Vakoiltua

Kultaisessa kajossa pelkkää juhlaa

Sain aamulla uuden romaani-idean. Aloin kertoa sängyssä miehelle, tein lauseita ilmaan, pyysin häntä muistamaan, mietin kuinka näppärä se sanelukone olisikaan (minulla on pieni muinainen ajoilta, kun tein lehtijuttuja, mutta se on kovin kömpelö). Aamiaisen sijaan avasin julkkarijuhlissa ystävältä saamani muistikirjan (se on kaunis, vanhaa ruskeaa, siinä hento kultainen kajo ja naisfiguuri), kirjoitin sinne ensimmäiset uudet rivit, annoin vihjeitä päähenkilöstä ja kertojasta, muutaman valmiin virkkeenkin. Nyt pitää malttaa. Luultavasti en malta (henkilöt seisovat kylmässä maisemassa ja odottavat totisina, että siirtäisin heitä sisälle lämpimään, antaisin tekemistä, roolin). Kirjoitan yhtä aikaa useaa, kaksi on odottamassa, mutta yleensä toinen ruokkii toista, eiköhän kolmattakin.

Nyt on enää vähän töitä, muuten liki pelkkää juhlaa kauas toukokuulle. Karnevaalit, hääpäivä ja ainakin seitsemät syntymäpäivät, pienen pientä poikaakin odotetaan. Tänään on siirretty vanha pöytä verannalta sisälle, piilotetty liinan alle, kuorrutettu porkkanakakkua.

Mutta kuka on Claudia? (klo 2.49)

Jänis on kiertänyt öisen portin. Tanssinut kylmien miesten kanssa. Jättänyt jälkensä, sitten miehet, pihan. Minulla on sängyn vieressä Routaholvi, nelipyöräinen lämmönlähde (nicht abdecken) ja narusta roikkuva Islanti kaikessa hopeassaan.

Nukun ja en nuku.

Unista kannan mukanani hiljaisen Claudian. Kuka hän on? Vielä en välitä miettiä, joku rakastaa nyt niin.