Riippumattoluettavaa eli lekotteleva haaveilee kuljeskelevansa

Katveita-blogin kaima kysyi suosituksiani riippumattoluettavaksi ja listasi omat suosikkinsa täällä. Minun ehdotukseni eivät ole ehkä nyt niitä kirjoja, joita ensinnä ajattelin listata ja joita suosittelen mieluusti aina (Tove Janssonin Kesäkirja, Bo Carpelanin Kaari ja Paratiisi sekä Alkutuuli, Göran Tunströmin kaikki teokset, Agneta Pleijelin Kevään valoa, Anne Michaelsin Routaholvi ja Kivenkantajat, Joyce Carroll Oatesin Putous ja Haudankaivajan tytär, Jeanette Wintersonin Majankanvartija, Solveig von Schoultzin Pitkin vedenviivaa sekä Joel Haahtelan kaikki teokset ja... ja...). Nämä kohta mainitsemani liikuskelevat tietyn aihepiirin ympärillä, innostun usein lukemaan kirjoja tuolla tavalla.

Listani alkoi muotoutua tästä teoksesta:

Jyrki Vainonen: Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä (Basam Books, 2014)

Hankin Vainosen kirjan sekä lahjaksi että itselleni kirjastosta. Päätin alkaa lukea heti, kun saan käsikirjoitukseni ensimmäisen version valmiiksi ja aloitan kesäloman. Riippumatossa ja paikallaan ollessa on hyvä miettiä liikettä. Pidän viipyilevistä, pohdiskelevista teksteistä, joissa mainitaan suoraan tai vihjaillaan sen enempiä selittämättä teoksia, kuvia ja musiikkia, joista lukija saattaa kiinnostua ja päätyä taas uusille ajatuspoluille.

Vainosen teoksessa pohditaan jalanjälkeä hiekassa, hiljaista seuraa, linturetkiä, luovuutta, kävellen synnytettyä kansakuntaa sekä lukemista kävelemisenä, kävellään Dublinissa, Pyynikin harjulla ja puutarhassa, joka kirvoittaa miettimään, millaisen verbin kulloinenkin miljöö astelijalleen ojentaa:

"Puutarhassa kävellään harvoin määrätietoisesti. Ehkä puutarhakävelyä sopii paremmin kuvata vaikkapa käyskentelyksi, astelemiseksi, kuljeskeluksi tai vaeltamiseksi. Kaikki nämä teonsanat ilmentävät hidasta ja pitkään jatkuvaa, joutilaisuudesta ammentavaa liikettä, johon liittyy nautiskelua ja verkkaista oleilua." (emt., 108.)

Vainosen teoksesta tuli mieleen Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet: Matkoja aikaan ja taiteeseen (Kirjapaja, 2011), jonka kävinkin sitten lainaamassa toistamiseen, ensimmäisellä kerralla se jäi lukematta vasten tahtoani, mutta päätinkin sitten hankkia kirjan myös omaksi, myös kuvien takia. Teos alkaa sanoilla:

"Hengellisen muistin menetys

Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda. Jos ihmiskunnalta riistettäisiin muisti, siltä riistettäisiin kaikki sen harvat hyveet: kyky tuntea empatiaa, kyky ymmärtää uhrin merkitys, sekä hengellinen luovuus ja suvaitsevaisuus, jolle Euroopan henkinen vauraus pohjimmiltaan perustuu ja jonka se on vaarassa kieltää ja kadottaa. -- Näyttää siis siltä, että tiedon helppo saatavuus on tappanut tiedon arvon. Vain jalostamalla tietoa sen arvo palautuu. Hengelliseen laiskuuteen sairastunut ihminen ei siihen kuitenkaan pysty, koska häneltä puuttuu yhteys ihmiskunnan henkiseen muistiin ja itseensä." (emt., 9 sekä 12.)

En ole varma, haluanko jakaa tuossa määrin Björkmanin pessimismiä. Odotan, minne kirjoittaja pohdinnoissaan päätyy. Mielenkiintoista on kuitenkin käydä dialogia väittämien kanssa, tarkistaa omia näkemyksiä. Ylipäätään kiinnostavat tekstit, joissa uskonto (uskonnot) nähdään luonnollisena osana kulttuuria.

Björkmanin teoksessa analysoidaan mm. uskonnollista kuvataidetta visuaalisena lohtuna sairauksien riivaamalle aikalaiskansalle. Kirja vaikuttaa jo ensisilmäyksellä perusteelliselta, hyvin rakennetulta. Minua miellyttää myös kuvituksen käyttö, jo kannen upea utuinen Venetsia (kirjassa on muitakin Rax Rinnekankaan kuvia Venetsiasta, mainitsenpa samalla Rinnekankaan elokuvan Veden peili, jossa Björkman näytteli). En ole lukenut tuota kirjaa loppuun, odotan oman kappaleeni saapumista, jotta voin tehdä siihen muistiinpanoja. Eritoten kiinnostaa osio Maisema, jonka lumoavan avauskuvan seepianvärisessä jokimaisemassa istuu veden keskellä kaksi poikaa selkäpäin kuvaajaa, katsojaa ja lukijaa. (Takasivun kuvaluettelo kertoo sen olevan vuoden 1910 tienoilta Antilan koskelta.) Pikaisella, lukukokemusta itseltäni vielä pihtaavalla silmäyksellä näin, että osiossa käsitellään muun muassa jokia, virtaavaa vettä, muistoa, T.S Eliotia, Hyryä ja Sinervoa.

Kulkemisaiheesta innostuneena päätin valita lisäksi nämä ja suosittelen uhkarohkeasti myös muille riippumatossa lekotteleville: Herman Hessen Kulkija (Sanasato, 2010), jota ei näemmä kirjastosta saakaan, jatkan etsintöjä, Sherwood Andersonin Kävely kuutamolla, jännitteinen rakkaus- tai intohimotarina, jonka luin ääneen eräänä yönä (en riippumatossa, yö oli liian viileä). Kertomus on teoksesta Aikamme parhaita rakkauskertomuksia (Otava, 1954), jonne on kerätty muitakin kiinnostavia tekstejä, muun muassa Aino Kallaksen novelli Rakkauden vuoksi ja luode, jonka luin ensimmäisenä ihan blogini nimen vuoksi. Tässä sen alusta katkelma:

"Rakkauden lait ovat kuten vuoroveden: kummallakin on vuoksensa ja luoteensa; niinkuin valtamerten vesi, niin tulvii ja taannehtii rakkauskin." (emt., 400)

Tuosta tekstistä en tavoittanut samaa kielellistä rikkautta ja hurmaa, mitä Kallaksen muista teksteistä, tarinana se pohditutti sopivasti avoimine loppuineen. Ylipäätään kehotan uutuskirjojen lisäksi aika ajoin selailemaan myös ikääntyneempää tarjontaa. Etenkin vanhat novelliantologiat ovat omia suosikkejani. Joukossa on aina täysin uusia tuttavuuksia, jo unohdettuja kirjailijoita, ja vanhan kielen lukeminen on kaikin puolin riemastuttavan ravitsevaa.

Listallani on myös Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat (WSOY, 1949), jonka Vainonenkin mainitsee ja jonka luin kauan sitten opiskeluaikoina. En muista kirjasta juuri mitään, mikä on minulle lukijana (valitettavan?) tyypillistä, päällimmäiseksi jää mieleen teoksen tunnelma (ja kieli). Tässä Martinsonilta pari satunnaista katkelmaa:

"Viikkokausia hän oli poissa. Hän hengitti avaruuden ilmaa ja antoi kaikkien tuulten puhaltaa vaatteissaan. Niiden jotka puhalsivat mereltä ja niiden jotka saapuivat tuntureilta ja nummilta. --

Kulkurit kulkivat melkein aina syyllisyydentunne harteillaan. He kantoivat kaikkea saamaansa moitetta. Uhkaa tuntien he kantoivat sitä kylään. Kuin olisivat kantaneet elefanttia poikki maan. 

Ja silti he kulkivat vuodesta toiseen. Siinä oli jotakin arvoituksellista."
(emt., suom. Annamari Sarajas. 1976 painoksesta, 23 ja 155.)

Lisäksi valitsin Henry Thoreaun Vaellus vuorelle ja muita esseitä (Tampereen yliopistopaino, 2007), jossa on hieno teksti Talvinen kävely. Ilahduin etenkin sen jokikuvauksesta, jonka annoin kuljettaa itseäni taannoin niinkin arkisessa ympäristössä kuin julkisen rakennuksen odotushuoneessa:

"Joki polveilee kukkuloiden välissä ja levenee välillä kauniille niityille muodostaen lukuisia poukamia ja lahtia, joiden ylle hongat ja hemolokit kaareutuvat holveina. Joki kulkee kaupunkien takana, joten näemme kaiken uudelta ja villimmältä puolelta. Toisin kuin maantien vierellä, jokivarren vainiot ja puutarhat viettävät kulkuväylää kohden reilusti ja pakottomasti. Joki on maan ulkopuoli ja äärilaita. Rajuja vastakkaisuuksia ei ole silmiämme rasittamassa. Riukuaidan viimeisissäkin varveissa on yhä tuoreen oloisia pajunoksia. Lopulta kaikki aidat päättyvät, emmekä joudu ylittämään enää yhtään tietäkään. Voimme kulkea yhä kauemmaksi maaseudulle tasaista ja levollista jokitietä pitkin, eikä meidän tarvitse enää kiivetä yhdenkään mäen yli, vaan nousemme ylängön niityille vähitellen. Joen virtaus kuvastaa kauniisti nöyryyttä. Se on kuin sairaan ihmisen elämänpolku, rauhallinen ja hidas. Siinä voi tammenterhon kuppikin uiskennella turvallisesti lasteineen. Utu ja usva koristavat sen harvoja pieniä putouksia, joiden partaat eivät juuri maisemaa riko." (emt., suom. Antti Immonen, 84.)

Vieläkö jollakulla teistä olisi mielessä muita aihepiiriin sopivia? Eikö naiskirjailijoiden teoksissa (tai kirjojen nimissä) kävellä ja kuljeskella? Äkkiseltään tulee mieleeni vain Madeleine Hesseruksen romaani Paljain jaloin (Gummerus, 2004) ja Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (Tammi, 1957), jonka Ratsastus-osion tekstistä Matka on tämä sitaatti:


“- Mutta nyt minun täytyy lähteä. Olen pitkällä matkalla.
- Minne menette, herra?
- Sinne missä on yksinäisyys.
Vartija katsoi häneen kummastuneena, viikset lerpallaan. Vanhus joi teetä, se teki hänet kylläiseksi ja samalla keveäksi.
- En halua enää pettää itseäni. Olen vanha. Nyt minun on aika olla uskollinen.
- Mutta eikö ihminen ole yksin kaikkialla? sanoi vartija avuttomasti.
- Se on inhimillistä yksinäisyyttä. Menen siihen yksinäisyyteen missä minun ei tarvitse tuntea olevani yksin. Sanon sitä hiljaisuudeksi.” 
 (Eeva-Liisa Manner: Kävelymusiikkia. Proosateokset. Toim. Tuula Hökkä. Tammi 2003, 197-8.)