"Vuoren vanhus

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää. (--)"

(Uuno Kailas: Tuuli ja tähkä. Ynnä muita runoja. Gummerus 1922, 77.)

Lokakuun hiljaisuus, ei pakeneva vaan läsnäoleva, ja siinä nämä vähäiset äänet: Siili rapistelee rinnettä ylös, hahtuvahousuinen varis raakkuu koivun oksalla, ei tuule, sataa. Ohiajava linja-auto. Koira huokaisee päiväunillaan.

Ikkunan lävitse tämä maisema: viimeiset sinapinkeltaiset lehdet putoilevat maahan niin kuin maisema olisi kehyksiin pingotettu, hiljalleen alas variseva palapeli. Pian taivaskin putoaa ja näkyy pelkkää harmaata, taustapahvi (pahvissa alati himmenevää lyijykynäkäsialaa. Kuka on kirjoittanut siihen ja mitä, kenelle?). Lasketaan taulu maahan, haravoidaan palaset, käännetään ne väärinpäin ja aletaan koota talvea, aloitetaan nurkkapaloista, kuurasta.

Hiljaisuuden hyvät äänet. Hengitys. Sormet juoksevat näppäimistöllä, lapsi viheltää huoneessaan, kellon viisari naksahtaa eteenpäin, leikkaa ja siivuttaa pyöreää aikaa, kauniita symmetrisiä palasia: aamupala, välipala, iltapala, syyspala, kaamospala. Sama kauan sitten leikattu ja koottu palapeli joka päivä, joka vuosi.

Ajallakaan ei ole alkua eikä loppua. Aikaakaan ei voi ymmärtää. (Eikä sinnikästä kevättä, sen vihreästä siivilöityvää valoa, armoa, joka odottaa jo jossakin.)

Elää toisin

Selailin unipäiväkirjaani, jonka olen unohtanut muutamaksi vuodeksi. Löysin etusivulta nämä puhuttelevat sitaatit Christa Wolfin romaanista Kesänäytös (suom. Oili Suominen. 1989):

"Kahdenksankymmentä prosenttia maisemasta on taivasta, Ellen sanoi. Se sopi hänelle. --" (22.)
"Kun Ellen illalla makasi tummanruskeassa puusängyssään keskellä suurta hiljaisuutta, joka aiemmin varmaan on ollut yksi maan elementeistä ja joka nyt on vetäytynyt maaseudulle, hän saattoi tuntea miten jännittynyt, alituisen stressin synnyttämä ja unen karkottava kaupunkiväsymys muuttui raskaaksi, terveeksi maalaisväsymykseksi.

-- Hän oli taas -- tilavassa ja sekavassa unirakennuksessa, huoneita ja käytäviä oli loputtomiin. -- hän alkoi vetäytyä pois -- rakennuksen laidoille, karuihin autioihin huoneisiin. Hämärästi hän tajusi vetäytyvänsä omaan itseensä. -- Hän työnsi siipirattaan kauhoihin askartelupaperiarkista repimiään pieniä vihreitä suikaleita antaakseen itsestään merkkejä yläpuoliseen maailmaan. Vihreä on toivon väri, hän ajatteli unessa." (23.)

"Aamulla -- Ellen omaksi yllätyksekseen sanoi: Luulen että meidän pitäisi elää toisin. Aivan toisin." (24)

"Joka aamu Ellen työnsi auki takaoven, astui pihanurmelle: siinä se oli, samana pysyvä kesä. Aurinko oli harvan kirsikkapuumetsikön takana ja lauloi. -- Ellenille oli uusi kokemus ajatella että päivästä tulisi "nautinnollinen". Että hän opettelisi ensin avaamaan silmänsä, sitten muut aistinsa. Erottamaan hiljaisuuden esiripun takaa kylän aamuiset äänet yksitellen. Haistamaan ilman palaneenhajuisen kuivuuden, hienoista kirpeyttä tulvivan raikkauden. Tuntemaan lämmön ihollaan. Odottamaan sisimmästä nousevaa lempeätä tulvahdusta, niin pitkään tukahdettuna ollutta, sitä joka ei pakkoa totellut." (25.)

(Kuva Glendaloughista Irlannista toukokuulta 2009.)