Mietin omaa tilaa ja yhteistä tilaa, laumaa ja lauman jäsenenä oloa, kimpoilen niiden väliä kaiken aikaa. Sekin kuuluu elokuuhun. Säntäily ja pysähtely, haikeus ja ilo, raivo ja raukeus. Tekstaan naisystäville, että herään aamulla tihkumaan. Istun sängyn laidalla ja pyyhin otsalta hikeä, joka ei johdu helteestä. Mikä minusta tihkuu, kuona-aineeet, hormonit vai angst, vai ovatko ne kaikki sama asia? Kirjoitan, että odotan omia aamujani, hiljaisuutta, rauhaa ja tilaa. Täällä kerron ymmärtäväni Nymphomaniac-elokuvan Joen äitiä, joka käänsi selkänsä perheelle, pelasi yksin pasianssia. Ymmärrän Mark Levengoodin äitiä, joka lähti ulkomaille yksin, lähetti perheelle kortin: "Täällä on ihanaa, en ikävöi teitä." Ymmärrän kaikkia Anne Tylerin romaanien karkaavia naisia, oman Kohinani Ilseäkin. Kirjoitan, että olisi mahdollisuus lähteä vaikkapa viikoksi, pidemmäksikin aikaa, mutta kipunoinnista ja kitkasta huolimatta kaipaan laumani ääniä, riitoja, huolia, iloja, ihoja, särmiä, röpöä, riitasointua, levollista kaaosta.
Mitä minä kaipaan? En tiedä. Onko se syksyä vai keski-ikää (ovatko ne sama asia), että haluaa heidät, miehen ja lapset, lähelle ja kauas? Vai onko aina ollut näin? En muista, harvoin on tasaista, ääriä enemmän. Helpottaa, kun ymmärtää, ettei ole jumissa. On koti, jossa on kerroksia. Voidaan väitellä mutta myös vältellä ja väistää. Istun alakerrassa kirjoittamassa, lapset ovat yläkerrassa, voidaan kulkea ylös, alas, ulos, sisään. Kaksi tai neljä tilaa. Voi astua ulos ja kävellä metsään, seisoa puron vieressä ja tuijottaa virtaa, puita ja polkuja, miettiä elämää metsässä, harmoniaa. Voi mennä makaamaan riippukeinuun, huojua taivaan ja maan välimaastossa, luottaa että kaikessa on luonnollinen rytminsä ja joku tai jokin kannattelee aina: tahto, voima, riippukeinun punottu naru, pylväs tai hermosäie. Voi kirjoittaa, se on viides tila, avarin kaikista.
