kirjailijoiksi tulleet Kari Aronpuro, Juha Siro, Markku Soikkeli,  Katja Kaukonen, Timo Malmi, Marisha Rasi-Koskinen, Tiina Poutanen, Tuija Välipakka ja Vilja-Tuulia Huotarinen lukevat ääneen vanhoja kilpailutekstejään ja uusinta kirjaansa.
Mukana myös tulevia Pirkanmaan kirjoituskilpailuun osallistuvia nuoria Viita-akatemian sanataidekoulusta.
Tämän vuoden 2015 Pirkanmaan kirjoituskilpailun tulokset julkistetaan ke 6.5.
Tervetuloa kuuntelemaan!

----
Pirkanmaan kirjoituskilpailussa on palkittu harrastajakirjoittajia vuodesta 1952 lähtien. Monesta kilpailussa palkitusta on myöhemmin tullut kirjailijoita (ks. kilpailusta myös Juha Siron blogista). Alla kuva Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkituista vuodelta 2009, jolloin voitin proosasarjan novellilla Täti. Kilpailumenestys antoi lisäpotkua saada romaanikäsikirjoitus Odelma (WSOY 2011) valmiiksi ja lähtökuntoon. Täti päätyi myöhemmin muokattuna versiona kokoelmaan Vihkivedet (WSOY 2012) nimellä Mitä yhdestä tyttärestä.

Kuvassa vierelläni Satu Lepistö (toinen oikealta), joka voitti tuolloin runosarjan ja on sittemmin kirjoittanut kaksi runokokoelmaa; Pohjoinen ja Kielilläpuhuja.

Babetten pidot eli ranskalainen illallinen

"Emännät eivät olleet koskaan päässeet täysin selville siitä, missä määrin heidän keittäjättärensä seurasi ja ymmärsi heidän yksityisiä keskustelujaan. Niinpä he yllättyivätkin, kun Babette eräänä syyskuun aamuna tuli olohuoneeseen nöyrempänä ja pidättyväisempänä kuin mitä he olivat koskaan häntä nähneet, ja pyysi heiltä suosionosoitusta. Hän pyysi -- että he sallisivat hänen valmistaa juhlaillallisen tuomiorovastin syntymäpäiväksi.

Naiset eivät suinkaan olleet suunnitelleet mitään illallisia. Hyvin vaatimaton ateria ja kupillinen kahvia oli enin, mitä he koskaan olivat vierailleen tarjonneet. Mutta Babetten tummat silmät olivat innokkaat ja anovat kuin koiran silmät, ja he suostuivat hänen ehdotukseensa. Tämän kuullessaan keittäjättären kasvot alkoivat säteillä.

Mutta hänellä oli vielä muutakin sanottavanaan. Hän halusi valmistaa ranskalaisen päivällisen, hän sanoi, oikean ranskalaisen päivällisen tämän yhden ainoan kerran."
(Karen Blixen: Babetten pidot. Kirjasta Kohtalotarinoita. Suom. Mikko Kilpi. WSOY 1958,  41-42.)

Ranskalainen illallinen tarjoillaaan Yle Teemalla lauantaina 11.4. klo  22.35, katsottavissa suorana Areenassa, suosittelen lämpimästi sekä novellia että elokuvaa.

Joel Haahtela tarjosi Häämatkan

Kävin miehen kanssa hakemassa nojatuolin pitkän automatkan takaa. Pakkasimme mukaan termarikahvit ja voileivät, kameran ja tietenkin matkanovelleja. Pitkästä aikaa ehti jutella keskeytyksittä, miettiä kakluuneja ja kysyä, kuka murhasi Kyllikki Saaren.

Ruissalossa hehkui, oli lemmikkikaneja rannalla, muitakin lukijoita ja eväsretkeilijöitä. Kahvi maistui ja Joel Haahtela tarjosi meille Häämatkan:  

"Vastapäisen hotellin ikkunassa on valo, mutta verhot ovat edessä, mitään liikettä ei näy. Katu on tähän aikaan yöstä hiljainen, hotellin alakerrassa kahvila, joka on jo sulkenut ovensa. --

Hän ei tiedä, että olen lähellä, ei edes aavista. Ehkä hän valvoo vielä, on kauhuissaan, etsii minua."
(Novelli palaa! Matkanovelleja. toim. Kettu & Salmela. WSOY 2013, 52 ja 53.)

Sen jälkeen jaksoimme kantaa ruskan keltaisena hehkuvaa nojatuolia kerrostalon kierreportaissa (tuolin sisältä putosi ohuen ohut virkkuukoukku) ja ajaa takaisin peurapeltoja halkovia teitä pitkin. Taivaalle syttyi täysikuu. Olihan upea retki!

Kirjallista elämää: Turun kirjamessut

Olen Turun kirjamessuilla perjantaina 5.10. Fiore-lavalla klo 14.30 tällaisessa kiintoisassa seurassa:

Tarinoita! Kirjailijat Tuuve Aro: Himokone (WSOY), Katja Kaukonen: Vihkivedet (WSOY) sekä Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta (WSOY) keskustelevat. Haastattelija Anna-Riikka Carlson.

Tulkaapa kuuntelemaan ja moikkaamaan! Eläköön novelli!