Ukkoskumussa Helsingissä, kollegiaalista hyvää ja kannattelevaa, yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden synnyttämää hellyyttä (olkoon naiivia, minkä itselleen mahtaa). Lyhyeksi jääneitä öitä, valoa, joka juovuttaa ja saa valvomaan, pakahtumista (Anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväiset tunteeni), jakamista pohjoisen ystävän kanssa, sillä tähän tarvitaan nyt naisen näkökulmaa (jospa hän olisi selväjärkisempi, siellä ei ole vielä niin lämmin kuin täällä, valokuvassa hän istuu metsässä joen rannalla, nojaa puuhun, katselee virtaa ja hymyilee järkkymättömän viisaana, luotan näkemääni ja sanoihinsa, joissa muistutetaan tekojen ja ajatusten erosta). Ja mies, joka huolehtii arkiset, kun vaimo makaa mielenmaisemiensa laiturilla selällään, vatsallaan, piehtaroi minuuksissaan eikä osaa päättää, mies, joka varoittaa toisen laiturin nauloista, ja kysyy, onko vaimo muistanut syödä ja tilata hammaslääkärin (ehkä on, hän on tilannut myös lisää kirjoja).
Minä en ole vielä ehtinyt (tai oikeampi verbi on varmaan päässyt) laiturille, mutta onneksi tänä kesänäkin on yksi laituriviikko tulossa. Voisin nimittäin ihan huoleti maata laiturilla koko kesän. Joskus olen kantanut lainalaitureille täkit ja tyynyt, kun en ole raaskinut olla sisällä, vaikka on ollut kylmä. Laiturin kutsu on niin houkutteleva.
VastaaPoistaNämäkin olivat lainalaitureita, tuulisena päivänä, uusia tuttavuuksia ihan uusissa maisemissa enkä oikeasti niillä maannut, olen hiukan malttamaton luonne, lähinnä henkisesti piehtaroin.
PoistaTuo täkit ja tyynyt ja niiden lämmössä kylmänä päivänä maisemassa on hyvä jo ajatuksenakin. Ihanaa laituriviikkoa sinulle sitten, kun on sen aika!
Niin kovasti tykkään tässä kaikesta, tosi kovasti. "Piehtaroi minuuksissaan" saa minut niin hilpeäksi, voi että, kiitos :) ja kirjojen tilaaminen on hirmuisen tärkeää, totisesti, menee jopa hammaslääkärin edelle, väitän.
VastaaPoistaNaisen elämää, Satu! Ole hyvä ja kiitos. <3
Poista