"Unet unta ovat vain, unta koko elämämme"

Luen Alkutuulta

Luen Bo Carpelanin Alkutuulta. Olen aloittanut sen monta kertaa ja jättänyt kesken. Liian kaunista. Nyt jatkan sitkeästi, istun kynä kädessä ja alleviivaan melkein jokaisen lauseen. Sielua pestään pulloharjalla, kun tätä kirjaa lukee, verenkierto on pelkkää endorfiinia, serotoniinia, oksitosiinia.

"Sinä jätit jälkeesi äänettömyyden. Mitä suurempi äänettömyys ympärillä, sitä enemmän se vaatii tarkkaavaisuutta. Siksi me hukutamme itsemme ääniin, taustamusiikkiin, tv:n pauhuun, sadan desibelin rautaviilalastuun, joka paksuna massana peittää kaupungit ja torit. Miten pelottavaa onkaan hiljainen, tyhjä katu, pimeä puisto, hautausmaa, joka luo oman äänettömyytensä, hiljainen suuri meri. Me kaipaamme niiden luo ja pakenemme niitä, tuuli puhaltaa miloin meitä vastaan, milloin heittää meidät eteenpäin, hiekkaa tunkeutuu silmiin, hengitys nousee suoraan ylös kuin savu kylminä päivinä, silloin huomaa, että meillä on oma tuuli, hengitys. Kun se lakkaa, on äärimmäinen äänettömyys tullut. Kuuntele!" (Bo Carpelan: Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. Otava 1993, 9.)