Luettua ja aloitettua 2022: osa 1.

Viime vuonna en blogia juurikaan kirjoittanut. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat paitsi uuden kaunokirjallisen teoksen taustatöiden ja kirjoittamisen parissa myös henkilökohtaisen elämän tummissa vesissä. Nyt kuitenkin istun rannalla ja lepuutan katsetta talvitaivaan kajossa. 

Viime vuonna katselin pohjamutien lisäksi myös elokuvia ja sarjoja, kävin teatterissa, kuuntelin musiikkia ja luin kirjoja. Yritin pitää jonkinlaista lukupäiväkirjaa, mutta se supistui lähinnä nimiluetteloksi. Keksin, että kuvaan kännykällä kirjan kannet ja tärkeitä sivuja. Välillä sekin unohtui. Nyt yritän palauttaa mieleen koettua. Taidan joutua tekemään tästä jatkokertomuksen. Olkoon ensimmäinen osa omistettu ns. lanuteoksille.

Vuosi 2021 vaihtui vuodeksi 2022 Tomi Kontion ja Elina Warstan lämminhenkisten erilaisuutta, suvaitsevaisuutta, ystävyyttä ja antimaterialistista elämäntapaa vaivihkaisen viisaasti korostavien Koira nimeltään Kissa -teosten parissa. Kirjoja on toistaiseksi neljä: Koira nimeltään Kissa (Teos 2015), Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (Teos 2019), Koira nimeltään Kissa kaipaa kotia (Teos 2020) ja Koira nimeltään Kissa ja joulun ihme (Teos 2021) Pari näistä luin miehelle ääneen, joulukirjan hankin lahjaksi lähipiirin lapsille ja lapsenmielisille. Ensimmäisen teoksen voi kuunnella Yle Areenasta, tosin silloin menettää pahasti sanan ja kuvan liiton, kuvakirjan lumon. 

Kirjat sijoittuvat Helsinkiin, ja niissä seikkailevat Kissa-niminen koira ja tämän ystävä, Näätä-niminen entinen merimies ja nykyinen filosofinen puliukko. 

"Se, mitä etsin matkoiltani, olikin koko ajan lähelläni."

Näätä taputtaa rintaansa.

"Luulenpa, että etsin sydäntäni", Näätä toteaa. "Nyt olen löytänyt sen. Ja sen avulla olen löytänyt sinut." (kirjasta Koira nimeltään Kissa tapaa kissan.)

Pidin kovasti kirjojen vaaleanpunertavasta ja -sinertävästä (toiveikkaan kajon!) väriskaalasta ja tavasta sijoittaa kuvat niin, että kirjan sai kääntää välillä pystysuoraan, jolloin kuvamaailmaan tuli uusi ulottuvuus. Kirjoissa riittää katseltavaa ja tarinoissa pohdiskeltavaa. Jos toimisin vielä opettajan ammatissa, veisin näitä kirjoja kouluun kaikenikäisille oppilaille. (Samoin Juha Ruusuvuoren & kuvittaja Teemu Suvialan erilaisuudesta omalla tavallaan kertovat hulvattomat ja kielitietoiset Topi Tarhakäärme -kirjat, niitäkin ilmestyi aikoinaan neljä. Olisin kernaasti lukenut useampiakin.)

Myös muusakoirani piti Kontion & Warstan kirjoista, vaikka liki koko sivun kokoinen musta kissa tassuineen ja kynsineen hieman epäilyttikin.

    

Reetta Niemelä & Anne Vasko: Mummojen kirja (S&S 2022)

Tässä kirjassa on jotakin samaa kuin yllämainituissa Kontion kirjoissa. On monta tapaa olla mummo, myös sellainen, jossa ei edes mainita lapsia tai lapsenlapsia, ei hoivata ketään vaan eletään ikiomaa vilkasta mummoelämää ja välitetään mummoystävistä. Siinä missä Kontion Näätä-niminen mies viihtyy enimmäkseen yksikseen koiransa kanssa, Niemelän mummot hakeutuvat tässä ns. yhden päivän tarinassa toistensa seuraan, liki parveilevat. Tässä kirjassa on iloista ikänaisanarkiaa: aktiiviset mummot kuuluvat ja näkyvät kaikkialla syystalvisessa miljöössään. He osallistuvat mielenosoituksiin, käyvät kirjakaupassa, kirppiksellä,  maailmanpyörässä ja rappupiknikillä. Kuvituksessa on iloa, väriä ja ruuhkaa. Kontion kirjan kanssa yhtenevää on se, että päähenkilömummopari(skunna)n kotimiljöö on kaupunki, tosin nimeämätön, ja hekin lienevät asunnottomia. Myös tämän kirjan saa kääntää välillä pystyasentoon. Sisäkansissa on Uutismummon hassuja ilmoituksia ja mainoksia ja ihan uusi mummolaji: pappamummo.

Kati Närhi: Kadoksissa (Capuchina Kustannus 2022). Kirjoitin tästä ns. hiljaisesta kirjasta oman tekstin tänne.

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet (WSOY 2022). 

Luin tämän YA-romaanin koronatoipilaana. Kirja imaisi heti ensisivuilta, ja lukukokemukseni vertautui aiempaan Eksymisen ja unohtamisen kirjan (WSOY 2017) fiiliksiin. Pudonneiden tarina kertoo kolmesta irrallisen oloisesta nuoresta, joita yhdistää Turnaround-niminen katu jossakin päin Englantia, sekä kadun moninaisista muista asujista ja taloista. Kirja kertoo myös erilaisuudesta, valinnoista, vaihtoehdoista (vaihtoehtoisista todellisuuksista), vastuusta, ajasta, sisaruudesta, ystävyydestä, valokuvaamisesta, pelimaailmoista, konemusiikista, introvertismista, yhteyden löytämisestä, uskaltamisesta, kasvamisesta, ainakin niistä kaikista. Juonessa on yllättävä juju. Lukija saa olla aktiivinen toimija ja tehdä itse tulkinnat. 

Minulle kolmen aikuistuvan nuoren äitinä ja kovien arvojen ja kaikki samaan muottiin -ajattelun vastustajana tärkeitä olivat nämä kaksi kohtaa:

"Hän ei vieläkään tiedä, mitä haluaa tehdä elämässään, mutta säästää rahaa päästäkseen opiskelemaan. Hän taitaa olla niitä, joilta menee keskimääräistä kauemmin tehdä isoja päätöksiä. Tai jotka vaihtavat suuntaa kesken matkan." (s. 401.)

" -- hän kasvaa vielä vähän ja sitten aikuiseksi. Omanlaisekseen aikuiseksi. Jonas-aikuiseksi.  (--) eikä meillä ole hätää vaan me aloitamme alusta ja teemme kaiken toisin ja meillä on edessämme kaikki maailman aika." (s. 403.)

Kirja kosketti, sen lukemisen jälkeen oli liikuttunut, haikea olo. 

Rasi-Koskisen Pudonneisiin tarttuvalle suosittelen kirjan nimen takia myös Riitta Jalosen hienoa psykologista romaania Veteen pudonneet (Tammi 2007) ja Anne Provoostin nuortenromaania Putoaminen (suom. Anita Odé. Karisto 1998), jossa myös saavutaan perintötaloon, tutustutaan naapuruston nuoriin ja ajaudutaan kyseenalaiseen seuraan.

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi (suom. Eva Laakso. S&S 2022). 

Tämän nuortenromaanin ehdin vasta aloittaa, kun tuli jo kutsu palauttaa se varausjonon seuraavalle. Tunnistin kirjasta omia nuoruuden fiiliksiäni, päämäärätöntä polkupyöräilyä ja kiireetöntä oleilua ystävän tai serkun kanssa kotipaikkakunnalla, jossa ei tuntunut koskaan tapahtuvan mitään mutta jossa saattoi törmätä vanhaan tai uuteen ihastukseen. Teksti vaikutti konstailemattomalta ja tarina realistiselta, nuoruuden eräänlainen odotushuonevaihe tuli jo ensilehdiltä hyvin esiin. Kirjasta lisää täällä.