Lumikadun kertoja (WSOY 2017) on ilmestynyt, ja sen kunniaksi Dymitr lähetti meille Gwiazdasta sankan lumipyryn. Olkaa hyvä, rakkaat lukijat!

"Vihdoinkin. Rakas Lammholm! Nyt olen täällä. Ihanaa. Onko tottakaan, että olen kotona? Onko tämä totta? -- Haluan olla täällä mahdollisimman pitkään. Melkein kelirikkoon saakka. -- Voi, miten hauskaa. (--)

Ajattelen Lammholmia. Kuvittelen, että olen kotona. On helpompi elää, kun kuvittelee, että on siellä, vaikkei sinne pääsekään."

Ulkosaariston uskomaton Dora on muuttanut palvelutaloon. Tässä dokumentissa kuvataan Doran elämää sen jälkeen. Mikaela Weurlanderin dokumentti saa miettimään, missä on koti, mistä kaikesta kodin fyysinen ja psyykkinen tila muodostuu, mitä ihminen kaipaa, mitä on vanheneminen, miten luonto ja tuttu maisema hoitavat ihmistä, miten me ihmiset hoidamme toisiamme jo läsnäolollamme, mitkä asiat kannattelevat vanhenevaa ihmistä.

"Olen kiitollinen siitä, että sain muuttaa tänne. Täällä on sukulaisia ja hyviä ystäviä. Meillä on mukavaa yhdessä. Meillä on täällä laulukuoro. Humputtelemme kuin heppulit ikään. "

(Doran kuva täältä, alkuperäinen Ylen kuvanauhalta.)

P.S. Dorasta tulee mieleen paikoin Tasha Tudor. Myös hänestä esitettiin tv:ssä aikoinaan hieno dokumentti, sen soisi tulevan uusintana joskus.

Iholla säännötöntä kirjoitusta

Kesäpyykki. Männyt vartioivat kurittomia. Illalla viikataan moninaisia pinoja tai levitetään taivasalla suoristuneet heti sänkyyn. Niissä on tuulten ilo ja harmonia, joka tarttuu ja saa näkemään unta vastasyntyneistä. Aamulla ihmetellään iholle piirtynyttä säännötöntä kirjoitusta.

Toukokuu!

Pieni luku Alvarin harvinaisesta, pakottomasta hymystä

Jos Alvar olisi viettänyt saaressa vielä kevään, hän olisi päätynyt Tagen kanssa pyytämään taimenta ja saanut ensimmäisen oman vonkaleensa, jonka olisi paistanut voissa ja syönyt merelle antavan pöytänsä ääressä. Lautasen tiskattuaan hän olisi pyöritellyt putkiradion nappulaa ja yllättynyt tavoitettuaan kotikaupunkinsa paikalliskanavan, joka ei tiettävästi kuulunut niillä taajuuksilla. Toimittaja olisi kertonut raatihuoneella pidetystä juhlatilaisuudesta.

Alvar olisi hätkähtänyt, sitten hymyillyt. Hänen mieleensä olisi tullut lapsuudesta Maria, joka oli lukenut pääsykoekirjojaan kirjastossa ja tarjonnut hänelle eväistään. Alvar olisi pukenut maihinnousukengät jalkaansa, astunut kevään valoon kävelemään saarensa rantoja ja miettinyt, millaisia kirjoja Maria nykyään luki. Olisiko hän pitänyt tuosta palkitusta, surumielisen kauniista tarinasta?

-- kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä

Ollaan yksin ja yhdessä, puhutaan kirjoittamisesta, juodaan viiniä, juodaan kahvia, ei juoda mitään, ollaan Helsingin yössä ja Tampereen päivässä, kävellään paljasjaloin ja korkeilla koroilla, luetaan runoja porukalla ja yksin ihan muuta, katsotaan toteutuvia unelmia (heidän, muiden, kyllä se ilo tarttuu), ollaan yksin, tiedostetaan kirjoittamisen tila, josta voi huhuilla muualle, vastata ja kysyä mutta jonne ei mahdu kuin yksin, jossa on pärjättävä ja uskottava (ja jossa nauttii enemmän kuin lienee sallittua, niin omien mittojen mukainen täydellinen tila, voinko olla tarpeeksi kiitollinen siitä), mietitään vapautta, mietitään yksinäisyyttä, yksin olemista, ollaan sopivasti epävarmoja ja keskeneräisiä.

"-- lähestyessään taloa hän alkoi epäröidä, menisikö hän sittenkään. Hän oli ennen astunut ovesta sisään joko asialle tai ilman asiaa, oli mennyt, jos mieli teki. Hän kääntyi maantieltä polulle, joka vei vei talon pihaan. Hän pysähtyi pihan reunaan. Koira juoksi maantietä eteenpäin, se ei ollut huomannut hänen poikenneen polulle. Hän ajatteli koiran jälkeen katsellen, ettei hän menisi sisään, jos koira häviäisi nyt hänen näkyvistään. Mutta samassa koira kääntyi, lähti juoksemaan pihaa kohti. Se oli jo eteisen ovella.
Hän seisoi pihalla ikkunan alla.
Oltiin ainakin kotona, hän ajatteli. Mies istui huoneessa radion ääressä. Hän näki miehen kumartuvan radion puoleen, radion ääni kuului ulos saakka, oli menossa urheiluselostus. Selostajan ääni kiihtyi, ihmisjoukko rämähti huutoon.
Hän ajatteli siinä seisoessaan, että kukaan ei tietäisi, vaikka hän seisoisi koko illan tässä, ei kysyisi, missä hän on. Hän näkisi valojen sammuvan talojen ikkunoista, ihmiset menisivät nukkumaan, eikä mitään muuta tapahtuisi. Hän ajatteli, ettei tapahtuisi mitään muuta, valot vain sammuisivat." (Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät. Teoksessa Valitut teokset. Otava 1970, 152.)

Odelmalle pronssia. Kiitos!

Piti kertoa silkakkapihveistä, tuoreesta rosmariinista ja arjesta, mutta ne saavat nyt odottaa. Sain eilen illalla tietää, että esikoisromaanini Odelma on sijoittunut Blogistanian Finlandia -kilpailussa kolmanneksi. Kas tässä kärkikuusikko:

1. Katja Kettu: Kätilö
2. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
3. Katja Kaukonen: Odelma
4. Miika Nousiainen: Metsäjätti
5. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
6. Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Kiitos kirjabloggareille, tämä on ilo ja kunnia!

Kilistin mieheni kanssa lasin siideriä ja nukuin yöni sikeästi. Oikein mukava alku kirjalliselle vuodelle. Onnittelut myös muille sijoittuneille ja kaikille lukijaäänen saaneille.

Perussuru, perusilo

Kirjoitin edellisessä tekstissäni melankoliasta. Yöllä luin Bo Carpelanin Alkutuulta (olen kirjasta niin otettu, että koen olevani rakastunut). Romaanista osui silmiin tämä:

"Mistä se tulee, se perussuru -- oletko sinä perinyt senkin? Minä tiedän, että sinä minun laillani tunnet ne kultaiset päivät, ne onnelliset tunnit, jolloin kaikki mitä näet, kohtaat, puhuttelet, kuuntelet, kaikki asiat joita kosketat, maisemat jotka avautuvat edessäsi, saavat oman säteilevän merkityksensä, valaistuvat sisältäpäin, niin kuin nyt, kun syksy on kauneimmillaan. Perussurua vastaan minä asetan perusilon, kaikesta huolimatta, hämmästyksen siitä, että on niin paljon kaunista, niin paljon oppimista, niin paljon minkä ohi me kuljemme sokeina -. --

Kauneinta mitä eläessäni koin, oli silmänräpäyksen anti, ja paikka, maisema, hiljaisuus. Minusta tuli aika hyvä hiljaisuuksien tuntija. Ehkä se teki minut yksinäiseksi."

(Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. 1993, 220.)