"Tätä hän oli aina ikävöinyt — puiden salaperäistä suhinaa, tummia honkia, ruskeain havuneulain peittämää sammaleista maata. Hän astui syvemmälle, yhä syvemmälle hiljaiseen metsään." (Anni Swan: "Silkinhieno ja peikot". Kokoelmassa Sadut. WSOY 1991, 164.)

Työntäyteiset kuukaudet, viikot. Limittäin vanhaa ja uutta, hektistä viimeistelyä ja verkkaisia ensiaskeleita, apurahahakemuksia ja -selvityksiä. Perhe-elämän tautivuoteet, syntymäpäivät, ylioppilaskokeet, kesätyöpaikkahakemukset, rippikoulut, luennot, työssäjaksamisen ravinto, liikunta- ja leposuositukset, toivottomasti rakastuneen koiran ulvonta. Elämä vyöryy yli rajojensa, ihminen jaksaa ja jaksaa, kerta toisensa jälkeen innostuu yhä uudelleen (liikaa), kunhan on nukkunut hieman. Unissa päädytään sisäpihalle, jonka portti on ummessa, rakennuksen takaovi ikuisesti lukossa, muuttunut hissikuilun päätepysäkiksi. Mutta unet ovat, kaoottisenkin keskellä. Ja ihminen oppii ottamaan päiväunia, makaamaan koiran kuono säärtä vasten, ajattelemaan sammalvuoteita, sinitaivaita, haaveilemaan seuraavasta kahvihetkestä, ulkona kuivuvasta pyykistä, metsä- ja merenrantaretkistä.

Ja anna meille meidän jokapäiväiset unelmamme.

Unelmat vaativat lisäselvityksiä

On valmistauduttu uuteen lukukauteen, tiedonsiirtolomake, arviointikeskustelu, byrokraattisia sanoja, vanhempainilta, tuttu ja turvallinen, ja vielä sukset, luistimet, varaston uumenista esiin nostetut, pieniksi käyneet tai sopiviksi todetut, juteltu sananvapaudesta, uskonnoista, lapsista filosofeina, uskottu hyvyyteen ja iloon, paistettu joulutorttuja, syöty hernekeittoa ja näkkileipää (niissä molemmissa on jotakin yhtä juurevaa ja lohdullista kuin mäntysuovassa), nukuttu pommiin ja saatu siihen naapuriapua, tehty persoonallisuustestejä (infj, isfp, intj, minä, sinä, hän), kerrattu saksaa ("Langweilig!" sanoi tytär sohvalta eräänä väsähtäneenä iltana), tarvottu lumessa, saatu vahvistavia sanoja, mietitty kiltteyttä, luovuuden olemusta sekä suvun naisten unelmia, toteutuneita ja toteutumattomia (vaatii lisäselvityksiä, mieluisa tehtävä ja hyvä keskustelunaihe, kenen toteutui, kenen ei, miksi, mitä siitä seurasi, tuliko toteutuneiden tilalle uusia unelmia vai tyytyväisyys, entä toteutumattomien, onko olemassa perusunelmaa, joka läpäisee meidät kaikki, mikä se on), minun ja miehenkin (aika samanlaiset, pari ikiomaa), haaveiltu retkestä talviselle joelle, pakattu joulukoristeet (kortit ovat yhä seinällä), kirjoitettu muistikirjaan talteen uusia musiikillisia tuttavuuksia kirjoitushetkiä varten, iloittu lapsista jotka kasvavat, kyseenalaistavat, pohtivat, kääntyvät hieman sisäänpäin ja kantavat ikiomia unelmiaan.

Salakahvit unelmatalon laiturilla

Kävimme katsomassa taloa. Se on veden äärellä, kahden juoksun välissä, hutera laituri, rantasauna, piharakennus, neljä kerrosta, joista ainakin yksi kaipaisi isoa remonttia, rakastettu ja hyväkuntoinen ulkoapäin, hirsiseinää. Saunapolulla kesäisin voikukkapöheikköä, syreeni ja koivuja. Iso rivi kauniita ikkunoita kohti vettä.

Yritän olla realisti, mutta en voi olla haaveilematta. Miltä tuntuisi nukkua ensimmäinen yö talossa, juosta aamulla ikkunaan katsomaan ohi virtaavaa vettä? Kuunnella narinoita ja kolahduksia, tunnustella kelpaammeko, kaipaako se entisiä asukkaita, aistia josko he ovat sittenkin läsnä, miettiä keitä täällä asui, mistä he tulivat, minne menivät, olivatko onnellisia? Mitä tuntuisi  kulkea hiekkatie postilaatikolle, tähyillä naapureita, tervehtiä, kertoa mistä tulemme, keitä olemme? Entä seurata veden vuodenkiertoa, riitettä, jäätä, virtauksia, usvaa pinnan yllä, höyryä talvipakkasilla, kevään ensimmäisiä vesimittareita? Mitä olisi istua laiturilla, upottaa jalat veteen, juoda salakahvit, kantaa vettä ämpäreillä, huuhtoa sillä pyykkiä, ihoa ja hiuksia, heittää löylyt? Entä kaivaa matoja, pujottaa koukkuun, nostaa siima ja saalis vedestä? Kerätä tuulen viskomia oksia pihasta, katkoa niitä tulisijoihin, sytyttää ensimmäistä kertaa tuli uuniin ja saunan tulipesään? Miltä tuntuisi antaa kaneille piharakennuksesta oma huusholli, ottaa kukko ja pari kanaa, solmia puuhun riippumatto, pystyttää teltta, maata aamukasteisessa nurmikossa, puhaltaa saippuakuplia korkealta vintin ikkunasta, istuttaa perennoita (sormustinkukkaa, salkoruusuja, unikoita, pioneita) sekä nimikkopuu, haravoida piha, perustaa komposti, tehdä lumityöt, hiekottaa rinnettä, ripustella linnuille talipalloja ja sytytellä jäälyhtyjä?

Entä haluaisinko pelätä yllättäviä, isoja remontteja ja kosteusvaurioita, laskea kaamospimeillä järjettömiä lainanlyhennyksiä ja -korkoja, lähteä töihin aamuvarhaisella, tulla takaisin hämärissä (eikö juuri tuo talo ansaitsisi kokopäiväisen asujan?), olla kiireinen, kirjoittaa vain koulujen kesälomilla - jos silloinkaaan?
 

Yhtään ei silti helpota lukea Leena Krohnin kertomusta:

"Salakahvit -- Niiden paikka oli hylätyllä laiturilla -- Usein hän makaili pitkin pituuttaan sen lämpimillä lankuilla ja katseli omaa kuvaansa, joka uiskenteli sen puolilahojen pylväiden varjossa. -- Se oli hänen, vaikka muut eivät sitä tienneetkään. Paitsi laituri itse. Sillä kerran hän oli kuiskannut sille. Sinä olet minun! -- vanha laituri ja kaislikko -- Ne kuuluivat hänelle, niin Veera ajatteli, koska hän rakasti niitä. Se vain on omaa, mitä rakastaa. -- Se oli oma maailmansa, kaislamaailma."
(Leena Krohn: Salakahvit. Kertomus kaislikosta. Kokoelmasta Mitä puut tekevät elokuussa. Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille. WSOY 2000.)

P.S.
Mikään näistä kuvista ei liity tuohon taloon. Alakuvat ovat Porin Reposaaresta, yläkuvat Pärnusta, molemmissa on ihania koteja.

Leijonanharjas peilaa

Kanit peilaavat lattialla työpöydän vieressä, miettivät pääsisikö kuvastimen toiselle puolen, sinne missä on lisää heikäläisiä, kaksoisolentoja, tai ehkä he ovat esi-isiä, näyttävät jotenkin utuisen harmailta. Peilin oikeassa alakulmassa on luodin tekemä särö kaukaa menneisyydestä. Kenties siellä on vaarallista, ehkä sinne joutuu vangiksi. Jospa ne siellä haluavatkin tänne. Mutta tekisi silti mieli kurkistaa, kun tuohon viereen tulevat ja yrittävät sanoa jotakin. Eikä ihme, vaikka kutsuisivat luokseen, niin loputtomat kukkaniityt, jättimäinen voikukka, päivänkakkara ja ruiskaunokki ihan tuossa, tuoksun tuntee, aurinkoa ja poutapilviä, kun painaa nenän kiinni peiliin. Ehkä se harmaa onkin vain aamu-usvaa niityn yllä. Kyllä kukat maistuisivat marraskaamoksessa, kamomillaakin, kauempana niitty muuttuu metsäksi. Vanamo helisyttää pieniä kellojaan, kun joku kulkee ohi, metsän reunassa suo, siellä hienostunutta kanervaa ja pehmeää suovillaa, johon painaa pää ja nukahtaa, kunhan kaikki niityn maut on maisteltu.

Toinen kääntää selkänsä kuvastinmaailmalle, ei jaksa unelmoida, sillä se on enimmäkseen realisti ja hiukan levoton, yrittää hypätä sänkyynkin aina, kun silmä välttää. Isänpäivänä pääsi, kun ei mitään kysellyt, loikkasi vain arkailematta, onhan se sentään yhdentoista pupun isäukko, suurperheellinen, vaikka lapset ovatkin kaikki jo maailmalla. Siinä se lekotteli keskellä sänkyä, painoi päänsä pussilakanaan, jossa puut kasvoivat vankkoina ja lehtevinä, tuuli tuoksui suvelta, haaveili hiukan lisää, sittenkin.

Jospa pääsisi taas vapaaksi, hyppelisi metsään, rouskisi varpuja, kulkisi puron reunaa vastavirtaan, päätyisi palstalle jyrsimään omenapuun runkoja ja marjapensaita, kävisi vesirotan luona snapsilla, se on vieraanvarainen ystävä, mutta hiukan liian touhukas, vaan jaksaisikohan sitä, haluaisiko vaimo kuitenkin mukaan, mitä odotuksia sillä olisi, pitäisi huomioida, pysähtyä tuon tuosta havainnoimaan joka rasahdusta, vakuutella ettei mitään metsänpeittoa ole olemassakaan, sitten pitäisi vielä nuolla hellästi ja uupumatta sen nenänvartta, otsaa ja korvia, lopulta tokaista, että jospa nyt vihdoin jatkettaisiin matkaa, annetaan metsän tuoksun tarttua, sehän on hyvä suoja. Olisihan se aikamoista. Eikä siitä vesirotastakaan tiedä, motkottaa aina myyristä, variksistakin valittaa. Vaikka pitäähän senkin saada purkaa mieltä. Niin yksin kun asustaa siellä ojallaan. Palstat eivät kukoista, kaikki ympärillä on kuihtunutta, viljelijät kadonneet, joku käy ruokkimassa pikkulintuja, mutta vesirottaa ei muista kukaan, tällainen kaamoskin riesana.

Jospa makaisi tässä vain odottamassa vegeaamiaista ja kupillista kahvia, vaikka tuskin ne tajuavat mitään tuoda, kohkaavat vain omia juhliaan. Omat pupusetkin ovat unohtaneet jo isänsä, vaikka pitää myöntää, että aika poissaoleva vanhempi tuli oltua, tosin vastentahtoisesti. Vaimo sai nauttia lapsista koko sen ajan, kun täällä asuivat, isä ei. Ihmiset eivät päästäneet lähellekään poikasia, salpasivat ukkokanin vankilaan. Kaltereiden takaa sai hiukan haistella omia pikku pilttejä, semmoista julmuutta, ei päässyt syntymään kiintymysvanhemmuutta, kun varhainen vuorovaikutus estettiin noin vulgäärillä tavalla, vaikka syytönhän minä olin, kaikkeen. Sen myönnän, että uskonnonkirjan kannet söin, silloin harmitti, annoin mennä vain, niin herkulliset värit, hiukan maistoin sähköjohtoja, kun erehdyin luulemaan niitä mustaviinimarjan juuriksi, ja Aku Ankkoja aion ahmia jatkossakin, mitäs jättävät niitä lattialle.

Silti pitää olla kiitollinen, ihmiset sentään hakivat pois sieltä orpokodista ja valitsivat omakseen, vaikka olisihan siellä ollut se harmaa vanhapoikakin, taisi olla masentunut. Hidas köntys, korvat lurpattivat silmien edessä, ei paljon puhellut, mitä mahtaa sillekin raukalle kuulua. Minun kyllä kelpaa, on kohtuullinen täysylläpito, vaimonkin sain, öisin pistämme usein tanssiksi silkasta olemassaolon riemusta. Illoista minä erityisesti pidän täällä, kun ihmiset rauhoittuvat alituiselta kohkaaamiseltaan ja kiipeävät yläkertaan, tuovat  yleensä vielä hiukopalaksi omenaa tai porkkanaa, joku soittaa kitaraa ja toinen lukee ääneen kirjoja. Ne Eila Jaatisen Reppuli-kirjat olivat kovasti mieleeni, piti ihan tulla sängyn alta aina kuuntelemaan, sellainen sympaattinen, mutta luonteikas löytökoira, meissä on paljon samaa.

Jos minä jotakin saisin toivoa, niin voisivat alkaa uudestaan lukea niitä Ruusuvuoren (kyllä on kirjailijalla herkullinen nimi!) Topi tarhakäärmeitä, silloin heittelisin pyytämättä iloloikkia, semmoista tekstiä en muista koskaan ennen kuulleeni. Vaimo kysyi, haaveilenko minä ihan erilaisesta siipasta, Topilla kun on se Leena, lehtisammakko, että pedoiksiko tässä olisi toinen toiselle ruvettava, olisiko se jotenkin intohimoisempaa. Sellaisia se saa aina päähänsä, kun haluaa jotakin pientä draamaa, nappaa salaatinlehden suustani, että saisi varmasti vastauksen, mutta rauhoittuu kyllä, kun menen sen viereen, sanon että minun silmiini hän on melkoinen herkkupala, vaikka kaneja molemmat ollemmekin, sitten aikani hellin, lopulta lupaan Pariisin matkan, kun kerran Topi ja Leenakin kävivät, vaikka eihän sinne uskalla mennä, päätyisimme lautaselle molemmat.

Mutta pitäähän kanin saada haaveilla, ei se ihmisellekään huonoa tee.

 

Perjantaiunelmia

Niskat ovat jumissa. Vietän päänsärkypäivää, en ota lääkettä, vaikka sillä saisi sumeuden silmistä, odotan avuksi lämpimiä käsiä. Nyt niitä tarvitaan muualla.

Kahvi on loppu, hätävarasuklaakahvin annoin ystävälle. Ulkoilutan taas makuuhuoneen villakoiria, haaveilen uunikalasta, sulavasta voista perunan päällä, kovasta patjasta, kaappienraivaamisinspiraatiosta (kehotin tuttua pienten lasten äitiä käyttämään vapaahetken suklaan syömiseen siivoamisen sijaan, yllytän ihmisiä usein tuollaisiin), uneksin myös jokivedestä, kevään tuoksuista savisilla rantatörmillä, makaamisesta maisemassa, hylätyistä rautatieasemista, ratakiskoista, menneisyysmatkailusta, entisajan pitkistä pyykkinaruista puisine tukiseipäineen, lakanapyykin lepatuksesta, kesähelteistä...