Mies kalliollaan taivaan- ja merensinisessä paidassa kaukana kotoa, katselee merta ja valoa, loittonevaa laivaa, laivalla hänkin tuli, siitä on jo aikaa, se oli äsken, kuuntelee kohinaa, soittaa kotiin, huomaa, ettei olekaan yksin, miettii voisiko hänkin kaivertaa nimensä kallioon.

 

"- Luulen että pystyn kuvittelemaan, millainen lampi on, kun se ei ole jäässä, Harriet sanoi.
- Sateella täällä on kaikkein kauneinta, vastasin.
- Onkohan mitään kauniimpaa kuin hiljainen ruotsalainen kesäsade? Muissa maissa on ihmeellisiä rakennuksia tai huikeita vuorenhuippuja ja rotkoja. Meillä on kesäsade.
- Hiljaisuus.

(--)

- Kaupungeissa ei enää näe tähtiä. Siksi asun täällä. Kaupungissa asuessani kaipasin pimeyttä ja hiljaisuutta mutta ennen kaikkea tähtien loistetta. En ymmärrä miksei kukaan ole tajunnut, että tässä maassa on upeat luonnonvarat, jotka vain odottavat käyttöönottoa. Kuka myy hiljaisuutta niin kuin metsää tai malmia?

Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Hiljaisuus, tähtitaivas ja ehkä myös yksinäisyys eivät välttämättä enää ole kaikkien saatavilla."

(Henning Mankell: Italialaiset kengät. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2007, 125-126 ja 153-154.)

Olen lukenut ylläolevaa romaania viikonloppuisin, jolloin yritän pitää jonkinlaista taukoa omasta kirjoittamisestani. Sain lukuvinkin eräältä lukijalta (kiitos, en olisi itse löytänyt tätä!), jolle oli tullut Kohina-romaanistani mieleen Mankellin Italialaiset kengät. Kyllä, näissä on samoja aineksia. Lukijana minuun vetoavat tässäkin kirjassa muistot, elämänkaaren ja maiseman pohdiskelu, verkkaisuus, saarimiljöö, roadtrip, melankolia, kuolema, yksinäisyys. Tässä vielä yksi näyte:

"(--) tuntui kuin olisin kuljeskellut ulkosaarella, kun kävelin hiljaisessa kylässä. Ikkunoista lankesi lumeen television sininen valo, toisinaan ulos tunkeutui äänikin, joka ikkunasta sirpaleita eri ohjelmasta. Kuvittelin yksinäisyyden sellaiseksi, että ihmiset vain poikkeustapauksissa katselivat samaa ohjelmaa. Sukupolvet tai perheet hautautuivat iltaisin eri maailmoihin, jotka heijastettiin eri satelliiteista." (emt. 114-115.)

En ole lukenut Mankellilta aiemmin mitään. Tv-sarjasta Wallander pidin, etenkin loppujaksoista (täysin subjektiivisista, koskettavista syistä). Lastenkirjahyllyssämme ovat Mankellin kirjat Tähtiin karkaava koira ja Pyryssä nukkuva poika, jotka olen ollut aikeissa lukea, niiden aika voisi olla nyt. Sarjaan kuuluvat myös itsenäiset osat Varjot kasvavat hämärässä ja Matka maailman ääriin, ne pitää hankkia jostakin omaksi.

P.S.
Minulla on näemmä kirjaston varauksessa Mankellin Juoksuhiekka (suom. Tuula Kojo, Otava 2015). En muistanut, en muista sitäkään, keneltä sain tuohon vinkin.

Riippumattoluettavaa eli lekotteleva haaveilee kuljeskelevansa

Katveita-blogin kaima kysyi suosituksiani riippumattoluettavaksi ja listasi omat suosikkinsa täällä. Minun ehdotukseni eivät ole ehkä nyt niitä kirjoja, joita ensinnä ajattelin listata ja joita suosittelen mieluusti aina (Tove Janssonin Kesäkirja, Bo Carpelanin Kaari ja Paratiisi sekä Alkutuuli, Göran Tunströmin kaikki teokset, Agneta Pleijelin Kevään valoa, Anne Michaelsin Routaholvi ja Kivenkantajat, Joyce Carroll Oatesin Putous ja Haudankaivajan tytär, Jeanette Wintersonin Majankanvartija, Solveig von Schoultzin Pitkin vedenviivaa sekä Joel Haahtelan kaikki teokset ja... ja...). Nämä kohta mainitsemani liikuskelevat tietyn aihepiirin ympärillä, innostun usein lukemaan kirjoja tuolla tavalla.

Listani alkoi muotoutua tästä teoksesta:

Jyrki Vainonen: Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä (Basam Books, 2014)

Hankin Vainosen kirjan sekä lahjaksi että itselleni kirjastosta. Päätin alkaa lukea heti, kun saan käsikirjoitukseni ensimmäisen version valmiiksi ja aloitan kesäloman. Riippumatossa ja paikallaan ollessa on hyvä miettiä liikettä. Pidän viipyilevistä, pohdiskelevista teksteistä, joissa mainitaan suoraan tai vihjaillaan sen enempiä selittämättä teoksia, kuvia ja musiikkia, joista lukija saattaa kiinnostua ja päätyä taas uusille ajatuspoluille.

Vainosen teoksessa pohditaan jalanjälkeä hiekassa, hiljaista seuraa, linturetkiä, luovuutta, kävellen synnytettyä kansakuntaa sekä lukemista kävelemisenä, kävellään Dublinissa, Pyynikin harjulla ja puutarhassa, joka kirvoittaa miettimään, millaisen verbin kulloinenkin miljöö astelijalleen ojentaa:

"Puutarhassa kävellään harvoin määrätietoisesti. Ehkä puutarhakävelyä sopii paremmin kuvata vaikkapa käyskentelyksi, astelemiseksi, kuljeskeluksi tai vaeltamiseksi. Kaikki nämä teonsanat ilmentävät hidasta ja pitkään jatkuvaa, joutilaisuudesta ammentavaa liikettä, johon liittyy nautiskelua ja verkkaista oleilua." (emt., 108.)

Vainosen teoksesta tuli mieleen Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet: Matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaja, 2011), jonka kävinkin sitten lainaamassa toistamiseen, ensimmäisellä kerralla se jäi lukematta vasten tahtoani, mutta päätinkin sitten hankkia kirjan myös omaksi, myös kuvien takia. Teos alkaa sanoilla:

"Hengellisen muistin menetys

Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda. Jos ihmiskunnalta riistettäisiin muisti, siltä riistettäisiin kaikki sen harvat hyveet: kyky tuntea empatiaa, kyky ymmärtää uhrin merkitys, sekä hengellinen luovuus ja suvaitsevaisuus, jolle Euroopan henkinen vauraus pohjimmiltaan perustuu ja jonka se on vaarassa kieltää ja kadottaa. -- Näyttää siis siltä, että tiedon helppo saatavuus on tappanut tiedon arvon. Vain jalostamalla tietoa sen arvo palautuu. Hengelliseen laiskuuteen sairastunut ihminen ei siihen kuitenkaan pysty, koska häneltä puuttuu yhteys ihmiskunnan henkiseen muistiin ja itseensä." (emt., 9 sekä 12.)

En ole varma, haluanko jakaa tuossa määrin Björkmanin pessimismiä. Odotan, minne kirjoittaja pohdinnoissaan päätyy. Mielenkiintoista on kuitenkin käydä dialogia väittämien kanssa, tarkistaa omia näkemyksiä. Ylipäätään kiinnostavat tekstit, joissa uskonto (uskonnot) nähdään luonnollisena osana kulttuuria.

Björkmanin teoksessa analysoidaan mm. uskonnollista kuvataidetta visuaalisena lohtuna sairauksien riivaamalle aikalaiskansalle. Kirja vaikuttaa jo ensisilmäyksellä perusteelliselta, hyvin rakennetulta. Minua miellyttää myös kuvituksen käyttö, jo kannen upea utuinen Venetsia (kirjassa on muitakin Rax Rinnekankaan kuvia Venetsiasta, mainitsenpa samalla Rinnekankaan elokuvan Veden peili, jossa Björkman näytteli). En ole lukenut tuota kirjaa loppuun, odotan oman kappaleeni saapumista, jotta voin tehdä siihen muistiinpanoja. Eritoten kiinnostaa osio Maisema, jonka lumoavan avauskuvan seepianvärisessä jokimaisemassa istuu veden keskellä kaksi poikaa selkäpäin kuvaajaa, katsojaa ja lukijaa. (Takasivun kuvaluettelo kertoo sen olevan vuoden 1910 tienoilta Antilan koskelta.) Pikaisella, lukukokemusta itseltäni vielä pihtaavalla silmäyksellä näin, että osiossa käsitellään muun muassa jokia, virtaavaa vettä, muistoa, T.S Eliotia, Hyryä ja Sinervoa.

Kulkemisaiheesta innostuneena päätin valita lisäksi nämä ja suosittelen uhkarohkeasti myös muille riippumatossa lekotteleville: Herman Hessen Kulkija (Sanasato, 2010), jota ei näemmä kirjastosta saakaan, jatkan etsintöjä, Sherwood Andersonin Kävely kuutamolla, jännitteinen rakkaus- tai intohimotarina, jonka luin ääneen eräänä yönä (en riippumatossa, yö oli liian viileä). Kertomus on teoksesta Aikamme parhaita rakkauskertomuksia (Otava, 1954), jonne on kerätty muitakin kiinnostavia tekstejä, muun muassa Aino Kallaksen novelli Rakkauden vuoksi ja luode, jonka luin ensimmäisenä ihan blogini nimen vuoksi. Tässä sen alusta katkelma:

"Rakkauden lait ovat kuten vuoroveden: kummallakin on vuoksensa ja luoteensa; niinkuin valtamerten vesi, niin tulvii ja taannehtii rakkauskin." (emt., 400)

Tuosta tekstistä en tavoittanut samaa kielellistä rikkautta ja hurmaa, mitä Kallaksen muista teksteistä, tarinana se pohditutti sopivasti avoimine loppuineen. Ylipäätään kehotan uutuskirjojen lisäksi aika ajoin selailemaan myös ikääntyneempää tarjontaa. Etenkin vanhat novelliantologiat ovat omia suosikkejani. Joukossa on aina täysin uusia tuttavuuksia, jo unohdettuja kirjailijoita, ja vanhan kielen lukeminen on kaikin puolin riemastuttavan ravitsevaa.

Listallani on myös Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat (WSOY, 1949), jonka Vainonenkin mainitsee ja jonka luin kauan sitten opiskeluaikoina. En muista kirjasta juuri mitään, mikä on minulle lukijana (valitettavan?) tyypillistä, päällimmäiseksi jää mieleen teoksen tunnelma (ja kieli). Tässä Martinsonilta pari satunnaista katkelmaa:

"Viikkokausia hän oli poissa. Hän hengitti avaruuden ilmaa ja antoi kaikkien tuulten puhaltaa vaatteissaan. Niiden jotka puhalsivat mereltä ja niiden jotka saapuivat tuntureilta ja nummilta. --

Kulkurit kulkivat melkein aina syyllisyydentunne harteillaan. He kantoivat kaikkea saamaansa moitetta. Uhkaa tuntien he kantoivat sitä kylään. Kuin olisivat kantaneet elefanttia poikki maan. 

Ja silti he kulkivat vuodesta toiseen. Siinä oli jotakin arvoituksellista."
(emt., suom. Annamari Sarajas. 1976 painoksesta, 23 ja 155.)

Lisäksi valitsin Henry Thoreaun Vaellus vuorelle ja muita esseitä (Tampereen yliopistopaino, 2007), jossa on hieno teksti Talvinen kävely. Ilahduin etenkin sen jokikuvauksesta, jonka annoin kuljettaa itseäni taannoin niinkin arkisessa ympäristössä kuin julkisen rakennuksen odotushuoneessa:

"Joki polveilee kukkuloiden välissä ja levenee välillä kauniille niityille muodostaen lukuisia poukamia ja lahtia, joiden ylle hongat ja hemolokit kaareutuvat holveina. Joki kulkee kaupunkien takana, joten näemme kaiken uudelta ja villimmältä puolelta. Toisin kuin maantien vierellä, jokivarren vainiot ja puutarhat viettävät kulkuväylää kohden reilusti ja pakottomasti. Joki on maan ulkopuoli ja äärilaita. Rajuja vastakkaisuuksia ei ole silmiämme rasittamassa. Riukuaidan viimeisissäkin varveissa on yhä tuoreen oloisia pajunoksia. Lopulta kaikki aidat päättyvät, emmekä joudu ylittämään enää yhtään tietäkään. Voimme kulkea yhä kauemmaksi maaseudulle tasaista ja levollista jokitietä pitkin, eikä meidän tarvitse enää kiivetä yhdenkään mäen yli, vaan nousemme ylängön niityille vähitellen. Joen virtaus kuvastaa kauniisti nöyryyttä. Se on kuin sairaan ihmisen elämänpolku, rauhallinen ja hidas. Siinä voi tammenterhon kuppikin uiskennella turvallisesti lasteineen. Utu ja usva koristavat sen harvoja pieniä putouksia, joiden partaat eivät juuri maisemaa riko." (emt., suom. Antti Immonen, 84.)

Vieläkö jollakulla teistä olisi mielessä muita aihepiiriin sopivia? Eikö naiskirjailijoiden teoksissa (tai kirjojen nimissä) kävellä ja kuljeskella? Äkkiseltään tulee mieleeni vain Madeleine Hesseruksen romaani Paljain jaloin (Gummerus, 2004) ja Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957), jonka Ratsastus-osion tekstistä Matka on tämä sitaatti:


“- Mutta nyt minun täytyy lähteä. Olen pitkällä matkalla.
- Minne menette, herra?
- Sinne missä on yksinäisyys.
Vartija katsoi häneen kummastuneena, viikset lerpallaan. Vanhus joi teetä, se teki hänet kylläiseksi ja samalla keveäksi.
- En halua enää pettää itseäni. Olen vanha. Nyt minun on aika olla uskollinen.
- Mutta eikö ihminen ole yksin kaikkialla? sanoi vartija avuttomasti.
- Se on inhimillistä yksinäisyyttä. Menen siihen yksinäisyyteen missä minun ei tarvitse tuntea olevani yksin. Sanon sitä hiljaisuudeksi.” 
 (Eeva-Liisa Manner: Kävelymusiikkia. Proosateokset. Toim. Tuula Hökkä. Tammi 2003, 197-8.)

-- kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä

Ollaan yksin ja yhdessä, puhutaan kirjoittamisesta, juodaan viiniä, juodaan kahvia, ei juoda mitään, ollaan Helsingin yössä ja Tampereen päivässä, kävellään paljasjaloin ja korkeilla koroilla, luetaan runoja porukalla ja yksin ihan muuta, katsotaan toteutuvia unelmia (heidän, muiden, kyllä se ilo tarttuu), ollaan yksin, tiedostetaan kirjoittamisen tila, josta voi huhuilla muualle, vastata ja kysyä mutta jonne ei mahdu kuin yksin, jossa on pärjättävä ja uskottava (ja jossa nauttii enemmän kuin lienee sallittua, niin omien mittojen mukainen täydellinen tila, voinko olla tarpeeksi kiitollinen siitä), mietitään vapautta, mietitään yksinäisyyttä, yksin olemista, ollaan sopivasti epävarmoja ja keskeneräisiä.

"-- lähestyessään taloa hän alkoi epäröidä, menisikö hän sittenkään. Hän oli ennen astunut ovesta sisään joko asialle tai ilman asiaa, oli mennyt, jos mieli teki. Hän kääntyi maantieltä polulle, joka vei vei talon pihaan. Hän pysähtyi pihan reunaan. Koira juoksi maantietä eteenpäin, se ei ollut huomannut hänen poikenneen polulle. Hän ajatteli koiran jälkeen katsellen, ettei hän menisi sisään, jos koira häviäisi nyt hänen näkyvistään. Mutta samassa koira kääntyi, lähti juoksemaan pihaa kohti. Se oli jo eteisen ovella.
Hän seisoi pihalla ikkunan alla.
Oltiin ainakin kotona, hän ajatteli. Mies istui huoneessa radion ääressä. Hän näki miehen kumartuvan radion puoleen, radion ääni kuului ulos saakka, oli menossa urheiluselostus. Selostajan ääni kiihtyi, ihmisjoukko rämähti huutoon.
Hän ajatteli siinä seisoessaan, että kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä, ei kysyisi, missä hän on. Hän näkisi valojen sammuvan talojen ikkunoista, ihmiset menisivät nukkumaan, eikä mitään muuta tapahtuisi. Hän ajatteli, ettei tapahtuisi mitään muuta, valot vain sammuisivat." (Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät. Teoksessa Valitut teokset. Otava 1970, 152.)

Suuri kauneus

Sain lahjaksi kaksi lippua elokuviin. Kävimme katsomassa Suuri kauneus, La grande bellezza. Kokonaisvaltainen elämys, upea elokuva.

Tuon leffan vastapooliksi elämää Lindesnesin majakalla (ja lopulta näissä ollaan aika samojen asioiden äärellä):

Luontoretkellä: Majakan kaksi puutarhaa.

Majakanvartija Rolf:
"Yksinäisyys ei ole juuri koskaan tuntunut raskaalta. Pikemminkin valtavan vapauttavalta. Pohdiskelen asioita ja käyn vuoropuhelua sisimpäni kanssa." 

Perussuru, perusilo

Kirjoitin edellisessä tekstissäni melankoliasta. Yöllä luin Bo Carpelanin Alkutuulta (olen kirjasta niin otettu, että koen olevani rakastunut). Romaanista osui silmiin tämä:

"Mistä se tulee, se perussuru -- oletko sinä perinyt senkin? Minä tiedän, että sinä minun laillani tunnet ne kultaiset päivät, ne onnelliset tunnit, jolloin kaikki mitä näet, kohtaat, puhuttelet, kuuntelet, kaikki asiat joita kosketat, maisemat jotka avautuvat edessäsi, saavat oman säteilevän merkityksensä, valaistuvat sisältäpäin, niin kuin nyt, kun syksy on kauneimmillaan. Perussurua vastaan minä asetan perusilon, kaikesta huolimatta, hämmästyksen siitä, että on niin paljon kaunista, niin paljon oppimista, niin paljon minkä ohi me kuljemme sokeina -. --

Kauneinta mitä eläessäni koin, oli silmänräpäyksen anti, ja paikka, maisema, hiljaisuus. Minusta tuli aika hyvä hiljaisuuksien tuntija. Ehkä se teki minut yksinäiseksi."

(Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. 1993, 220.)