Näytetään tekstit, joissa on tunniste intohimo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste intohimo. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Laitureilla


Ukkoskumussa Helsingissä, kollegiaalista hyvää ja kannattelevaa, yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden synnyttämää hellyyttä (olkoon naiivia, minkä itselleen mahtaa). Lyhyeksi jääneitä öitä, valoa, joka juovuttaa ja saa valvomaan, pakahtumista (Anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväiset tunteeni), jakamista pohjoisen ystävän kanssa, sillä tähän tarvitaan nyt naisen näkökulmaa (jospa hän olisi selväjärkisempi, siellä ei ole vielä niin lämmin kuin täällä, valokuvassa hän istuu metsässä joen rannalla, nojaa puuhun, katselee virtaa ja hymyilee järkkymättömän viisaana, luotan näkemääni ja sanoihinsa, joissa muistutetaan tekojen ja ajatusten erosta). Ja mies, joka huolehtii arkiset, kun vaimo makaa mielenmaisemiensa laiturilla selällään, vatsallaan, piehtaroi minuuksissaan eikä osaa päättää, mies, joka varoittaa toisen laiturin nauloista, ja kysyy, onko vaimo muistanut syödä ja tilata hammaslääkärin (ehkä on, hän on tilannut myös lisää kirjoja).

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Kaikesta huolimatta ihminen, ei puu

 
 
 
 
 

Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Tuntuu kuin olisi puu, joka on talven jäljiltä umpuja ja salaisuuksia täynnä, pulpahtamaisillaan, ahmii maanalaisista vesisuonista nestettä, iholle aurinkoa, ottaa kaiken aikaa vastaan ja ahnehtii. Koti on kaaos, kirjapinot sortuvat, muistilaput (syksyn lehtiä ne ovat) kahisevat jaloissa. Maaninen ja väsynyt, onnellinen ja onneton, ääripäitä ja tasaista. Öisin näen unta, että soitan lääkärille ja sanaleikin hänen kanssaan, sitten kerron valtavat oireryppäät, täsmennän tai selitän lopuksi, että kyllä kai hän ymmärtää, että kaikki johtuu työni luonteesta, ei kai kukaan voi olettaa, että olisi ihan normaali. Herätessä hengittää syvään ja rauhassa, muistuttaa itseään, että on kaikesta huolimatta ihminen, ei puu, sitten upottaa kädet lämpimään veteen tai viileään multaan, ottaa vastaan kaikki virtaukset, linnunlaulun ja aamun. Kevät, valoa, ihanaa.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Vaaleanpunaisessa valossa


Maata sängyssä silmät suljettuina, tunnustella sormenpäillä miehen niskaa, leuasta parran orasta. Silmäluomien lävitse vaaleanpunainen valo, kevät.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Tekisi mieli

Tekisi mieli kertoa talvirakkauksista. Miehen sylistä, niskasta ja käsivarsista, pitkistä, rujoista sormista, joita kauniimpia en tiedä. On myöhä yö ja talvi jäätää maisemaa. Käsi laskeutuu lantion kaarelle, siirtää syrjään sinistä pitsiä.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Kirjoittamisesta

Olen hiukan kartellut tätä aihetta ja yrittänyt elää muuta elämää, sitä on paljon. Haen tasapainoa sille, mikä olen. Nyt ajattelen, että pian vastaanotto määrittelee minut, antaa oikeutuksen tai sitten ei (niin kuin kirjoittaminen voisi loppua johonkin tai se osa minusta kadota mistään itseni ulkopuolisesta syystä. Voisiko?). Tosin olen oppinut nyt jo reseptiosta paljon, pinnanalaisia, joista en ole aiemmin tiennyt.

En tiedä, mitä tunnen. Iloa ja kauhua, välillä suunnatonta tyyneyttä, näinhän tässä pitikin käydä. Hiukan kuin isän kuoltua, vaikka siinä oli kyse menettämisestä, kuolemasta, myös minuuden yhdestä osa-alueesta, enää en ollut tytär kahdelle vanhemmalle. Silti kummallinen metallinen tasapaino, vatupassin vesi ei värähtänytkään. Ehkä tämä on sitäkin, muodonmuutos, jokin minusta kuolee iäksi ja on kuitenkin muistona läsnä jokaisessa solussa niin kuin lapsuus, syntyy uusi vanha minä, uusia minuuksia, toisia rooleja. Välillä on epätasapainoa, mutta se on aika vallitseva olotila muutenkin, läikkyminen, etten sitä ihmettele. Ehkä odotin maanjäristystä, valtavia railoja ja kraatereita, purkauksia, sulanutta maan ydintä kämmenelle, olennaisen erottumista. Ehkä tuon kaiken aika vielä tulee, nyt on vasta siirtymävaihe. Pitää olla kärsivällinen, muutokset ovat hitaita. Olen monasti huokaillut sitä, että jaan itseäni niin pieniksi paloiksi niin moneen suuntaan. Nyt en taida. Se suojelee minua kaikelta. En voi särkyä kokonaan.

Nyt kerron, että kansikuvaa tehdään parhaillaan, tällä viikolla saan ehkä nähdä. Kirja on taitossa. Olisin voinut tehdä enemmän, kirjoittaa paremmin. Aika loppui, niin kai aina, paljon oli minun silmiini turhaa odottelua, viivettä ja epäonnisia tapahtumia, joille en voinut itse mitään. Nyt yritän olla ajattelematta, en oikeastaan uskalla edes vilkuilla. Luultavasti kirjoittaisin monta kohtaa toisin, ehkä koko tarinan. Mieluusti katsoisin jo eteenpäin, kirjoittaisin uutta, se odottelee, saan ideoita lämpimissä vesissä ja ulkona kun vedän pulkassa tytärtä, joka on pieni viisivuotias koira, sellainen valkoinen, se sun lempikoira, äiti. Teksti elää minussa helposti, sanat tulevat, on vain arjen jarruja ja turhaa haalimista, tunnollisuutta ja todistelua, sakkaa, rahisevaa soraa pulkan alla, sille ehkä uskallan sanoa vielä joskus hyvästit, saa kipunoimaan ja kipuilemaan, heräilemään ja valvomaan. Olen tehnyt muistiinpanoja kummallisiin paikkoihin, kirjoittanut uusia sivuja jossakin odottelun rakosessa. Sellainen rakastettu. Vakaa ja kärsivällinen, seisoo sivukadulla odottamassa, katsoo suoraan silmiin, ei koskaan kelloa. Silti huhtikuu on ihan kohta, opetustyö ohi ja kevät pitkällä, voin tarttua intohimoa kädestä, kääntää muulle selän, juosta takki auki kohti valoa - häikäistymättä.