Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Tuntuu kuin olisi puu, joka on talven jäljiltä umpuja ja salaisuuksia täynnä, pulpahtamaisillaan, ahmii maanalaisista vesisuonista nestettä, iholle aurinkoa, ottaa kaiken aikaa vastaan ja ahnehtii. Koti on kaaos, kirjapinot sortuvat, muistilaput (syksyn lehtiä ne ovat) kahisevat jaloissa. Maaninen ja väsynyt, onnellinen ja onneton, ääripäitä ja tasaista. Öisin näen unta, että soitan lääkärille ja sanaleikin hänen kanssaan, sitten kerron valtavat oireryppäät, täsmennän tai selitän lopuksi, että kyllä kai hän ymmärtää, että kaikki johtuu työni luonteesta, ei kai kukaan voi olettaa, että olisi ihan normaali. Herätessä hengittää syvään ja rauhassa, muistuttaa itseään, että on kaikesta huolimatta ihminen, ei puu, sitten upottaa kädet lämpimään veteen tai viileään multaan, ottaa vastaan kaikki virtaukset, linnunlaulun ja aamun. Kevät, valoa, ihanaa.
Nautin tästä merkinnästä. Niin inhimillinen. Kiitos.
VastaaPoistaMuistilaput syksyn lehtiä, tämä ajatus jäi kiehtomaan – tekeekö syksyn lehdillä mitään, ehkä kauneimmat ja sileimmät yksilöt säästetään?
Ole hyvä, Ilona, ja kiitos sinulle sanoistasi.
PoistaVai pitäisikö sittenkin säästää juuri ne ryppyisimmät ja repaleisimmat lehdet, ehkä kauneus onkin kauniin kääntöpuolessa -- tai kokonaisuudessa, jonka ne yhdessä muodostavat, siirtymissäkin? Toistaiseksi ne kaikki ovat tallella, osa lepattaa tiukasti kiinni kirjoissa ja printeissä (keltaisia, vaalean- ja aniliininpunaisia, vihreitäkin lehtiä). Tarvitsen niitä vielä ja uusiakin ilmaantuu. Ihmeellistä muuten, että kirja on ihan eri kirja sitten, kun sen välistä ottaa laput pois.
Ai että tämä oli lääkettä minulle, kiitos Katja, kiitos! Vaikka onkin kyse ihan erilaisesta työstä, kirjoittamisesta silti, valmiiksi sattamisesta, prosessista siinä kaiken äärellä, keskeneräisyyden sietämisestä (tai siihen kyspsymisestä), ajatuksista ja kaiksesta juuri tuosta, että on ääripäitä ja tasaista, vuorotellen, voivoi tätä! Täällä myös lepattaa ja ihan samanvärisiä :) niitä on ihan hirveän paljon, mutta olen hyvin kiintynyt niihin.
VastaaPoistaUnesi kuulostaa tosi viisaalta ja terapeuttiselta. Ja kuvat ovat ihanat, sinä kaunis ihminen, puiden äärellä.
Juu, voivoi tätä, kamalaa ja ihanaa ja etenkin lepattavaa, kaikissa väreissä, kiintymyksenkin. Voimia sinulle myös sinne! Aika samanlaisia vesiä me (kaikki) taidamme lopulta kahlata, pieniä sävyeroja tietenkin, ja tuo on nyt valtavan lohdullinen oivallus, kun työ sinänsä on yksinäistä.
PoistaUnet ovat kyllä hoitavia. -- Ja kiitos, omakuvan julkaisemiseen oli iso kynnys mutta hyvää tekee ravistella omia asenteita, pelkojakin.
Kulunut puoli vuotta on opettanut minulle, kuinka vahvasti tunnen vuodenajan vaihtelut. En nyt ihan yhtä vahvasti kuin puu, mutta kuitenkin. Pimeään aikaan oli hienoa pysähtyä, olla martaana, olla lähellä (kuin harson takana) toista ulottuvuutta, jo kuolleita. Marraskuussa on helpoin aika kokea ohut raja elämän ja kuoleman välillä. Ja nyt kevät. täynnä valoa, uuden heräämistä, toimintaa. Kuten sanoit: "ottaa vastaan kaikki virtaukset, linnunlaulun ja aamun. Kevät, valoa, ihanaa." Kuka haluaisi olla normaali, ainakaan keväällä? Hullutellaan!
VastaaPoistaTuttuja tunnelmia. Kaamosajan kestää varmasti parhaiten suostumalla siihen sen sijaan, että yrittäisi keinotekoisesti olla jo keväässä. Luvallinen melankolia. Hulluttelu, se on oikein hyvä sana nyt.
Poista