Lukurauhan päivä. Aloin lukea Clarice Lispectorin Tähden hetkeä (suom. Tarja Härkönen. Ai-ai 1977). Ihmeellinen pieni teos!

Lukija tutustuu pohdiskelevaan, yhteiskuntaluokkien ulkopuolella olevaan mieskertojaan, Rodrigo S.M.:ään, joka lienee kohdannut maailman (alussa s. 9 hän toteaa: "Jumala on maailma.") raadollisuuden ja kyynistynyt. Hän kertoo ahdistavista öistään ja kantavansa mukanaan maailmaa, jossa ei ole onnea. Onni-sanakin on hänestä tyhmä, kaupunkiin (onnen perässä) tulleiden tyttöjen keksintöä. Kertoja mainitsee rukoilleensa aikoinaan sielunsa lämpimäksi, hän puhuu tästä ajasta imperfektissä. Korvaako kirjoittaminen nyt rukouksen?

"Rukous oli minulle tapa kohdata itseni hiljaa ja salassa muilta. Rukoilemalla tyhjensin sieluni
— ja tämä tyhjyys on kaikki mitä voin koskaan toivoa omistavani. Sen lisäksi en mitään. Mutta tyhjyydelläkin on arvonsa ja yhtäläisyyksiä täyden kanssa. Yksi tapa löytää on olla etsimättä, yksi tapa saada on olla pyytämättä ja luottaa vain että hiljaisuus jonka uskon löytyvän itsestäni on vastaus minun — minun arvoitukseeni." (s. 13.)
"Kirjoitan siksi ettei minulla ole tässä maailmassa muutakaan tekemistä: olen liikaa eikä minulla ole paikkaa ihmisten maailmassa. Kirjoitan siksi että olen epätoivoinen ja väsynyt, en kestä enää oman itseni rutiinia ja ellei minulla olisi sitä jatkuvaa uutta mitä kirjoittaminen on, kuolisin vertauskuvallisesti joka päivä."
(s. 22.)

Tuloillaan olevan tarinan kertominen tuntuu kertojasta vaikealta. Hän käyttää siitä termejä mykkä valokuva, hiljaisuus ja kysymys, hän hidastelee ja selittää tai puolustaa kertomistapaansa kuin olisi syyllinen. Mihin? "- en itsekään tunne armoa päähenkilöäni -- kohtaan, haluan tästä tarinasta kylmän. Minulla nimittäin on oikeus olla tuskallisen kylmä --" (s. 11). Lukijana en tunne kylmyyttä, aavistelevaa sääliä ja tuskaa sekä kertojan että päähenkilön puolesta kylläkin, alusta asti.

Tarina pusertuu kertojasta hitaasti: "Lämmittelen tässä jotta pääsisin alkuun, hieron käsiä vastakkain saadakseni rohkeutta." (s. 12) Kertoja tutustuttaa lukijan luonnoksenomaisesti kadulla kulkevaan hymyilevään Macabéaan, Koillisen tyttöön, joka on vain sattuma, niin vähäinen, että maailma tulisi toimeen ilman häntä. Vai kertooko Rodrigo S.M. sittenkin itsestään? "-- maailma on ulkopuolellani, minä olen itseni ulkopuolella."  Eikö hän kerro samalla jokamiehistä ja -naisista, meistä kaikista? "-- jokainen tunnistaa siitä itsensä sillä me kaikki olemme yksi, ja joka ei ole rahapulansa vuoksi köyhä on köyhä hengeltään tai kaiholtaan, ja silloin häneltä puuttuu jotain kultaakin kalliimpaa — niitä kun on sellaisiakin joilta puuttuu tuo olennainen herkkyys." (s. 10.)

Minne Macabéa on matkalla, mitä hänelle tapahtuu? Ennakoivan alun perusteella voi odottaa allegoriaa ja klassista tragediaa. Kertoja lupaakin draaman kaaren: "Yritän siis vastoin tapojani kertoa tarinan jossa on alku, keskikohta ja 'suuri finaali' jota seuraa hiljaisuus ja vaimea sade." (s. 11) Jatkan lukemista.