perjantai 17. helmikuuta 2017


Eräänä lähes tavallisena torstai-iltapäivänä Donnie Darkon jättimäinen Frank-jänis matkusti edestakaisin Hämeenkatua, mummot ja lapset säntäilivät linja-autojen alle noutamaan yläilmoista heiteltyjä kirsikkakaramelleja, hotellien huiput ja kirkkojen tornit katkesivat taivaan sumuun. Kaksi tuntia makeissadetta, äänihuulet rikki ja poikki, sen jälkeen kadulta noustiin linja-autoihin, kadottiin maanalaisiin parkkihalleihin tahmainen karkki kengänpohjassa, joku nosti katkenneet tornit ja huiput takaisin paikoilleen, kuorma-autot riisuttiin paljaiksi lakanoistaan, Frank loikki citykanien seuraan (ja tunsi itsensä kummajaiseksi), joku lauloi itsekseen: "Olet nuori ja kaunis..." Jatkettiin matkaa ja elämää.

6 kommenttia:

  1. Hurmaava, hurmaava teksti eräästä tärkeästä hetkestä, kiitos tästä, kaunis sanoitus! Merkillinen päivä itselle, ihmeellistä tunteiden kirjoa, riehakasta riemua, hämmentävää ihmettelyä. Onnekasta oli olla kokemassa. Voi nuoruus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi nuoruus, niinpä! Ja nämä kaikki tunteet, jotka hämmentävät aikuista ja vanhempaa ja joissa on jotakin omasta nuoruudesta kumpuavaa, unohdettua ja torjuttuakin. En arvannut, että voi tuntua tällaiselta. (Seuraavana päivänä kummityttö tanssi vanhojen tanssia toisessa kaupungissa, sekin!) Samoin mietin, että onnekasta oli saada olla mukana, nähdä, kokea, tuntea.

      Poista
  2. Tämä päivä, jossa en koskaan ollut mukana, vaikka olisi kuulunut, kummallinen päivä, josta on omat muistot, mutta ei kuitenkaan ole. Kaatuiko se siihen, kun en saanut ommeltua siipiä loppuun, hämärtynyttä.

    Kauniisti kirjoitat siitä, hujahtavasta hetkestä.

    (Olin katsomassa Olavia tiistaina. Oi rakkaus.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marja, kiitos, kun jaoit tuon! Oikeastaan vastasit tietämättäsi pohdintoihini. Miten kuvainnollisesti tuon voi ajatella, tuon ettet saanut ommeltua siipiä loppuun! Minustakin tuo on ja oli kummallinen päivä (en tiedä, onko karnevalismissa aina kyse siitä). Mietin tuona päivänä kovasti omapäisyyttä ja ryhmään kuulumista, kriteereitä ja sääntöjä. Oma nuoreni ei halunnut pukeutua mihinkään asuun (ei ollut ainut) mutta osallistui kuitenkin. Minun aikanani kaikki osallistuivat, luokkamme pukeutui samanlaisiin asuihin, jokainen ompeli omansa (minä en osannut, sain onneksi apua), oli tiukempi ryhmäkontrolli (ja olisiko tullut kyseenalaistettua sitä, olisiko ollut riittävää rohkeutta edes? Muistanko enää, miten silloin ajattelin?). Nyt käytäntö oli kirjava ja onneksi omana itsenään esiintyvillekin oli tilaa. Kuitenkin nuoreni kertoi, että kaikki eivät voi tai halua maksaa penkkaripäivän huveista, monenlaisia kustannuksia tuosta kuitenkin tuli. Eikä kaikille tuollainen huvittelu tunnu luontevalta. Hyvä, jos saa toimia, kuten parhaalta tuntuu. Mutta entä he, jotka olisivat halunneet osallistua mutta eivät syystä tai toisesta voineet? Millaisia muistoja heille jää tuosta päivästä? Tarvitaanko tuollaisia muistoja? Kenelle ne ovat tärkeitä? Miten erilaisia merkityksiä ja muistoja ja unohtamisia sama päivä saa aikaan! Noita mietin. Sitäkin, miten en koskaan voi tavoittaa nuoreni kokemusta, saatoin nähdä hänen kokemuksensa tuosta päivästä vain itseni kautta. Että tämä ikuinen toiseus tulee esteeksi tässäkin! Mutta hymy oli aito ja spontaani, kun tavoitimme hänet siellä auton lavalla. Siinä ei ollut kyse naamioista eikä rooliasuista vaan puhtaasta ilosta, ja siitä tuli valtavan hyvä mieli.

      Olavi on ollut läsnä sielläkin. :)

      Poista
  3. Kiitos Katja! Minäkin olin siellä tuuli silmissäni miettimässä, mihin aika katosi. Onnea matkaan teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, Johanna, ja kiitos, samoin teille. Voi meitä itkusilmiä ja heitä nuoria, joilla on niin paljon elämää ja koettavaa edessään, monenlaisia kulkuneuvoja, reittejä ja määränpäitä, matkakumppaneitakin. <3

      Poista