Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin teosta Meri. Neljä lyyristä esseetä (suom. Asko Sahlberg. Teos 2012). Sitä ennen luin Anne Swärdin uuden romaanin Jackie (suom. Jaana Nikula. Otava 2021), joka imaisi mutta oli minun makuuni liian asetelmallinen. Jännä yhteensattuma muuten, että Swärdin ja Fagerholmin & Johnsonin teoksissa kummassakin mainitaan Big Blue -elokuva (Le Grand Bleu. Ohj. Luc Besson, 1988), josta pidin aikoinaan tavattomasti (en tiennyt, että amerikkalaisversioon tehtiin avoimen lopun sijaan onnellinen loppu). Kummassakin teoksessa esiintyy myös meri, saaristakin kerrotaan.

Meri-teos on monin paikoin häiritsevä. En tiedä, kuka milloinkin kertoo, mistä sitaatit ovat peräisin, kenen teoksesta (kirjan lopussa on kyllä osio "Lähteitä, viitteitä"). Moni esiin nostettu aihe jää roikkumaan ilmaan, se esitellään, sitä pohditaan ja samassa aihe vaihtuu ja kertoja (keneksi?). Lukija ei pääse helpolla, eikä kyse ole siitä, etteikö lukija viitsisi panostaa luettuun tai että lukija kaipaisi keveyttä. Olen hämmentynyt lukemastani, yleensä se on hyvästä. Ja juuri näin myös oma ajatteluni ja tapani kirjoittaa toimii: fragmenttia, assosiaatioita, tajunnanvirtaa, palasia, kaleidoskooppi.

Meri on aihepiirinä runsas, kirjoittajat ovat valinneet kirjoittaa aiheesta neljä esseetä: "Katastrofi", "Veden alla", "Labyrintti", "Yksinäisyys". Loputon meri vyöryy tekemään tehtävästä mahdottoman, kaiken aikaa tulvii uusia nimiä, näkökulmia ja mielleyhtymiä, mutta niin ihmismieli toimii, kaikesta syntyy kytkös tai säie uuteen suuntaan, sanat vievät. Teoksessa kerrotaan esimerkiksi Itä-Meren saastumisesta, Jules Vernen traagisesta elämästä, kirjailijantyön vastoinkäymisistä ja kustantamoiden vaatimuksista kirjoittaa onnellisia loppuja, puutarhaa kuolemankielissä hoitavasta yksinäisestä Napoleonista Saint Helenan saarella, afasiaa sairastavasta Tomas Tranströmeristä edesmenneen tätinsä sinisessä talossa keskellä saarta vaimonsa ja tulkkinsa Monikan kanssa ja ihmeellisistä ennalta-arvaamiseen viittaavista yhteensattumista, Virosta soutamalla paenneesta Sveasta, joka otti lapsen (pikku Monikan vaiko Martinin?) mukaansa aamuöisille kalastusretkilleen, Judith Schalanskysta, joka ei itäsaksalaisena päässyt matkaamaan kuin karttakirjojen avulla, mutta joka myöhemmin sen ansiosta kirjoitti laajasti käännetyn teoksen Kaukaisten saarten atlas. Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään (suom. Marko Niemi, Poesia 2020) ja josta Satu Taskinen sanoo Kiiltomadon arviossa, että teos on  kaunokirjallista kartografiaa parhaimmillaan. Kodin kirjahyllyn merkityksestä kasvavan lapsen elämässä. Mielikuvituksen voimasta, joka muutti Englannissa köyhänä ja orpona syntyneen Arthurin Tristan da Cunhan -saarella (Marianna Kurtto: Tristania!) isänsä rahtialuksella syntyneeksi seikkailijaksi, Tristan Jonesiksi, joka tuli torpedoiduksi kolme kertaa ennen täysi-ikäisyyttään. Yksinäisyydestä (saareudesta), Robinson Crusoesta ja David Foster Wallacesta, jonka tuhkat ystävä Jonathan Franzen kuljetti Crusoen Masafueran saarelle. Ja kolonialismistakin (sitten lukijassa alkaa pohdinta lähetystyöstä, uskonnoista, Kotilieden 5/2021 Seela Sellasta kertovasta jutusta, juutalaisuudesta, on pakko kertoa luetusta, kysellä mielipiteitä esimerkiksi tästä: "Kaikesta paneutumisestaan huolimatta Seela ei halua paasata uskonnosta. Se oli yksi syy, mikä juutalaisuudessa vetosi: se ei harjota lähetystyötä. - Juutalaisena en halua esittää, että oma uskontoni olisi paras maailmassa. Ei se ole. Eivät kaikki ihmiset tarvitse uskontoa. Jokainen uskoo omalla tavallaa tai on uskomatta. Jokaisen pitäisi ajatella omilla aivoillaan.")  

Meri-teoksessa kuvataan myös uimista. Impressionistiset välähdykset herättelevät tunnistettavia, koettuja hetkiä: lapsuuden uintiretket ja muoviset kellukkeet käsivarsissa (tai uimarengas vartalon ympärillä), veden tuntu uidessa, märkä uimapuku vartaloa vasten, kasvoihin liimautuvat hiukset. Uiminen vertautuu hienosti kaunokirjalliseen työhön. Tässä tekijänoikeudellisesti kohtuuttoman pitkä sitaatti:

”Hän ei uinut [vartalonmyötäisessä] uimapuvussa siksi, että hänelle olisi ollut tärkeää miltä hänen vartalonsa näytti. Vaan uimisen vuoksi. Ja veden.

Voimistaakseen tunteen. Päästäkseen niin lähelle vettä kuin mahdollista.

Kyse on aistillisuudesta. (--) Veden tajusta. – kysymys oli psykologisesta vaikutuksesta.

Veden tajusta. (--)

Veden taju on jotakin syvän omakohtaista, yksilöllistä.

Kirjoittamista, minä ajattelen. Kuin kirjoittamista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Ne liittyvät yhteen.

Ja yksinäisyys. Minä rakastan uimista. Ja yksin olemista.

Uida luoda kirjoittaa uida. Yksin. Cherish your obsessions. Omistaudu mielettömyydellesi, pakkomielteillesi.

Älä kavahda niitä. Vaali niitä, seuraa niitä. (--)

Minä uin avomerellä, haluamallani tavalla; en vailla menetelmää, mutta omalla tavallani. (--) kyseessä on kyky löytää yritysten ja erehdysten kautta itselleen sopivat tavat ja sitten pitää taipumatta niistä kiinni.

Merkitystä on vain antaumuksellisuudella. Muista myös tämä: kukaan ei pyydä sinua tekemään tätä. Älä siis myöskään itse pyydä keneltäkään lupaa. Unohda joksikin tuleminen, vertauskuvaksi muuttuminen. Liiku itsesi kanssa, älä itsestäsi pois. (--)

Uimari tekee aina oman kilpailunsa, (--) Uimari ei koskaan ajattele kilpailijoitaan.

Unohda itsesi. Keskity siihen mitä teet. Keskity niin, että unohdat itsesi." (Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä. Suom. Asko Sahlberg. Teos 2012, 123-125.)

Tämä teos kaikkine rönsyineen sai googlaamaan (millainen lintu on rayadito, andientulikulma, entiseltä nimeltä okapyrstö?), avaamaan kirjahyllystä Tranströmerin Kootut runot, etsimään ja innostumaan. Se sai myös oman ajatteluni vyörymään, eli mieli tuli pöyhityksi hyvällä tavalla. Luin kirjaa aina ennen nukkumaanmenoa ja heti herättyäni. Ja hitaasti. Usein jätin tekstin kesken, koska oli pakko alkaa kirjoittaa muistiin ideoita, liki valmiita kaunokirjallisia virkkeitä. Luettu parhaimmillaan auttaa viemään omaa työtä eteenpäin. 

J.K. 

Meri-teoksen taustoista voi lukea Maaria Ylikankaan Nuori Voima -lehteen kirjoittamasta jutusta.

Hei heinäkuu! Hei saari, meri ja maisema. Hei lampaat, teidän lempeä katseenne, vaalea laumanne, hei musta lammas. Hei kallio, jota vasten maata (olla osa vakaata, lujaa), hei kaikki uurteesi, railosi ja kolhusi. Hei taivaat, joita katsella ennen kuin sade alkaa. Hei huimaus vatsassa, uppoaminen pystysuoraan äärettömyyteen, hei kaikkialle jatkuva avara tila. Hei tuuli, mäntyjen ja aaltojen tuoksut. Hei kohina, hei hiljaisuus.

Maisema. Puiden valkeus, aaltojen vaahtopäät, kielojen hääkellot. Meri, somerikko, kalliot, kivet. Tila. Taivaat. Valo. Valo!

Mies kalliollaan taivaan- ja merensinisessä paidassa kaukana kotoa, katselee merta ja valoa, loittonevaa laivaa, laivalla hänkin tuli, siitä on jo aikaa, se oli äsken, kuuntelee kohinaa, soittaa kotiin, huomaa, ettei olekaan yksin, miettii voisiko hänkin kaivertaa nimensä kallioon.

”Ihan kuin olisimme taivaassa! Helenka, olenko kertonut, että Gwiazdan kaupungissa asui mies, joka osasi taikoa lunta?” 

(romaanistani Lumikadun kertoja, WSOY 2017.)

Joulurauhaa, iloa & valoa teille kaikille! 

 "— Eikö meri ole kaunis?— kysyi Tšelkaš. 
— Ei ole moittimista! Mutta peloittava se on, — (--)

Hän, varas, rakasti merta. Hänen kuohahteleva, hermostunut luonteensa, joka janosi voimakkaita vaikutelmia, ei voinut koskaan kylliksi katsella tuota tummaa, vapaata ja rajattoman mahtavaa vesilakeutta. Ja häntä loukkasi tuollainen vastaus, kun kysyttiin sen kauneudesta, mitä hän rakasti. Istuessaan siinä perätuhdolla ja halkoessaan vettä melalla hän katseli rauhallisesti eteensä, toivoen saavansa matkustaa kauan ja kauaksi pitkin tuota samettimaista vedenpintaa.

Merellä valtasi hänen sielunsa lämmin, täyteläinen tunne, joka puhdisti sitä hieman elämän saastasta. Hän piti sitä arvossa ja näki mielellään itsensä parempana tuolla veden ja ilman keskellä, missä ajatukset menettävät katkeruuden ja itse elämä arvonsa. Öisin meren unisen henkäilyn pehmeä kohina leijailee sen aaltojen yllä, ja tuo selittämätön ääni valaa ihmisen sieluun rauhaa ja, hyväilevästi tyynnyttäen sen ilkeät tuulenpuuskat, synnyttää siinä mahtavia haaveita..."
(Maksim Gorki: Tšelkaš. Teoksessa Valittuja. Novelleja ja runoja. Venäjänkielestä suom. Lauri Kemiläinen. SMIA 1945, 56-57.)
 

 

Kävimme häikäistymässä. Koira ei ollut ymmärtää, että jossakin on olemassa näin avara tila. Ja nuo eteemme levitetyt suuret valkoiset kirjat vailla sanoja. Unta, unta se oli.

Valoa kohti

Kirjoitan mereen ja taivaalle

Viivoitettua sinistä paperia silmänkantamattomiin! Siellä täällä pisteet ja pilkut jo paikallaan.

Jäät olivat jo lähteneet

  

Pidin vapaapäivän sanoista. Teimme retken rannikolle. Vapaus, tila, onni, valo!

Suuri kauneus

Sain lahjaksi kaksi lippua elokuviin. Kävimme katsomassa Suuri kauneus, La grande bellezza. Kokonaisvaltainen elämys, upea elokuva.

Tuon leffan vastapooliksi elämää Lindesnesin majakalla (ja lopulta näissä ollaan aika samojen asioiden äärellä):

Luontoretkellä: Majakan kaksi puutarhaa.

Majakanvartija Rolf:
"Yksinäisyys ei ole juuri koskaan tuntunut raskaalta. Pikemminkin valtavan vapauttavalta. Pohdiskelen asioita ja käyn vuoropuhelua sisimpäni kanssa." 

Öölanti, meri kaikkialla

 

Parasta Öölannissa on alvarin, valon ja kiireettömyyden lisäksi meri. Kaikki tiet ja polut päättyvät mereen, se häämöttää taustalla sinisenä aavistuksena, aallot, pisarat ja tyrskyt, suolan tuoksu, hiekka ja kivet, kiviin painuneet fossiilit.

Eteläisessä Öölannissa on suloinen, pieni, hienohiekkainen ranta Näsbyn kylässä. Ensin ajetaan pittoreskia kylänraittia, poiketaan Carlas caféssa kysymässä neuvoa (ja syödään, jos on nälkä), saadaan pieni paperilappu, johon on piirretty kyltti, jossa lukee BADPLATS. Ajetaan pieni matka, sitten käännytään vasemmalle peltojen halki kohti sinistä ja taas vasemmalle, ollaan perillä. Pakahdutaan kauneudesta. Kuunnellaan aaltoja ja tervehditään lehmät, katsellaan lintuparvia, otetaan valokuvia tai käydään veteen ja toivotaan ettei ole levää riesana, sillä muuten ranta on täydellinen. Sinne voisi unohtua, kukaan ei tulisi etsimään, se on irrallinen muusta maailmasta, vain meri ja loputtomat pellot. Kävimme kahdesti illalla, ennen kuin aurinko vajosi veteen. Toisella kerralla rannalla istui kuvauksellinen, ryhdikäs nainen lukemassa polka dot -mekossa selkä vasten merta. Minä kävelin rannan ääriin, löysin kiven, jolle kiipesin, käänsin selän hetkeksi kaikelle minäkin, sanoin maisemalle:
"Ole hyvä, tyhjennä tämä täyteen pakattu, ahtaaksi käyvä mieli, saat kaiken."
Sinne ne raskaat ajatukset siroteltiin, taivaalle, pelloille, aalloille, kaiken nielevään avaraan maisemaan.

Teimme yhden kokopäiväretken pohjoiseen, sillä Öölannin parhaat uimarannat ovat koillisessa. Suositun Bödan sijaan kävimme Lyckesandin luonnonkauniilla, loputtomalla rannalla, josta puuttui kaikenlainen markkinahumu. Se muistutti Yyteriä ilman minkäänlaisia väkijoukkoja. Luoteessa kävimme katsomassa myös Byrumin raukkeja, Neptunuksen peltoja ja sinistä neitsyttä.

Oi, Öölanti. Oi, meri! Hoppas vi ses igen.