Hei heinäkuu! Hei saari, meri ja maisema. Hei lampaat, teidän lempeä katseenne, vaalea laumanne, hei musta lammas. Hei kallio, jota vasten maata (olla osa vakaata, lujaa), hei kaikki uurteesi, railosi ja kolhusi. Hei taivaat, joita katsella ennen kuin sade alkaa. Hei huimaus vatsassa, uppoaminen pystysuoraan äärettömyyteen, hei kaikkialle jatkuva avara tila. Hei tuuli, mäntyjen ja aaltojen tuoksut. Hei kohina, hei hiljaisuus.

Saaren hiljaisuudessa Örössä. Sade, linnunlaulu, tuuli ja aallot, astioiden kilinä, paperin rapina, neulaset, sora ja hiekka askelen ja polkupyörän renkaan alla, koiran haukotus omenapuun varjossa, kiireettömät sanat.

Seili. Kuljetaan hiekkateitä. Ei nähdä kyitä, ne ovat kerääntyneet kaikki saunan kiukaan alle sihisemään. Nähdään merikotka ja peltomaitikka, merivettä juovaa lihakarjaa ja lampaita. Hikoillaan. Avataan ikkunat, tervehditään saarni ja sen pikkulinnut, pelataan shakkia ja korttia, luetaan Siivoojan käsikirjaa ja Vedenpaisumusta, voidellaan leipiä ja keitetään murukahvia, nukutaan seisahtuneessa helteessä ja hiljaisuudessa.

Mies kalliollaan taivaan- ja merensinisessä paidassa kaukana kotoa, katselee merta ja valoa, loittonevaa laivaa, laivalla hänkin tuli, siitä on jo aikaa, se oli äsken, kuuntelee kohinaa, soittaa kotiin, huomaa, ettei olekaan yksin, miettii voisiko hänkin kaivertaa nimensä kallioon.

Lukurauhan päivä. Aloin lukea Clarice Lispectorin Tähden hetkeä (suom. Tarja Härkönen. Ai-ai 1977). Ihmeellinen pieni teos!

Lukija tutustuu pohdiskelevaan, yhteiskuntaluokkien ulkopuolella olevaan mieskertojaan, Rodrigo S.M.:ään, joka lienee kohdannut maailman (alussa s. 9 hän toteaa: "Jumala on maailma.") raadollisuuden ja kyynistynyt. Hän kertoo ahdistavista öistään ja kantavansa mukanaan maailmaa, jossa ei ole onnea. Onni-sanakin on hänestä tyhmä, kaupunkiin (onnen perässä) tulleiden tyttöjen keksintöä. Kertoja mainitsee rukoilleensa aikoinaan sielunsa lämpimäksi, hän puhuu tästä ajasta imperfektissä. Korvaako kirjoittaminen nyt rukouksen?

"Rukous oli minulle tapa kohdata itseni hiljaa ja salassa muilta. Rukoilemalla tyhjensin sieluni
— ja tämä tyhjyys on kaikki mitä voin koskaan toivoa omistavani. Sen lisäksi en mitään. Mutta tyhjyydelläkin on arvonsa ja yhtäläisyyksiä täyden kanssa. Yksi tapa löytää on olla etsimättä, yksi tapa saada on olla pyytämättä ja luottaa vain että hiljaisuus jonka uskon löytyvän itsestäni on vastaus minun — minun arvoitukseeni." (s. 13.)
"Kirjoitan siksi ettei minulla ole tässä maailmassa muutakaan tekemistä: olen liikaa eikä minulla ole paikkaa ihmisten maailmassa. Kirjoitan siksi että olen epätoivoinen ja väsynyt, en kestä enää oman itseni rutiinia ja ellei minulla olisi sitä jatkuvaa uutta mitä kirjoittaminen on, kuolisin vertauskuvallisesti joka päivä."
(s. 22.)

Tuloillaan olevan tarinan kertominen tuntuu kertojasta vaikealta. Hän käyttää siitä termejä mykkä valokuva, hiljaisuus ja kysymys, hän hidastelee ja selittää tai puolustaa kertomistapaansa kuin olisi syyllinen. Mihin? "- en itsekään tunne armoa päähenkilöäni -- kohtaan, haluan tästä tarinasta kylmän. Minulla nimittäin on oikeus olla tuskallisen kylmä --" (s. 11). Lukijana en tunne kylmyyttä, aavistelevaa sääliä ja tuskaa sekä kertojan että päähenkilön puolesta kylläkin, alusta asti.

Tarina pusertuu kertojasta hitaasti: "Lämmittelen tässä jotta pääsisin alkuun, hieron käsiä vastakkain saadakseni rohkeutta." (s. 12) Kertoja tutustuttaa lukijan luonnoksenomaisesti kadulla kulkevaan hymyilevään Macabéaan, Koillisen tyttöön, joka on vain sattuma, niin vähäinen, että maailma tulisi toimeen ilman häntä. Vai kertooko Rodrigo S.M. sittenkin itsestään? "-- maailma on ulkopuolellani, minä olen itseni ulkopuolella."  Eikö hän kerro samalla jokamiehistä ja -naisista, meistä kaikista? "-- jokainen tunnistaa siitä itsensä sillä me kaikki olemme yksi, ja joka ei ole rahapulansa vuoksi köyhä on köyhä hengeltään tai kaiholtaan, ja silloin häneltä puuttuu jotain kultaakin kalliimpaa — niitä kun on sellaisiakin joilta puuttuu tuo olennainen herkkyys." (s. 10.)

Minne Macabéa on matkalla, mitä hänelle tapahtuu? Ennakoivan alun perusteella voi odottaa allegoriaa ja klassista tragediaa. Kertoja lupaakin draaman kaaren: "Yritän siis vastoin tapojani kertoa tarinan jossa on alku, keskikohta ja 'suuri finaali' jota seuraa hiljaisuus ja vaimea sade." (s. 11) Jatkan lukemista.

"Vuoren vanhus

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää. (--)"

(Uuno Kailas: Tuuli ja tähkä. Ynnä muita runoja. Gummerus 1922, 77.)

Lokakuun hiljaisuus, ei pakeneva vaan läsnäoleva, ja siinä nämä vähäiset äänet: Siili rapistelee rinnettä ylös, hahtuvahousuinen varis raakkuu koivun oksalla, ei tuule, sataa. Ohiajava linja-auto. Koira huokaisee päiväunillaan.

Ikkunan lävitse tämä maisema: viimeiset sinapinkeltaiset lehdet putoilevat maahan niin kuin maisema olisi kehyksiin pingotettu, hiljalleen alas variseva palapeli. Pian taivaskin putoaa ja näkyy pelkkää harmaata, taustapahvi (pahvissa alati himmenevää lyijykynäkäsialaa. Kuka on kirjoittanut siihen ja mitä, kenelle?). Lasketaan taulu maahan, haravoidaan palaset, käännetään ne väärinpäin ja aletaan koota talvea, aloitetaan nurkkapaloista, kuurasta.

Hiljaisuuden hyvät äänet. Hengitys. Sormet juoksevat näppäimistöllä, lapsi viheltää huoneessaan, kellon viisari naksahtaa eteenpäin, leikkaa ja siivuttaa pyöreää aikaa, kauniita symmetrisiä palasia: aamupala, välipala, iltapala, syyspala, kaamospala. Sama kauan sitten leikattu ja koottu palapeli joka päivä, joka vuosi.

Ajallakaan ei ole alkua eikä loppua. Aikaakaan ei voi ymmärtää. (Eikä sinnikästä kevättä, sen vihreästä siivilöityvää valoa, armoa, joka odottaa jo jossakin.)

"-- käveleminen on ihmisen perustoiminto, joka yhdistää ruumiin liikkeen ajattelun liikkeeseen. Intiaaniviisauden mukaan kävely sitoo ihmisen maahan (eli luontoon ja todellisuuteen). Samalla se päästää hänet kurkistamaan sisäänsä ja dialogiin itsensä kanssa. Siksi kävelijä ei ole ikinä yksin. Gros puhuu kauniisti vapaudesta olla "ei kukaan", hiljaisuuden kohtaamisesta, pyhiinvaelluksista ja nöyryydestä, olosuhteille antautumisesta. Kävelemisen tuottamaa hyvinvointia hän erittelee ruumiin mielihyvän ja ilon sekä tätäkin syvempien täyteyden ja onnen tunteiksi. Tuloksena on mielenrauha."

(Suvi Ahola: Filosofit ja runoilijat ovat aina tienneet, että kävely tekee hyvää. Ranskalainen filosofi kertoo vastaansanomattomasti, miksi kävely tekee meille hyvää. Helsingin Sanomat 13.7.2015.)

Muistilistalle Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen, Basam Books 2015). Kävelystä myös Niin & näin -lehdessä.

(Kuvat syntymäpäivän metsäkävelyltä tämän maisemani lempipaikoista.)

Voisiko ammatikseen availla ovia ja astua vieraisiin koteihin, vanhoihin, kaiken nähneisiin taloihin? Saisiko keittää kahvit, katsella ikkunasta ulos, kuunnella talon äänet, selata kirjanselkämykset, laskea taulut, maata lattialla auringonläikässä, olla turvassa kiireeltä, tapahtumilta, uutisvirralta, sairastumisilta ja kuolemalta, nukkua hyvin yön tai kaksi, pestä astiat, siivota jäljet, varjot lattialta, sitten sulkea oven ja astua takaisin todellisuuteen?

 

"- Luulen että pystyn kuvittelemaan, millainen lampi on, kun se ei ole jäässä, Harriet sanoi.
- Sateella täällä on kaikkein kauneinta, vastasin.
- Onkohan mitään kauniimpaa kuin hiljainen ruotsalainen kesäsade? Muissa maissa on ihmeellisiä rakennuksia tai huikeita vuorenhuippuja ja rotkoja. Meillä on kesäsade.
- Hiljaisuus.

(--)

- Kaupungeissa ei enää näe tähtiä. Siksi asun täällä. Kaupungissa asuessani kaipasin pimeyttä ja hiljaisuutta mutta ennen kaikkea tähtien loistetta. En ymmärrä miksei kukaan ole tajunnut, että tässä maassa on upeat luonnonvarat, jotka vain odottavat käyttöönottoa. Kuka myy hiljaisuutta niin kuin metsää tai malmia?

Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Hiljaisuus, tähtitaivas ja ehkä myös yksinäisyys eivät välttämättä enää ole kaikkien saatavilla."

(Henning Mankell: Italialaiset kengät. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2007, 125-126 ja 153-154.)

Olen lukenut ylläolevaa romaania viikonloppuisin, jolloin yritän pitää jonkinlaista taukoa omasta kirjoittamisestani. Sain lukuvinkin eräältä lukijalta (kiitos, en olisi itse löytänyt tätä!), jolle oli tullut Kohina-romaanistani mieleen Mankellin Italialaiset kengät. Kyllä, näissä on samoja aineksia. Lukijana minuun vetoavat tässäkin kirjassa muistot, elämänkaaren ja maiseman pohdiskelu, verkkaisuus, saarimiljöö, roadtrip, melankolia, kuolema, yksinäisyys. Tässä vielä yksi näyte:

"(--) tuntui kuin olisin kuljeskellut ulkosaarella, kun kävelin hiljaisessa kylässä. Ikkunoista lankesi lumeen television sininen valo, toisinaan ulos tunkeutui äänikin, joka ikkunasta sirpaleita eri ohjelmasta. Kuvittelin yksinäisyyden sellaiseksi, että ihmiset vain poikkeustapauksissa katselivat samaa ohjelmaa. Sukupolvet tai perheet hautautuivat iltaisin eri maailmoihin, jotka heijastettiin eri satelliiteista." (emt. 114-115.)

En ole lukenut Mankellilta aiemmin mitään. Tv-sarjasta Wallander pidin, etenkin loppujaksoista (täysin subjektiivisista, koskettavista syistä). Lastenkirjahyllyssämme ovat Mankellin kirjat Tähtiin karkaava koira ja Pyryssä nukkuva poika, jotka olen ollut aikeissa lukea, niiden aika voisi olla nyt. Sarjaan kuuluvat myös itsenäiset osat Varjot kasvavat hämärässä ja Matka maailman ääriin, ne pitää hankkia jostakin omaksi.

P.S.
Minulla on näemmä kirjaston varauksessa Mankellin Juoksuhiekka (suom. Tuula Kojo, Otava 2015). En muistanut, en muista sitäkään, keneltä sain tuohon vinkin.

Riippumattoluettavaa eli lekotteleva haaveilee kuljeskelevansa

Katveita-blogin kaima kysyi suosituksiani riippumattoluettavaksi ja listasi omat suosikkinsa täällä. Minun ehdotukseni eivät ole ehkä nyt niitä kirjoja, joita ensinnä ajattelin listata ja joita suosittelen mieluusti aina (Tove Janssonin Kesäkirja, Bo Carpelanin Kaari ja Paratiisi sekä Alkutuuli, Göran Tunströmin kaikki teokset, Agneta Pleijelin Kevään valoa, Anne Michaelsin Routaholvi ja Kivenkantajat, Joyce Carroll Oatesin Putous ja Haudankaivajan tytär, Jeanette Wintersonin Majankanvartija, Solveig von Schoultzin Pitkin vedenviivaa sekä Joel Haahtelan kaikki teokset ja... ja...). Nämä kohta mainitsemani liikuskelevat tietyn aihepiirin ympärillä, innostun usein lukemaan kirjoja tuolla tavalla.

Listani alkoi muotoutua tästä teoksesta:

Jyrki Vainonen: Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä (Basam Books, 2014)

Hankin Vainosen kirjan sekä lahjaksi että itselleni kirjastosta. Päätin alkaa lukea heti, kun saan käsikirjoitukseni ensimmäisen version valmiiksi ja aloitan kesäloman. Riippumatossa ja paikallaan ollessa on hyvä miettiä liikettä. Pidän viipyilevistä, pohdiskelevista teksteistä, joissa mainitaan suoraan tai vihjaillaan sen enempiä selittämättä teoksia, kuvia ja musiikkia, joista lukija saattaa kiinnostua ja päätyä taas uusille ajatuspoluille.

Vainosen teoksessa pohditaan jalanjälkeä hiekassa, hiljaista seuraa, linturetkiä, luovuutta, kävellen synnytettyä kansakuntaa sekä lukemista kävelemisenä, kävellään Dublinissa, Pyynikin harjulla ja puutarhassa, joka kirvoittaa miettimään, millaisen verbin kulloinenkin miljöö astelijalleen ojentaa:

"Puutarhassa kävellään harvoin määrätietoisesti. Ehkä puutarhakävelyä sopii paremmin kuvata vaikkapa käyskentelyksi, astelemiseksi, kuljeskeluksi tai vaeltamiseksi. Kaikki nämä teonsanat ilmentävät hidasta ja pitkään jatkuvaa, joutilaisuudesta ammentavaa liikettä, johon liittyy nautiskelua ja verkkaista oleilua." (emt., 108.)

Vainosen teoksesta tuli mieleen Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet: Matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaja, 2011), jonka kävinkin sitten lainaamassa toistamiseen, ensimmäisellä kerralla se jäi lukematta vasten tahtoani, mutta päätinkin sitten hankkia kirjan myös omaksi, myös kuvien takia. Teos alkaa sanoilla:

"Hengellisen muistin menetys

Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda. Jos ihmiskunnalta riistettäisiin muisti, siltä riistettäisiin kaikki sen harvat hyveet: kyky tuntea empatiaa, kyky ymmärtää uhrin merkitys, sekä hengellinen luovuus ja suvaitsevaisuus, jolle Euroopan henkinen vauraus pohjimmiltaan perustuu ja jonka se on vaarassa kieltää ja kadottaa. -- Näyttää siis siltä, että tiedon helppo saatavuus on tappanut tiedon arvon. Vain jalostamalla tietoa sen arvo palautuu. Hengelliseen laiskuuteen sairastunut ihminen ei siihen kuitenkaan pysty, koska häneltä puuttuu yhteys ihmiskunnan henkiseen muistiin ja itseensä." (emt., 9 sekä 12.)

En ole varma, haluanko jakaa tuossa määrin Björkmanin pessimismiä. Odotan, minne kirjoittaja pohdinnoissaan päätyy. Mielenkiintoista on kuitenkin käydä dialogia väittämien kanssa, tarkistaa omia näkemyksiä. Ylipäätään kiinnostavat tekstit, joissa uskonto (uskonnot) nähdään luonnollisena osana kulttuuria.

Björkmanin teoksessa analysoidaan mm. uskonnollista kuvataidetta visuaalisena lohtuna sairauksien riivaamalle aikalaiskansalle. Kirja vaikuttaa jo ensisilmäyksellä perusteelliselta, hyvin rakennetulta. Minua miellyttää myös kuvituksen käyttö, jo kannen upea utuinen Venetsia (kirjassa on muitakin Rax Rinnekankaan kuvia Venetsiasta, mainitsenpa samalla Rinnekankaan elokuvan Veden peili, jossa Björkman näytteli). En ole lukenut tuota kirjaa loppuun, odotan oman kappaleeni saapumista, jotta voin tehdä siihen muistiinpanoja. Eritoten kiinnostaa osio Maisema, jonka lumoavan avauskuvan seepianvärisessä jokimaisemassa istuu veden keskellä kaksi poikaa selkäpäin kuvaajaa, katsojaa ja lukijaa. (Takasivun kuvaluettelo kertoo sen olevan vuoden 1910 tienoilta Antilan koskelta.) Pikaisella, lukukokemusta itseltäni vielä pihtaavalla silmäyksellä näin, että osiossa käsitellään muun muassa jokia, virtaavaa vettä, muistoa, T.S Eliotia, Hyryä ja Sinervoa.

Kulkemisaiheesta innostuneena päätin valita lisäksi nämä ja suosittelen uhkarohkeasti myös muille riippumatossa lekotteleville: Herman Hessen Kulkija (Sanasato, 2010), jota ei näemmä kirjastosta saakaan, jatkan etsintöjä, Sherwood Andersonin Kävely kuutamolla, jännitteinen rakkaus- tai intohimotarina, jonka luin ääneen eräänä yönä (en riippumatossa, yö oli liian viileä). Kertomus on teoksesta Aikamme parhaita rakkauskertomuksia (Otava, 1954), jonne on kerätty muitakin kiinnostavia tekstejä, muun muassa Aino Kallaksen novelli Rakkauden vuoksi ja luode, jonka luin ensimmäisenä ihan blogini nimen vuoksi. Tässä sen alusta katkelma:

"Rakkauden lait ovat kuten vuoroveden: kummallakin on vuoksensa ja luoteensa; niinkuin valtamerten vesi, niin tulvii ja taannehtii rakkauskin." (emt., 400)

Tuosta tekstistä en tavoittanut samaa kielellistä rikkautta ja hurmaa, mitä Kallaksen muista teksteistä, tarinana se pohditutti sopivasti avoimine loppuineen. Ylipäätään kehotan uutuskirjojen lisäksi aika ajoin selailemaan myös ikääntyneempää tarjontaa. Etenkin vanhat novelliantologiat ovat omia suosikkejani. Joukossa on aina täysin uusia tuttavuuksia, jo unohdettuja kirjailijoita, ja vanhan kielen lukeminen on kaikin puolin riemastuttavan ravitsevaa.

Listallani on myös Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat (WSOY, 1949), jonka Vainonenkin mainitsee ja jonka luin kauan sitten opiskeluaikoina. En muista kirjasta juuri mitään, mikä on minulle lukijana (valitettavan?) tyypillistä, päällimmäiseksi jää mieleen teoksen tunnelma (ja kieli). Tässä Martinsonilta pari satunnaista katkelmaa:

"Viikkokausia hän oli poissa. Hän hengitti avaruuden ilmaa ja antoi kaikkien tuulten puhaltaa vaatteissaan. Niiden jotka puhalsivat mereltä ja niiden jotka saapuivat tuntureilta ja nummilta. --

Kulkurit kulkivat melkein aina syyllisyydentunne harteillaan. He kantoivat kaikkea saamaansa moitetta. Uhkaa tuntien he kantoivat sitä kylään. Kuin olisivat kantaneet elefanttia poikki maan. 

Ja silti he kulkivat vuodesta toiseen. Siinä oli jotakin arvoituksellista."
(emt., suom. Annamari Sarajas. 1976 painoksesta, 23 ja 155.)

Lisäksi valitsin Henry Thoreaun Vaellus vuorelle ja muita esseitä (Tampereen yliopistopaino, 2007), jossa on hieno teksti Talvinen kävely. Ilahduin etenkin sen jokikuvauksesta, jonka annoin kuljettaa itseäni taannoin niinkin arkisessa ympäristössä kuin julkisen rakennuksen odotushuoneessa:

"Joki polveilee kukkuloiden välissä ja levenee välillä kauniille niityille muodostaen lukuisia poukamia ja lahtia, joiden ylle hongat ja hemolokit kaareutuvat holveina. Joki kulkee kaupunkien takana, joten näemme kaiken uudelta ja villimmältä puolelta. Toisin kuin maantien vierellä, jokivarren vainiot ja puutarhat viettävät kulkuväylää kohden reilusti ja pakottomasti. Joki on maan ulkopuoli ja äärilaita. Rajuja vastakkaisuuksia ei ole silmiämme rasittamassa. Riukuaidan viimeisissäkin varveissa on yhä tuoreen oloisia pajunoksia. Lopulta kaikki aidat päättyvät, emmekä joudu ylittämään enää yhtään tietäkään. Voimme kulkea yhä kauemmaksi maaseudulle tasaista ja levollista jokitietä pitkin, eikä meidän tarvitse enää kiivetä yhdenkään mäen yli, vaan nousemme ylängön niityille vähitellen. Joen virtaus kuvastaa kauniisti nöyryyttä. Se on kuin sairaan ihmisen elämänpolku, rauhallinen ja hidas. Siinä voi tammenterhon kuppikin uiskennella turvallisesti lasteineen. Utu ja usva koristavat sen harvoja pieniä putouksia, joiden partaat eivät juuri maisemaa riko." (emt., suom. Antti Immonen, 84.)

Vieläkö jollakulla teistä olisi mielessä muita aihepiiriin sopivia? Eikö naiskirjailijoiden teoksissa (tai kirjojen nimissä) kävellä ja kuljeskella? Äkkiseltään tulee mieleeni vain Madeleine Hesseruksen romaani Paljain jaloin (Gummerus, 2004) ja Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957), jonka Ratsastus-osion tekstistä Matka on tämä sitaatti:


“- Mutta nyt minun täytyy lähteä. Olen pitkällä matkalla.
- Minne menette, herra?
- Sinne missä on yksinäisyys.
Vartija katsoi häneen kummastuneena, viikset lerpallaan. Vanhus joi teetä, se teki hänet kylläiseksi ja samalla keveäksi.
- En halua enää pettää itseäni. Olen vanha. Nyt minun on aika olla uskollinen.
- Mutta eikö ihminen ole yksin kaikkialla? sanoi vartija avuttomasti.
- Se on inhimillistä yksinäisyyttä. Menen siihen yksinäisyyteen missä minun ei tarvitse tuntea olevani yksin. Sanon sitä hiljaisuudeksi.” 
 (Eeva-Liisa Manner: Kävelymusiikkia. Proosateokset. Toim. Tuula Hökkä. Tammi 2003, 197-8.)

Hiljaisuutta katsomassa

Kävimme katsomassa hiljaisuutta 93-vuotiaan kummitätini luona. Tänään sitä oli tarjolla myös kaupungissa.

Varsova: Kuolleiden kaupungissa

Koskapa toinen hautausmaan työntekijöistä istahti hautakivelle lepäämään, emme arkailleet mekään vaan jäimme Adamin haudan eteen nostetulle penkille syömään aprikoosicroissanteja. Yksi elämäni hienoimmista lounashetkistä, äänimaisemina puiden humina, putoilevat lehdet, naukuvat ketut ja kuoleman hiljaisuus.

Varsovan juutalaishautausmaa

Okopowa-katu 49/51, 01-043 Varsova

Auki ma-to klo 10  - iltahämäriin, pe 9 - 13, su 9 - 16. Suljettu lauantaisin sapatin vuoksi. Sisäänpääsymaksu 8 złotyä.